Kun olin 11, vanhempani laittoivat minulle kahden kuukauden ulkonaliikkumiskiellon

Koulussa sai käydä, mutta muuten piti pysyä kotona. Koska veljeni kanssa häiriköitiin yhtä tyyppiä, esim. soiteltiin sen ovikelloa ja laitettiin sieltä kirjeitä ja esineitä. Sen isä uhkasi tehdä poliisiasian tästä.

En koskaan pitänyt tätä ulkonaliikkumiskieltoa kovin merkityksellisenä asiana elämässäni. Myöhemmin terapiassa mainitsin sen jossain sivulauseessa. Terapeutti oli TODELLA järkyttynyt ja sanoi että se on lapsuuteni tapahtumista eniten vaikuttanut kehitykseeni. Sanoi että kaksi kuukautta on niin pitkä aika lapselle ja kehitys häiriintyy, ja minun pitäisi ymmärtää miten väärin vanhempani tekivät.

Tuli mieleen kun täällä nyt puhutaan siitä, kuinka lapsia pitäisi korona-aikana estää näkemästä kavereita.