Hesarissa tänään: Rahan puute altistaa saamaan mielenterveyden häiriöitä.

Jos tarkoitat sitä että, te iloitsette siitä kun saatte juustoa leivän päälle, niin sen myönnän, että meille se on itsestään selvyys. Mutta muuten me varmasti nautitaan niistä pienistä asioista ihan samalla tavalla kuin köyhemmät, asioista mihin ei liity raha.



Tämä tiedoksi 25

Rikkaat osaavat ihan yhtä lailla nauttia elämän pikku iloista kuin muutkin. Tietysti voi uskotella itsellesi, että näin ei ole, jos se tuo sinulle sitä pientä iloa elämään...[/i



rikkaitten ja köyhien pikku ilot voi olla hyvinkin erilaiset.

Niin itsekin tekisin jos olisin rikas.

Rakkaus on tietenkin tärkeä asia, mutta kun ei sillä ainoastaan elä. Pitää saada pötyä pöytään. Säälittää nekin nuoret jotka ei koskaan saa mitään uutta, tai ne jotka joutuvat aina kulkemaan isompien sisarusten vanhoissa vaatteissa.

Vierailija:

Säälittää nekin nuoret jotka ei koskaan saa mitään uutta, tai ne jotka joutuvat aina kulkemaan isompien sisarusten vanhoissa vaatteissa.

Niin, minäkin muistan nuo päivät. Ja senkin miten yksi luokalla oleva teki siitä ison numeron miten minä olin se ainoa luokalla jonka vanhemmilla ei ollut videoita.

Mutta ne päivät ovat ohi ja nyt tuntuu siltä että ei se niin kamalaa ollutkaan. Paljon pahempaakin voi nuoren ihmisen elämässä olla.

oli tietenkin sellainen jota kukaan ei sääli kun kerran hän sai kaiken uuden mitä muillakin oli ja ei koskaan joutunut käyttämään sisariensa tai serkkujensa käytetyjä tavaroita.



Mutta jotenkin jäi vaille empatiaa.

kyllä henkäisin syvään kun kuulin tuosta tutkimuksesta aamulla töihin ajaessa....ja omalla kohdalla pitää täysin 100 % paikkansa.



Minun lapsuuden kodissani oli kaksi työssä käyvää aikuista, joista isäpuoleni ei osallistunut millään tavalla perheen kustannuksiin, eikä koskaan ainakaan minun menoihini koska ei ollut isäni. Äitini raatoi kahdessa kolmessa työssä maksaakseen vuokrat, myöhemmin lainat, pakolliset laskut ja omat vaatteensa sekä selluliittivoiteensa. Lisäksi hän maksoi isäpuoleni menot koska isäpuoleni palkka ja tulot menivät suoraan isäpuoleni äidin ja sisarusten elättämiseen (asuivat landella).



Meillä ei ollut koskaan kotona ruokaa, koska vanhempani söivät töissä tai illalla ulkona, ja minähän sain hyvänen aika ruoan koulussa! Kuljin hirveissä rääsyissä koska äitini ei yksinkertaisesti tajunnut, että esim. kasvoin ja vaatteet jäivät pieniksi tai että oli esim. marraskuu ja olisi tarvittu lämpimiä vaatteita, eikä hupparilla enää pärjännyt tai tennareilla lumen tultua. Sen lisäksi, että vaatteeni olivat pienet ja aina väärältä vuodenajalta, ne olivat myös aina likaiset, koska meillä ei tietenkään ollut pesukonetta. Isäpuoleni kulki aina samoissa likaisissa rääsyissä hänkin, ja äitini meni kauppaan ja osti uudet vaatteet, kun edelliset likaantuivat. Likaiset hän heitti vaatekaappin lattialle myttyyn ja kun keko oli tarpeeksi iso, ne vietiin maalle navetan vintille!



Äidilleni oli hirveän tärkeää näyttää viehättävältä miesten silmissä ja hänellä oli kaapit täynnä naamarasvoja, hajuvesiä ja mikä tärkeintä: hän oli hyvin ylpeä siitä, että hänellä ei ollut selluliittia koska tuhlasi satoja markkoja kuussa selluliittivoiteisiin.



Ilman isovanhempiani en olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä. He ruokkivat ja vaatettivat minut pienistä eläkkeistään (vaikka äitini uhkaili heitä ja raivosi, jos antoivat minulle rahaa), ukki osti pyörän, luistimet, kellon jne. jotta pärjäsin edes joten kuten ja olin edes vähän niin kuin muut lapset.



Kiusaamista sain kestää enemmän tai vähemmän koko ala- ja yläasteen, jopa lukiossa vielä kuulin kommentteja vaatteistani. Ja minä kun en olisi todellakaan tarvinnut mitään merkkivaatteita, vaan ylipäänsä vaatteita!



Ja kaikkein kummallisinta on se, että meillä ei lotrattu alkoholilla, ei hakattu tms. eli vanhempani olivat siinä suhteessa normaaleja työssäkäyviä ihmisiä. Äitini vain " unohti" että hänellä oli lapsi josta olisi pitänyt huolehtia ja isäpuoleni " unohti" minut muuten vaan, koska en ollut hänen lapsensa.



Jälkeen päin ajatellen olin todella masentunut jo pienenä sekä nuorena, mutta pahoiksi masennukset puhkesivat lopulta, kun jouduin kokemaan kaksi lapsen kuolemaa. Joka kerta olen joutunut käymään lapsuuden kauhut läpi ja olen sitä mieltä että siemen masennuksiin kylvettiin jo lapsuudessa. Olisin selvinnyt näistä traumaattisista aikuisiän kokemuksista paremmin, jos lapsuuteni olisi ollut jotenkin normaalimpi.



Itse olen todella tarkka, että kolmelta lapseltani ei puutu mitään, ei ruokaa eikä vaatteita. En lelli enkä paapo heitä, mutta kyllä perusjutut on hoidettava jos vanhemmaksi rupeaa.



Tarkemmin kun nyt ajattelee, niin minut olisi pitänyt ottaa huostaan, mutta eihän 70-luvulla sellaista tehty. Voitte olla varmoja, että en ole vanhempieni kanssa missään tekemisissä enää, en ole ollut enää vuosiin. En koskaan anna heille anteeksi " kerjäläis" lapsuuttani.

Äiti oli yksinhuoltaja joka avioeron jälkeen elätti pienellä palkallaan kolme lasta. Lisäksi oli asuntovelka ja 90-luvun alussa asunnon arvo romahti laman aikana ja korot nousivat pilviin. Me ei koskaan saatu uusia vaatteita, vaatteet olivat jotain ihan omituisia kirpparirytkyjä. Pahinta oli kuitenkin se, että äiti oli tosi katkera ja aina muisti toitottaa miten vähän rahaa oli.



Äiti on sittemmin päässyt taloudellisesti jaloilleen, mutta edelleen on sitä mieltä, että säästää pitää vaikka henki menisi. Omille lapsilleni en koskaan tule voivottelemaan raha-asioita ja pidän heidät siististi puettuna ja kodin jonkinlaisessa järjestyksessä.

Minäkin pidän huolen että lapsellani on kaikki mitä tarvitsee, mutta en kuitenkaa pidä häntä lellittynä.

Nykyään vaikka olisi kohtuullisetkin tulot, vanhemmat valittavat ja ruinaavat helposti lapsilleen rahasta. Todella kurja katsoa ihan hyvätuloista perhettä, jossa aina muistutetaan lapselle rahasta. " Jos rikot tuon, saat kyllä maksaa sen minulle." " jos teet sitä ja tätä saat maksaa omista viikkorahoista" .... Ei ihme, jos lapselle tulee traumoja kun äiti hokee kaikesta, että on kallista. Onhan se lintsi kallis, mutta jos sinne mennään ei joka puolen tunnin välein muistuteta rahasta. Jos ei ole varaa, ei mennä. On niitä edullisempiakin kokemuksia.

Kuulun itse tutkimuksen ikäluokkaan. Vanhempani tekivät vuorokauden ympäri töitä maatilallaan ja isä myös kodin ulkopuolella, mutta silti meillä oli jatkuvasti puutetta rahasta.



Sain uusia vaatteita harvoin - vanhoja housuja pidennettiin lahkeista erilaisella kankaalla niin kauan kuin ne sopivat vyötäröltä. Jouduin käyttämään myös aikuisten vanhoista vaatteista pienennettyjä vaatteita - ja siihen aikaan tuunaus ei todellakaan ollut muodissa! Minua kiusattiin koulussa vaatteideni takia. Niitä oli niin vähän, että jos tuli tahra niin aina ei ollut puhdasta tilalle. Uneksin siitä, että minulla olisi joka tilanteeseen oma, sopiva vaate. Kesäleirillä kuljin villahousuissa - arvatkaa, herättikö huomiota!



Myös ruoasta oli ajoittain pulaa. Hedelmät ja moni muu ostotavara kuuluivat vain juhlapyhiin, siis muutaman kerran vuodessa. Perunaa ja leipää oli aina. Pysyin erittäin hoikkana koko kotona asumiseni ajan.



Koulun retkille meitä ei ollut varaa lähettää. Meillä ei ollut puhelinta eikä televisiota, vaikka kaikilla muilla tietenkin oli.



Isä oli jatkuvasti kireänä rahasta. Välillä oli tosi hankalaa, kun ei uskaltanut pyytää rahaa kuukautissuojiin.



Olen kärsinyt useaan otteeseen keskivaikeasta masennuksesta. Sen jälkeen, kun 18-vuotiaana muutin pois kotoa, minulla ei ole koskaan ollut varsinaisesti puutetta rahasta, siitä olen itse pitänyt huolen. Opiskelukavereilta loppuivat lukuvuoden rahat yleensä jo tammikuussa, mutta mulla oli rahaa vielä toukokuussakin. Kunnes taas menin töihin koko kesäksi.

Meitä oli kolme sisarusta ja harvoin saimme mitään uutta tai ylipäänsä mitään. Ja kun saimme, niin se oli aina erilaista kuin muilla.

Aina saimme kuulla kuinka köyhiä oltiin. Ihan kuin se olisi kirkastanut äidin jotenkin. Vieläkin olen katkera. Ei lapsi halua kuulla, että on köyhät vanhemmat.

Naapurissa sitä rahaa vasta olikin ja niillä ei ollut edes telkkaria, mulla taas ei kunnon vaatteita vaan jotain rääsyjä ja olihan sen ajan muotikin ihan kauheaa. Oli hirveä pelko, että sitten muut ihmiset luulee, että meillä on rahaa ja on sitten kateellisia tai jotain, vaikka vanhemmat oli ihan tavallisia keskituloisia.

Oikeasti järkyttävää.



Meidän koti on ollut köyhä mutta ihan pienenä en sitä tietenkään ymmärtänyt.



Vaatteet oli suurimmalta osin surkeita. Häpesin. Tästä johtuen omat lapseni ovat hyvin puettuja vaikka olemme taloudellisesti mitaten köyhiä. Omat vaatteeni ovat mitä sattuu enkä välitä, lapset ovat etusijalla.



Ruokaa on riittänyt jokaiseksi päiväksi ja katto pään päälle. Huvituksiakin on elämässä, niitä Linnanmäki reissuja yms.



Aina kuitenkin löytyy se rikkaampi ja menestyneempi perhe oli se elämäntilanne mikä hyvänsä aina on " parempi" mihin verrata. Köyhäkin voi elää onnellista ja " rikasta" elämää ja voida hyvin. Rikas voi elää " köyhää" elämää vauraudessaan. Jokaisen tulisi löytää ne onnenavaimet juuri siinä omassa elämässään.



Onni on läheisyydessä ja lämmössä, perheessä, metsäretkissä, kukissa, puissa, kalastuksessa, lintujen laulussa, puron solinassa, mustikkametsässä.

34 Uskon että kokemustasi syventää huonoon suuntaan että sinun olemassaolosi " unohdettiin" . Huonot vaatteet ei yksinään niin paha kuin jos lapsesta ei välitetä.

Joskus ihmeissäni seurasin sivusta kun kavereiden vanhemmat, jotka olivat parempi tuloisia eivät juuri lastensa tarpeista piitanneet..

Ei se lapsen " köyhyys" ole aina verrattavissa vanhempien tuloihin..

He sentään ovat oikeasti köyhiä. Ei ole siis rahaa esim. ruokaan tai lääkkeisiin.



Kirpparilta voi ostaa myös merkki- ja muotivaatteita. Ei lapsia tarvitse niihin omituisimpiin rytkyihin pukea.

Ei lapsi kärsi rahan puutteesta, elleivät vanhemmat tee siitä hänen ongelmaansa. Lapsen ei mielestäni tarvitsisi olla mitenkään selvillä perheen rahatilanteesta.



Ok, on niitä oikeasti köyhiä muutama Suomessakin, mutta sitten on esim. sellaisia henkilöitä kuin muuan teiniajan kaverini: hänen äitinsä hoki hänelle aina, kuinka köyhiä he olivat. Hän pihisteli kaikuoesta ja he söivät puuroa ja makaronia, jotta äiti saattoi ostaa tytölle leviksiä (piti olla siihen aikaan) ja äiti osti mm. tupakkaa tytölleen.



Tyttö kertoili usein, kuinka hän tuntee ulkopuolisuutta perheen köyhyyden vuoksi, mutta ulospäin sitä köyhyyttä ei olisi kukaan huomannut, ellei hän olisi siitä itse puhunut. Pääsi jopa laskettelureissulle mukaan, kun äitinsä pihisti muualta. Kukaan ei koskaan kiusannut häntä köyhyydestä, koska ei sitä nähnyt muusta kuin ainaisesta valittamisesta.

Tuon tytön kokemat ongelmat eivät minusta johtuneet koskaan köyhyydestä, vaan siitä, että hänen äitinsä valitti rahahuoliaan tytölle ja oli surkea taloudenpitäjä.

...joo, niin on, että kyllä lapsi ymmärtää sen, että äidillä on pieni palkka eikä nyt voi saada uusia farkkuja tms. jos kaikki perustarpeet on kuitenkin hoidettu, eli ruokaa säännöllisesti, puhtaat vaatteet vaikkakin ehkä kuluneet ja aina ne samat, ja jos lapsi tietää ja tuntee, että hänestä välitetään ja häntä rakastetaan.



Itselläni olisi nyt varaa pukeutua, mutta en kerta kaikkiaan osaa. Niinpä kuljen homssantuuna verkkarit jalassa mutta lapset on vimpan päälle siisteinä ja nätteinä, se on mulle kunnia-asia. Enkä ole näitten masennuskausieni aikana jaksanut paljon omasta ulkonäöstäni edes välittää, hyvä kun jaksaa hengissä pysyä.



T: " Näkymätön" lapsi (isäpuoleni kanssa emme vaihtaneet sanan sanaa 25 vuoteen, joten olin hänelle todellakin näkymätön. Äitini ei puuttunut asiaan millään tavalla, ei varmaan huomannut....)

häiritä kun käy sellaisen ihmisen luona joka asuu 500 000e talossa ja omistaa kaikki vermeet ja vempeleet. Mä ainakin ihan sekosin kun vein poikani hänen päiväkotikaverinsa synttäreille ja paljastui että pojan vanhemmat on rikkaita. Pelkkä lattia oli jo eksoottista mulle saatika yli 40 neliön olkkari.

Pihalla pojalla oli oma leikkipuisto kaikkine välineineen. Hyvä kun happea sain.

Vierailija:

He sentään ovat oikeasti köyhiä. Ei ole siis rahaa esim. ruokaan tai lääkkeisiin.

Ruokaa oli aina jonkin verran. Joskus syötiin pelkkää leipää, ilman päällysiä, mutta olipa ainakin leipää. Vaatteita en pahemmin saanut ja niistä muo yläasteella kiusattiinkin. Talvikengät sain jos oli tarve, mutta en koskaan niitä mitkä oisin halunnut, vaan ne halvimmat mihin oli varaa. Ala-asteella muistan kun opettaja käski jäämään muo yksin luokkaan ja kysyi onko minulla ollenkaan toppahousuja (oltiin menossa hiihtämään). Ei ollut. Oli vaan ne yhdet ainoat housut.

Olenko masentunut nyt aikuisena? En! Mutta surullisena joskus ajattelen sitä mitä oli silloin ja miltä sen on täytynyt äidistä tuntua. Isä oli alkoholisti, jota ei kotona näkynyt silloin kun rahaa oli. Ryyppäs rahansa jossain ja tuli sitten häntä koipien välissä kotiin.



Omille lapsille olen onneksi pystynyt tarjoamaan aina ruokaa ja tarvittavat vaatteet ym.



Vaikka en itse olekaan lapsuuden asioista masentunut, niin uskon tutkimuksen pitävän useinmiten paikkansa.