Mies työnarkomaanina, kaipaan neuvoja!

Aina oli vain tilapäisesti jotain, mikä vaati " vähän aikaa" ylimääräistä panostusta. Joopa joo, ainahan sitä tulee jotain, joskus vaan on osattava relata. Terapia olisi varmaan miehellesi jo terveydellisistäkin syistä paikallaan

Valitettavasti en osaa neuvoa, sillä meillä on aivan sama tilanne kuin ap:llä. Asiasta on riidelty paljon eikä se siitä miksikään ole muuttunut. Olen puhunut erostakin ja sitä vakavissani miettinyt, mutta kynnys on lasten takia aivan liian korkea. Enkä kyllä olisi valmis luopumaan elintasostanikaan: mies kuitenkin tienaa ihan kivasti ja itse olen ansiosidonnaisella.



Mies on myöntänyt, että pitää työstään ja että se on hänelle erittäin tärkeää. Minua tuo loukkaa, sillä olen erittäin perhekeskeinen ihminen enkä voisi kuvitella mitään tärkeämpää asiaa kuin perhe. Olen yrittänyt miehelleni selittää, miten tärkeän osan lapsistaan on menettämässä, mutta ilman mitään pysyvää vaikutusta.



Tuntuu siltä, että kun mies aamulla laittaa oven kiinni, unohtaa perheensä saman tien. Minusta olisi ihanaa eikä edes kovin vaivalloista, jos muistaisi meitä kesken päivän s-postilla tai tekstarilla ja olen siitä monesti sanonutkin. Ihan turhaan. Ja vaikkei kotona ollessaan kovin usein varsinaisesti tee töitä, niin puhelin saattaa soida myös iltaisin ja viikonloppuisin. Eli ajatukset ovat työasioissa vapaallakin. Lomaa lupasi pitää 2 viikkoa...



Mutta kuten joku jo mainitsikin, itse sitä on oman onnensa seppä. Eli eipä tässäkään asiassa voi miestä syyttää, jos on onneton, vaan on etsittävä itselle asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Oikein pahalla mielellä käyn tuhlaamassa niitä miehen tienaamia rahoja :)



Jaksamista ap ja muutkin työnarkomaanin kanssa elävät!

lissä kun vain on mahdollista. Emme pysty juurikaan tekemään mitään koko perheen kanssa hänen kiireittensä vuoksi, ja jos teemme jotain yhdessä, se on yhtä kellon vilkuilua koko ajan (ja kärttyisyyden lisääntymistä, kun aikaa kuluu), kunnes hän pääsee töittensä ääreen.

n taloudellisten seikkojen vuoksi. Ansaitsen melko hyvin itsekin, mutta en palkallani pystyisi nykyhinnoilla hankkimaan minulle ja lapselleni säällistä asuntoa pk-seudulta luopumatta jostain, esim. asuinalueen viihtyisyydestä, mikä on minulle todella tärkeää. Mutta korostan, että en myöskään halua erota, perheeni on minulle tärkeintä maailmassa, mutta joskus epätoivoisimpina hetkinä sitä tietysti ajattelee aina niitä vaihtoehtojakin.

Yksi asia, mikä minuakin suututtaa, on se, että jos minulla on asiaa hänelle kesken työpäivän, hän ei koskaan ehdi puhumaan, koska on palaverissa/neuvottelussa/muuten vaan kiireitä, mutta jos joku soittaa työasioissa hänelle vaikka lomalla tai vkonloppuna, hän hoitaa asian puhelimessa, mihin vierähtää helposti tuntikin (tai menee töihin tarvittaessa).

Vierailija:

Olen puhunut erostakin ja sitä vakavissani miettinyt, mutta kynnys on lasten takia aivan liian korkea. Enkä kyllä olisi valmis luopumaan elintasostanikaan.

huomasin että minulla oli parhaimmat välit isääni, antoi mun olla oma itteni, eikä puuttunut mun menemisiin, toi aina välillä hyviä kirjoja, ja sano jonkun sanan, mutta hoiti aina itsensä ja työnsä hyvin ja oli hyvä omalla tavallaan, palkka meni yhteiselle tilille, ei ryypännyt, oli uskollinen äidille, eikä uskonut ruumiilliseen rankaisemiseen, sanoi vain välillä että omien aivojen käyttö ei ole kielletty, eli rakastan häntä yhtä paljon kuin äitiäni, vaikka isää näin hyvin vähän, kun oli aina poissa.

Ymmärrän että sulla on raskasta yksin, mutta lapset ei siitä välttämättä kärsi yhtään, itse olen myös naimisissa työnarkomaanin kanssa, ollut 25 vuotta, ja siinä on omat hyvät puolensa kun saa itse olla rauhassa ja kummatkin tekee mitä haluaa. Meillä on lapset olleet aika omatoimisia 5 vuotiaasta lähtien, eli en ole kokenut että jotain puuttuu vaikka tämä perhe ei käy kokonaisena missään.

haankin) suren lapsen puolesta.



Mieheni on myös muuten hyvä ihminen, hyvin oikeudenmukainen ja -tuntoinen sekä rehellinen ja uskollinen. Hänessä on niin paljon (muuta) hyvää, että haluan jatkaa elämääni hänen kanssaan.



Kiitos myös kaikille, jotka valoivat uskoa siihen, että elämää voi koittaa järjestää myös niin, että kaikkea ei tarvitsekaan tehdä yhdessä. On totta, että en todennäköisesti voi muuttaa häntä, mutta voin (ehkä) muuttaa omaa suhtautumistani tilanteeseen, koittamalla esim. löytää muita ilon aiheita elämääni. Olen myös harkinnut terapiaa itselleni, jotta oppisin löytämään keinoja selvitä.

Ja jos soitan niin, että mies ei voi vastata, niin soittaa kyllä heti tauolla takaisin :). Muutenkin soittelee meille yleensä vähintään kerran päivässä vaikka ei olisi asiaakaan ja aina soittaa kotimatkalta, jotta teidetään hänen olevan tulossa ja osataan järkätä hommat (kotiintuloajasta riippuen ruoka tai lapsen nukkumaanmeno) sen mukaan.



Ja sille pessimistille, joka puhui eroista ja katumuksesta ja uusista vaimoista. Varmasti sellaisiakin on, mutta mitä itse näitä johtajapiirejä tiedän ja tunnen, niin keskivertoa uskollisempia tuntuvaat olevan. Niillä miehillä kun on enemmän pelissä. Poikkeuksetta 50+ miehet suitsuttavat kuinka arvostavat vaimojaan ja heidän kotona tekemää työtä ja miehen rinnalla pysymistä ja oman uran mahdollista uhraamista (harvoin kahta loistavaa uraa onnistutaan yhteen perheeseen sovittamaan). Toisekseen näillä vanhemmilla " johtajilla" on jo sen verran omaisuuttakin, että eivät kovin nuorista naisista kiinnostu sillä järki sanoo, että ovat ennemmin rahan kuin miehen perässä :). Tuo vaimonvaihto jne. on mun empiirisen kokemuksen pohjalta enemmänkin pikkupomojen ja yksiyisyrittäjien (niiden jotka pitävät itseään isoinakin kihoina) hommaa.



Mutta mun periaate (ja ystäväpiirissä toimivaksi todettu) on " kun anataa, niin saa" . Eli käytännösäs kun annan miehelle tilaa ja aikaa töidensä hoitamiseen, niin myös hän järjestää aikaa minulle ja perheelle :).



Mut ap. sun kannattaa ehkä tosiaan tehdä jotain. Ei oikein terveeltä kuullosta nuo miehesi pohjattomat lupaukset. Meillä ei meis onneksi mitään tuollaista lupaile. Viimeksi kun työkiireistä puhttiin, niin sanoi, että ainakin vuoden pysyy tahti tällaisena tai jopa kiristyy. Sitten hän siirtyy toisiin tehtäviin (varma asia, kun komennusluonteinen työ), nähtäväksi jää millainen työmäärä niissä hommissa sitten on. Tuskin hommat ainakaan paljoa helpottuu...



t. se toimitusjohtajan vaimo joka jo jotain kirjoitteli.

kyllä ennemmin tai myöhemmin sanoo stop! Eihän kukaan voi ikuisesti tollaista vauhtia tehdä, kyllä työnteolle pitää löytyä jokin vastapaino. Tietenkin olisi hyvä jos mies itse tajuaisi tämän ja vähän vähentäisi työtahtiaan.

astuu aika kokonaisvaltaisesti koko perhe-elämään, pelkään tosiaan myös hänen puolestaan, että sairastuu uupumukseen ja masennukseen tai saa sydänoireita tms.

Meillä mies hidasti tahtia siinä vaiheessa, kun ilmoitin, että saa sitten ihan yksin istua pirtissänsä, ellei tyyli muutu. Minä ansaitsen kumppanin, joka on joskus paikalla ja lapset tarvitsevat myös miestä elämäänsä. Minulla on kyllä ottajia ja mies tietää sen. kaikkeen ei tarvitse suostua. Lastenkin kannnalta olisi parempi erota, ellei mies muuta tapojaan, tuo on nimittäin käytöstä, jota lapset toistavat omassa elämässään aikuisina.

vaille burn outin rajalla juuri tuollaisen työtahdin takia ( oli kestänyt jo muutaman vuoden ). Sitten vain jotenkin napsahti ja tajusi rauhoittaa tahtia.

Tosi asia kuitenkin on että elimistö ei kestä ikuisuuksia. Toivottavasti miehesikin sen tajuaa.....

ja ei siihen muitten huomautukset auta. Tekevät töitä sen takia, että saavat siitä tyydytystä. Elämässä ei ole muuta " kivaa" kuin työ, monet tuntevat itsensä tärkeäksi työtä tehdessä. Eivät osaa muusta puhua kuin työstä. Rahalla on vähemmän merkitystä.

Ulospääsynä näen jonkun mielekkään harrastuksen hommaamisen.

Pitääkö miehesi lomaa joskus, voisiko hän silloin harrastaa jotain ja etsiä muut sisältöä elämään kuin työ? Hommatkaa vaikka joku yhteinen " juttu" mitä tulee säännöllisesti tehtyä.

Monet sanovat, että joskus tulee stoppi vastaan, mutta näin ei todellakaan kaikkien kohdalla ole. Työ vaan on muuttunut harrastukseksi, ja sitä on monien ulkopuolisten vaikea ymmärtää.

valitettavasti hänen on itse 1) ymmärrettävä ongelma ja 2) haluttava muuttua. sinä et voi kumpaakaan hänen puolestaan tehdä.



olen ollut vastaavassa tilanteessa. meillä asia ratkesi erolla. mieti, kuinka kauan aikaa olet valmis uhraamaan tilanteen muuttamiseksi.

on todella pitkä suhde, jossa monet vaikeudet on nähty ja koettu. Mutta jotain riittävän tehokasta minun on selvästi tehtävä. Olen miettinyt mm. parisuhdeterapiaa, mutta en tiedä, miten saan mieheni sinne (ehkä siinä vaiheessa on syytä esittää näitä perheenhajoamisuhkakuvia).

Minua huolestuttaa kovasti myös juuri tuo mainitsemasi mallin periytyvyys. En halua, että pojastamme tulee aikanaan yhtä etäinen isä omille lapsilleen (ja puolisolleen...).

Vierailija:

Meillä mies hidasti tahtia siinä vaiheessa, kun ilmoitin, että saa sitten ihan yksin istua pirtissänsä, ellei tyyli muutu. Minä ansaitsen kumppanin, joka on joskus paikalla ja lapset tarvitsevat myös miestä elämäänsä. Minulla on kyllä ottajia ja mies tietää sen. kaikkeen ei tarvitse suostua. Lastenkin kannnalta olisi parempi erota, ellei mies muuta tapojaan, tuo on nimittäin käytöstä, jota lapset toistavat omassa elämässään aikuisina.

pakkomielteiseksi suorittamiseksi. :( Yhteinen " juttu" tosin saattaisi vähentää sellaista suoritustarvetta.

On totta, että mitään stoppia ei välttämättä tule vastaan. Kuten sanoin, tilanne on jatkunut jo lähes 10 vuotta. Yhdessä vaiheessa hän oireilikin aika huolestuttavasti, ja silloin hän vakuutti muuttavansa asennoitumistaan työhön ja perheeseen, mutta tilanne on vuosien saatossa palautunut ennalleen.

Kadehdin aivan valtavasti naisia, joilla on läsnäoleva aviomies ja lasten isä. Tässä on esimerkki siitä, miten raha ei tosiaan tee onnelliseksi vaan onnettomaksi.

Vierailija:

Ulospääsynä näen jonkun mielekkään harrastuksen hommaamisen.

Pitääkö miehesi lomaa joskus, voisiko hän silloin harrastaa jotain ja etsiä muut sisältöä elämään kuin työ? Hommatkaa vaikka joku yhteinen " juttu" mitä tulee säännöllisesti tehtyä.

Monet sanovat, että joskus tulee stoppi vastaan, mutta näin ei todellakaan kaikkien kohdalla ole. Työ vaan on muuttunut harrastukseksi, ja sitä on monien ulkopuolisten vaikea ymmärtää.

Sanoinkin hänelle, että en tahdo erota, mutta ellei hän muuta tapojaan on pakko, koska ei kukaan kestä elämää tuollaisen miehen rinnalla. Sinun on nyt vain kerta kaikkiaan pysäytettävä miehesi, sillä mikä " ehjä" perhe te olette? Monet erolapset tapaavat isäänsä paljon enemmän.

Vierailija:

sillä mikä " ehjä" perhe te olette? Monet erolapset tapaavat isäänsä paljon enemmän.

Oma mieheni on toimitusjohtaja nopeasti kasvavassa isohkossa (melkein 150 työntekijää) firmassa ja osakkaana emoyhtiössä. Päivät on myös hänellä todella pitkiä ja usein joutuu olemaantyömatkoilla yön yli.



Minä myös välillä nääntymässä lapsen ja kodinhoidon kanssa, sillä miehen työn vuoksi asumme ulkomailla ja ystävien ja sukulaisten avun saavuttamattomissa.



Henkinen puoli on toki raskain, mutta mellä juttelu teki ison helpotuksen asiaan. Mies kun kertoi ikävöivänsä meitä poissaollessaan ja lomien (varsinkin mun sairasloman, jolloin mies joutui hoitamaan lasta yksin) jälkeen valitti harmistustaan töihin paluusta. Mies kuitenkin saa niin paljon tyydytystä (on aina ollut suorittaja ja halunnut olla paras kaikessa) työstään, että en halua sitä häneltä kieltää :). Vapaa-ajat on kuitenkin ihana aviomies ja isä :). Ja kun on paljon poissa koittaa sitten jossain välissä vaikka viedä meidät lounaalle kesken työpäivän tai vie pienelle viikonloppulomalle jolloin yhdessäolo tuntuu entistä tiiviimmältä :).



Mutta tosiaan syy tuolle " työnarkomanialle" on oltava. Minun miehelläni se on vaativa työ ja koska hän harvoin tekee töitä viikonloppuisin hän kuitenkin tekee työsnä ko. posiitioon nähden vähillä työtunneillla.



Sitäpaitsi. Moni perhe elää " työnarkomaanin" isän kanssa. Jos asialle ei mitään voi, niin kannattaa alkaa omaa elämää miettiä ennen kun erolla uhkailee :). Me ollaan keksitty lapsen kanssa niin paljon omia juttuja ja harrastuksia, että välillä jos mies yllättäen ilmoittaa pääsevänsä aikaisin töistä me ollaankin ne joilla on kiireitä eikä pääatä yhteistä aikaa hyödyntämään :). Ei se miehen ja isän poissaolo niin paljoa harmita kun elää omaa elämäänsä näissä ympärille asetetuissa kehyksissä :).

Sitä, ettei ole ehtinyt olla isä lapsilleen. Aika moni on myös ottanut uuden yrityksen viisikymppisenä nuoremman naisen kanssa, ja kummastihan sitä aikaa on sitten löytynyt. Vaativa työ, my ass!

on juuri silloin tehtävä taukoamatta (esim. uusi asema, joka vaatii opettelua ja samanaikaisesti vanhojen töiden kunnialla pois hoitamista jne. jne.).



Aina ja aina hän lupaa vähentää työtä, kunhan " tilanne hellittää" . Olen odottanut tuon tilanteen hellittämistä vuosikausia, kuten sanoin. Totta kai työssä tulee aina uusia haasteita, ei se koskaan stabilisoidu niin, että perfektionistisella luonteella voisi hellittää, ellei tee itse jotain periaatepäätöstä siitä, kuinka paljon on valmis itseään työlle uhraamaan. Mutta tätä en saa häntä käsittämään, koska hän itse näkee tilanteen vain väliaikaisena. Ja vakuuttaa ja vakuuttaa muuttavansa tapansa heti, kun on vain mahdollista...



Satuin tässä välissä lukaisemaan netistä työnarkomaniasta, ja näyttää sille, että sille on ihan psyykkiset selitykset lähtien lapsuudesta (eräs läheisriippuvuuden muoto - yksilö on lapsuudessa jäänyt vaille riittävää hyväksyntää/huomiota, ja hakee sitä myöhemmin pakonomaisella suorittamisella -> periytyvyys).



Luulen, että minun on pakko saada hänet terapiaan, en usko (ainakaan enää jutun luettuani) että tilanne on hoidettavissa " kotikonstein" .