Lue keskustelun säännöt.
Koronakaranteeni - miten teillä kanssaihmisillä oikein menee?
27.03.2020 |
Jaetaan kokemuksia ja tuuletellaan eristäytymisen aiheuttamia tuntemuksia tässä ketjussa.
Tervetuloa!
Kommentit (22)
Itse olen tänään niin surullinen. Olen pitkään kärsinyt siitä että ihmiset ovat nykyään niin järkyttävän antisosiaalisia. Aina kun pyytää kahville tai jotain niin vastataan että "olen väsynyt töistä ja masentaa", entistäkin enemmän pitäisi silloin olla ihmisten kanssa!
Nyt tämän kriisin aikana ihmiset täysin kadonneet, alkaa tulemaan paniikkia kun on niin yksin :,(
Mitä ihmisiin on tullut?! Vielä 10-15 vuotta sitten oli täysin eri meininki. Miksi halutaan nykyään olla näin yksinäisiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Outoa on, sitä ei käy kieltäminen.
Itse viihdyn kotona hyvin, tulee jumpattua paljon ja tehtyä kaikkia höhliä vessapaperihaasteita mitä kuvailen ja laittelen kavereille, lenkillä käyn kun vielä saa käydä. Luen ja siivoan ja katon ohjelmia.
On jotenkin kynnys madaltunut otttaa yhteyttä ihmisiin, keihin ei arkielämässä jatkuvasti ole yhteydessä. Ja huomaa että oma puhelin soi paljon enemmän mitä muulloin, mukavaa jutella ihmisten kanssa.
Eniten tässä harmittaa olla kaukosuhteessa tällä hetkellä, näen kumppaniani varmaan joskus kesällä seuraavan kerran. Onneks on videopuhelut olemassa.
Onhan tässä uhkan tuntua ilmassa, että joko kohta ns. shaiba osuu tuulettimeen ja alkaa tapahtua enemmänkin. Ohjeistuksia noudattaen ja omaa mielenterveyttä ja kuntoa hellien mielenkiinnolla seuraan tilanteita. Tää vuosi tullaan muistamaan lopun ikäämme.
En ole virallisesti karanteenissa vaan saan käydä kaupassa ja koiraa ulkoiluttamassa edelleenkin. Kaupassa en tosin ole käynyt kohta kuukauteen vaan tilaan kaiken netistä kotiinkuljetuksella. Maanantaina tuli ruokaa ja muita päivittäistavaroita viikoksi, eilen apteekista käsidesiä ja lääkkeitä. Ensi maanantaina tulee taas Cittarin kotiinkuljetus.
Olen tehnyt etätöitä jo vuosia, joten tilanne ei ole mulle mikään uusi. Viimeisen parin vuoden aikana mulla on ollut kaksi kertaa 4-6 viikkoa kestävä tilanne, jolloin en ole pystynyt lähtemään kotoa yhtään minnekään. En edes kauppaan tai viemään roskia ulos, koska en pystynyt kunnolla kävelemään. Ne jaksot olivat oikeastaan aika hyvää varautumista nykytilanteeseen eikä tämä omaehtoinen koronakaranteeni tunnu oikeastaan missään. Nyt sentään pääsen viemään roskat ja käyttämään koiran ulkona itsekin eli en ole muiden avun varassa.
Mun kotonaoloani helpottaa hyvin paljon se, ettei mulla ole koskaan elämäni aikana ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia. Ei edes lapsena. Kaikki harrastukseni tapahtuu kotona. Sen vuoksi en ole nytkään joutunut luopumaan harrastuksistani. Niin kauan, kun netti toimii ja Postilla on kotiinkuljetus, saan tilattua lisää harrastuksiini tarvitsemiani tarvikkeita.
Sosiaaliset suhteet hoituvat netissä ja puhelimella. Iäkkäät vanhempani pysyvät nyt visusti kotona. Mä olen lähes totaalisessa eristyksessä muista ihmisistä sekä siksi, että kuulun riskiryhmään, että siksi, että minimoimalla oman tartuntariskini olen sitten se, joka tarvittaessa menee auttamaan iäkkäitä vanhempiani. Kotiensa ulkopuolella käyvät eivät nyt mene lähellekään vanhempiani edes hätätilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tänään niin surullinen. Olen pitkään kärsinyt siitä että ihmiset ovat nykyään niin järkyttävän antisosiaalisia. Aina kun pyytää kahville tai jotain niin vastataan että "olen väsynyt töistä ja masentaa", entistäkin enemmän pitäisi silloin olla ihmisten kanssa!
Nyt tämän kriisin aikana ihmiset täysin kadonneet, alkaa tulemaan paniikkia kun on niin yksin :,(
Mitä ihmisiin on tullut?! Vielä 10-15 vuotta sitten oli täysin eri meininki. Miksi halutaan nykyään olla näin yksinäisiä?
Suurimmamma osalla ihmisiä ei vaan ole mitään kiinnostavaa sanottavaa. Ihan vaan sitä lätinää ja kuulumisten kyselyä. Sitä pitää olla tietenkin mutta kerran kuussa esim. Tai vähän harvemminkin riittää.
Miksi sä haluat kahvitella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on vähän samankaltaiset fiilikset nyt kun oli vuosia sitten esikoisen kans synnärillä ollessa. Jouduttiin olemaan viikko sairaalassa, vauva teholla ja letkuissa ja minä toivuin omasta infektiosta ja hätäsektiosta. Se oli huhtikuun loppua, ja sen viikon aikana ulkona kukkesi kukkaan ekat kukat ja oli vaikeaa nauttia siitä ikkunan läpi kun pelotti lapsen tilanne ja tulevaisuus ylipäätään.
Hyvin tämä menee, sisätiloissa 7 vrk putkeen, sitten oli käytävä ulkomaailmassa. Kunto putoaa merkillisesti vaikka jumppaisi päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan perseestähän tämä on!
Kohta kaksi (ensimmäistä) viikkoa takana......
To be continued.....
Kiitos kysymästä.
Lapseni on hyvin reipas yläkoululainen, on line -yhteydessä opettajiinsa, palauttaa tehtävät tehtyinä esimerkillisesti, vaikkei hän ole tähän asti ollutkaan kovin vastuuntuntoinen oppilas.
Minä siivoan kaapin päivässä, teen ruokaa, tiskaan, pesen pyykkiäkin.
Kahvakuulailen, keppijumppaan, luen ns. miljoonatta kirjaa, tylsistyn, olen iloinen saatuani myönteisen päätöksen TE-toimistosta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkuun kesti ajatusta tästä kaikesta paremmin, kai stressihormonit buustasivat eteenpäin arjessa kaikesta huolimatta. Kuukausi se vaan on, kyllä me selvitään.
Nyt on alkanut kummitella ahdistus tulevasta: tämä tulee jatkumaan. Kotikoulu, kotipäiväkoti, puolitehoinen työskentely, neljän seinän sisällä istuminen. Asutaan vielä ahtaasti kerrostalossa. Mieheltä menossa työpaikka alta.
Ei näitä auta ajatella. Pitää ottaa päivä kerrallaan. Hengitellä. Nauttia luonnosta ja pienistä asioista.
Voimia kaikille muillekin.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin tämä menee, sisätiloissa 7 vrk putkeen, sitten oli käytävä ulkomaailmassa. Kunto putoaa merkillisesti vaikka jumppaisi päivittäin.
Mun on pitänyt jo jonkin aikaa laittaa pois kuntopyörä, stepperi ja restoraattori, jotka pari vuotta sitten hankin kuntoutuakseni polvileikkauksista. Vievät niin paljon tilaa, että ärsyttää. Mutta nytpä olenkin vain tyytyväinen, että en hävittänyt niitä.
- Nro 5 -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Introverttinä ja moninkertaisena riskipotilaana olen ollut jo kuukauden päivät vapaaehtoisessa karanteenissa. Tässä tämä menee Netflixiä katsoessa ja suklaata syödessä.
Minun piti päästä operaatioon juuri nyt maaliskuussa, joka olisi mahdollistanut kävelemisen. Kaikki operaatiot on peruttu ties kuinka pitkäksi aikaa. Eli en pysty ulkoilemaankaan parveketta pidemmällä.
Lidlissä kävin tänään aamulla hakemassa viikon sapuskat. Teen varmaan simaa ja sämpylöitä, niin on myös jotain omavaraista tuotantoa.
T. Lidl-mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä jatkuu toistaiseksi niinkuin ennenkin. Käyn töissä ja kerran viikossa kaupassa.
Nyt kun tähän tilanteeseen on ehtinyt sopeutua niin menee ihan hyvin. Alkuun vitutti monien odotettujen juttujen peruuntuminen mutta nyt siihenkin on tottunut.
Oon yrittänyt pitää arjen rutiineista kiinni siltä osin kuin se on mahdollista ja täyttänýt töistä jäävän vapaa-ajan mieluisilla, pääasiassa kotona tapahtuvilla aktiviteeteilla.
Huoli läheisten terveydestä on toki päivittäin läsnä mutta onneksi läheisimmät riskiryhmään kuuluvat pysyvät pääasiassa kotona.
Mä alan olla niin kyllästynyt. Jo talvi oli jatkuvan sateen ja pimeyden takia vaikeaa ja nyt tämä päälle.
En keksi mitään kivaa tekemistä ja ne tekemiset mitä olisi ei kiinnosta.
Nukun paljon. Päivälläkin vaan peitto korviin ja silmät kiinni.
Otin vuosilomaa töistä. Olen raskaana, enkä uskalla mennä päiväkotityöhön.
Mies käy töissä tekemässä keikkoja. Aamuisin käymme kävelyillä, teemme lounasta. Hoidamme kevääseen herännyttä kotipihan puutarhaa ja katsomme telkkaria. Siivoamme. Remontoimme, mies nikkaroi piharakennuksia.
Olen innoissani raskaudesta, ja vauva on nyt alkanut liikkua mahassa. Mietin, uskallanko enää keväällä töihin ennen äitiysloman alkamista. Pelkään sairastuvani pahasti > keskenmeno.
Täytyy sanoa että tänään alkaa vainoharha nostaa päätään. Kotiuduin eilen sairaalasta suuresta avoleikkauksesta ja nyt tuntuu todella ikävältä kun on pientä lämmönnousua. Pelkään leikkauksen jälkeistä infektiota ja vielä enemmän koronaa, koska ei nyt yhtään houkuttaisi ruveta yskimään tämän kipeän leikkaushaavan kanssa. Kun odottelin sairaalan ulkopuolella kyytiä, näin kun yhdestä naisesta otettiin koronanäyte. Kuulin myös yhdeltä potilaalta, joka tuli hoitoon päivystyksen kautta, että päivystyksen puolella oli yksi huone pyydetty siivoamaan tarkemmin koronapotilaan jäljiltä.
Vielä eilen olin ihan hyvissä fiiliksissä kun pääsin sairaalasta kotiin. Mutta nyt ei pää kestä yhtään mitään muutoksia omassa olotilassa. Vielä kun huonekaveri kertoi että kipulääkitys oli pitänyt tulehduksen aiheuttamaa kuumetta piilossa, niin tämä vain pahentaa tilannetta. Itselläni ihan se sama kipulääkitys, menee Panadolia ja Buranaa isoilla annoksilla. Ehkä joudun omallakin kohdalla testaamaan pidempää taukoa lääkkeissä ja katsomaan mitä lämpömittari sanoo.
Tämä kotonaolo ei muuten ahdista ollenkaan. Töissä käynnissä lomautus-yt:t joten joudan hyvin tässä leikkauksesta toipumaan ja viihdyn kotosalla, introvertti kun olen. Mieskin on etätöissä ja on mukavaa nähdä häntä enemmän kuin normaalissa arjessa, jossa rytmimme ovat hyvin erilaiset. Ja on kiva kun mies kokkaa ja käy kaupassa. Mutta ei kauheaa yskätautia nyt tämän kipeän leikkaushaavan kanssa, kiitos!
En sano mitään mutta outoa on