Alan olla ihan loppu. En osaa tukea ja lohduttaa ahdistuneita lukioikäisiä lapsiani. He elävät ihan toisenlaisessa todellisuudessa kuin minä elin saman ikäisenä.

No hoitoala varmasti työllistää tulevaisuudessa. Eli lääkäri, sairaanhoitaja, lähihoitaja ym. Mutta jos ala ei kiinnosta pätkääkään, niin ei kannata ehkä väkisin sitten lähteä siihenkään.

Ahdistuksen aiheuttaa jos koko ajan miettii liikaa tulevaisuutta. Ei kannata.

Jokaisella on myös oikeus määritellä minkälaista elämää ylipäätänsä edes tavoittelee. Ei tarvitse noudattaa mitään kaavaa.

Ei mun aikana 80-luvulla lukiossa suurin osa tuntunut ottavan paineita paljon mistään. Olin itse kyllä aika hikipinko mutta ihan muutama meitä oli koko lukiossa (ja oli iso lukio).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eksistentiaalinen ahdistus kuuluukin teini-ikään. Ihmettelen miksi äitinä lähdet mukaan siihen vellomaan kun sinun tehtäväsi olisi valaa uskoa tulevaisuuteen. Elämällä on paljon annettavaa!

En lähde mukaan vellomaan ja olen tähän asti yrittänyt keskustella lasten kanssa ongelma ja ahdistus kerrallaan. Nyt vain viime aikoina on tuntunut siltä, että ilonaiheita alkaa olla vähän jo ihan kaveripiirissäkin. Ilmastonmuutos on iso ja ahdistava asia. Poliitikot puhuvat vauvakadosta ja suurin piirtein ihmiskunnan tuhosta, kun nuoret eivät enää hanki lapsia. 

Tuo itsemurha tuttavapiirissä herätti ja pelottaa minua. Eivätkö nuoret oikeasti näe elämällään merkitystä, tulevaisuus on synkkä ja kauhukuvia täynnä? Kaikki tuntuu hirveän vaikealta.

Minä jotenkin haaveilin aina sellaisesta tavallisesta, tasapainoisesta elämästä. Opiskelen, menen töihin, menen naimisiin, saan lapsia. Omat nuoret eivät haaveile, vaan tuntevat vahvasti, että heidän on tehtävä jotain, että ylipäätään on tulevaisuutta ja että on joku syy ylipäätään olla täällä. Jos siis perhekään ei ole enää mikään haave.

ap

Kauheetä rttä äiti puhuu näin.

Kyllä nämä nykyiset teinit haaveilevat ihan samoin kuin aina ennenkin.

Minulla on viime vuonna kirjoittanut nuori. En näe nitään ahdistusta. On ilmastotuetoinen, mutta vain omissa teoissaan. Hakee lääkikseen toista kertaa. Tietää mitä haluaa. Raha ei motivoi, arvot on suvaitsevaiset.

Varmaan joskus vielä haluaa perheen. Ei kuitenkaan vielä, mikä on hyvä asia.

Näen paljon nuoria töissä, ei tämä ole yhtään ahdistuneempi joukko kuin ennenkään.

Ap taitaa itse olla se tuhontuoja, ei ihme että nuoret ahdistuu.

Jossain määrin ymmärrän tuon nykynuorten ahdistuksen. 90-luvulla oli moni asia jotenkin kirkkaammin. Kylmän sodan päätyttyä ja Venäjän olojen vakiinnuttua ei ollut sellaista maailmansodan pelkoa. Lisäksi ennen 9/11:iä ei terrorismikaan ollut niin konkreettista.

Taloudellisesti tuntui suunta olevan vain ylöspäin, johtuen kyllä osaksi myös todella syvästä 90-luvun alun lamasta.

Ympäristöaatetta ei kyseenalaistanut kukaan, ei tarvinnut kiistellä ilmastoskeptikoiden kanssa.

Tuo "mikään ala ei työllistä" ja "ei pääse koskaan eläkkeelle" on kyllä hieman huvittavaa nurinaa. Työllisyysaste ei voi laskea nollaan, ei edes alle 50% kovin pitkäksi aikaa. Eläkerahastot ovat Suomessa paljon paremalla tolalla, mitä annetaan ymmärtää. Toki ikäluokkien pienentyessä muutokset ovat rajuja, mutta eivät ikäluokat jatkuvasti pienene.

Tuo lasten hankkiminen... No, jokaisella sukupolvella on omat haasteensa...

Aina ollut jotain pelättävää, jos alkaa oikein negailemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eksistentiaalinen ahdistus kuuluukin teini-ikään. Ihmettelen miksi äitinä lähdet mukaan siihen vellomaan kun sinun tehtäväsi olisi valaa uskoa tulevaisuuteen. Elämällä on paljon annettavaa!

Minulla on ongelmana tuo, että tuntuu niin ikävältä valehdella.

Voi mikä äiti! Lietsot lapsesesi ahdistusta. Lapsesi ongelmat ovat siis pitkälti sinun aiheuttamiasi. Mitäpä jos ohjaisit lapsesi juttelemaan jonkun muun kuin sinun kanssasi.

Nuoret tarvitsevat vanhemmiltaan henkistä tukea. Vaikka sinusta voi tuntua, ettet ole voinut auttaa lapsiasi, voi nuorilla itsellään olla samasta asiasta ihan toinen kokemus.

Moni asia tuntuu kevyemmältä, kun on siitä saanut puhua toiselle.

Ahdistuksen aiheita on nykyään paljon, mutta siitä huolimatta olen sitä mieltä, että nuorille, kuten kaikille muillekin, pitää kertoa  totuus. Eli elämä ei ole yleensä kenellekään helppoa, ei millekään ikäluokalle. Vaikka yleisesti menisi hyvin, niin omassa elämässä voi sattua ihan mitä tahansa. Nykyään on kuitenkin asiat paljon paremmin kuin vaikka 100 v sitten tai sotien aikana. Miten paljon niitä rintamalle lähteneitä nuoria miehiä ja naisiakin on ahdistanut? Heitä on todennäköisesti ahdistanut koko loppuelämän ne kauhukuvat, joita sota jätti. Melkein mihin tahansa verrattuna nykyaika on parasta aikaa koskaan. 

Siksi on syytä olla äärimmäisen kiitollinen, että saa elää nykyaikana. On ruokaa, katto pään päällä, ei ole sotaa, on suunnilleen kaikkea mitä tarvitsee elämiseen ja enemmäkin. Ei pidä vaatia enempää, vaan olla iloinen ja kiitollinen kaikesta siitä hyvästä mitä on. On valtavasti aiheita kiitokseen. Suosittelen kiitollisuuspäiväkirjaa; joka päivä voi kirjoittaa ylös 10 asiaa, joista on kiitollinen. Äkkiä huomaa, että elämä on mahtavaa ja kaikki on hyvin.

Turha tulevaisuudesta on ahdistua, mutta kuten aiemmin sanottiin niin eksistentiaalinen ahdistus kuuluu teini-ikään. Sen voi heille sanoa, että heillä on nuoruusiän keski-ikä. Siihen kuuluu tuollainen. Minä ainakin olin aivan turhaan ahdistunut tulevaisuudestani tuossa iässä. Kaikki meni hel-ve-tin paljon pahemmin pieleen kuin villeimmissäkään kuvitelmissani olisin ikinä uskonut, koska minulla ei ollut sitä tietoa ja elämänkokemusta että olisin tiennyt miten päin per-set-tä elämä voi mennä! Mutta tässä sitä ollaan yhä, eläkkeellä tosin ennen neljääkymmentä ikävuotta ja pienituloisena lopun ikää, mutta kun laskee odotuksiaan loputtomasti niin löytää sen oman sovitellun onnensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eksistentiaalinen ahdistus kuuluukin teini-ikään. Ihmettelen miksi äitinä lähdet mukaan siihen vellomaan kun sinun tehtäväsi olisi valaa uskoa tulevaisuuteen. Elämällä on paljon annettavaa!

En lähde mukaan vellomaan ja olen tähän asti yrittänyt keskustella lasten kanssa ongelma ja ahdistus kerrallaan. Nyt vain viime aikoina on tuntunut siltä, että ilonaiheita alkaa olla vähän jo ihan kaveripiirissäkin. Ilmastonmuutos on iso ja ahdistava asia. Poliitikot puhuvat vauvakadosta ja suurin piirtein ihmiskunnan tuhosta, kun nuoret eivät enää hanki lapsia. 

Tuo itsemurha tuttavapiirissä herätti ja pelottaa minua. Eivätkö nuoret oikeasti näe elämällään merkitystä, tulevaisuus on synkkä ja kauhukuvia täynnä? Kaikki tuntuu hirveän vaikealta.

Minä jotenkin haaveilin aina sellaisesta tavallisesta, tasapainoisesta elämästä. Opiskelen, menen töihin, menen naimisiin, saan lapsia. Omat nuoret eivät haaveile, vaan tuntevat vahvasti, että heidän on tehtävä jotain, että ylipäätään on tulevaisuutta ja että on joku syy ylipäätään olla täällä. Jos siis perhekään ei ole enää mikään haave.

ap

Sulla on ollut helppoa että et ole kyseenalaistanut koskaan nuorena sitä perus elämänputkea miss mennään töihin ja hankitaan se perhe. Ehkä olet erilainen luonne kuin lapsesi, tai sitten ennen ne asiat vaan oli itsestäänselvyyksiä, ainakin omassa elinpiirissäsi. Nykyään on epävarmaa ja siitä puhutaan mediassakin paljon. Itse olin ahdistunut jonnekin 26v asti, ihan hukassa, opiskelin, matkustelin, masennuin, koitin selvitä elämästä ja vaikeista kokemuksista. Sitten jotenkin se mielenrauha löytyi kun oli aikansa reissannut, löysin tuurilla vakityön (joka ei liity yhtään yliopistokoulutukseenk jonka kävin) ja upean rakastavan miehen. Joidenkin vaan pitää käydä se kipuiluvaihe läpi.

Ei meilläkään aikoinamme ollut mitään takeita siitä, että työllistymme tai että asiat ylipäätään menevät hyvin. Kai sitä välillä oltiin ahdistuneitakin ja huolissaan tulevaisuudesta. En tiedä, onko nykynuorten ajattelutapa sitten jotenkin toisenlainen vai eivätkö vanhemmat ihmiset muista enää millaista oli olla nuori.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eksistentiaalinen ahdistus kuuluukin teini-ikään. Ihmettelen miksi äitinä lähdet mukaan siihen vellomaan kun sinun tehtäväsi olisi valaa uskoa tulevaisuuteen. Elämällä on paljon annettavaa!

En lähde mukaan vellomaan ja olen tähän asti yrittänyt keskustella lasten kanssa ongelma ja ahdistus kerrallaan. Nyt vain viime aikoina on tuntunut siltä, että ilonaiheita alkaa olla vähän jo ihan kaveripiirissäkin. Ilmastonmuutos on iso ja ahdistava asia. Poliitikot puhuvat vauvakadosta ja suurin piirtein ihmiskunnan tuhosta, kun nuoret eivät enää hanki lapsia. 

Tuo itsemurha tuttavapiirissä herätti ja pelottaa minua. Eivätkö nuoret oikeasti näe elämällään merkitystä, tulevaisuus on synkkä ja kauhukuvia täynnä? Kaikki tuntuu hirveän vaikealta.

Minä jotenkin haaveilin aina sellaisesta tavallisesta, tasapainoisesta elämästä. Opiskelen, menen töihin, menen naimisiin, saan lapsia. Omat nuoret eivät haaveile, vaan tuntevat vahvasti, että heidän on tehtävä jotain, että ylipäätään on tulevaisuutta ja että on joku syy ylipäätään olla täällä. Jos siis perhekään ei ole enää mikään haave.

ap

Ilmastonmuutos on asia joka selkeästi erottaa nykypäivän nuoren sukupolven aikaisemmista, sotasukupolvea ja sitä aiempia lukuunottamatta. Huoli on todellinen ja siihen pitää tarjota todellisia vastauksia eli painottaa sitä mitä jokainen voi tehdä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi, myös nuori itse. Nuorelle tulee näin hallinnantunne eikä pelko ota liian suurta valtaa. Sama pätee ammatinvalintaan, on monia aloja joilla on hyvä työllisyystilanne myös tulevaisuudessa.

Vaikka lukiolainen on jo lähes aikuinen tai nuori aikuinen, niin hän ei ole vielä valmis. Keskeneräiselle ihmiselle ei tarvitse hieroa kaikkia pelottavuuksia naamaan. On ihan sallittua vähän suojella, kaunistella, loiventaa, ja antaa siten nuorelle aikaa kerätä lisää henkistä vahvuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eksistentiaalinen ahdistus kuuluukin teini-ikään. Ihmettelen miksi äitinä lähdet mukaan siihen vellomaan kun sinun tehtäväsi olisi valaa uskoa tulevaisuuteen. Elämällä on paljon annettavaa!

En lähde mukaan vellomaan ja olen tähän asti yrittänyt keskustella lasten kanssa ongelma ja ahdistus kerrallaan. Nyt vain viime aikoina on tuntunut siltä, että ilonaiheita alkaa olla vähän jo ihan kaveripiirissäkin. Ilmastonmuutos on iso ja ahdistava asia. Poliitikot puhuvat vauvakadosta ja suurin piirtein ihmiskunnan tuhosta, kun nuoret eivät enää hanki lapsia. 

Tuo itsemurha tuttavapiirissä herätti ja pelottaa minua. Eivätkö nuoret oikeasti näe elämällään merkitystä, tulevaisuus on synkkä ja kauhukuvia täynnä? Kaikki tuntuu hirveän vaikealta.

Minä jotenkin haaveilin aina sellaisesta tavallisesta, tasapainoisesta elämästä. Opiskelen, menen töihin, menen naimisiin, saan lapsia. Omat nuoret eivät haaveile, vaan tuntevat vahvasti, että heidän on tehtävä jotain, että ylipäätään on tulevaisuutta ja että on joku syy ylipäätään olla täällä. Jos siis perhekään ei ole enää mikään haave.

ap

Ilmastonmuutos on asia joka selkeästi erottaa nykypäivän nuoren sukupolven aikaisemmista, sotasukupolvea ja sitä aiempia lukuunottamatta. Huoli on todellinen ja siihen pitää tarjota todellisia vastauksia eli painottaa sitä mitä jokainen voi tehdä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi, myös nuori itse. Nuorelle tulee näin hallinnantunne eikä pelko ota liian suurta valtaa. Sama pätee ammatinvalintaan, on monia aloja joilla on hyvä työllisyystilanne myös tulevaisuudessa.

Selkeästi ja selkeästi... Kyllä siitä nuoret olivat kovasti huolissaan jo 30 vuotta sitten.

Ei yo-keväänä voi vielä tietää, minkä kokee 10, 20, 30, 40, 50, 60 tai 70 vuoden päästä mielekkäänä. Ei tämän päivän abit tiedä, mitä kaikkia ammatteja ja työtehtäviä on 20 vuoden päästä ja mitkä tämän päivän ammatit ja työtehtävät ovat poistuneet. Mä en vuonna 1979 ollut edes nähnyt tietokonetta, mutta niin vaan löysin itseni päälle nelikymppisenä koodarin hommista. Ja tämäkin sivuraide lähti siitä, että isovanhemmat ostivat vammaiselle lapselleni PC 486:n ja mun piti opetella käyttämään rakkinetta, jotta osaan opettaa lastakin. Sitten vaan ajauduin työpaikallani kaikenlaisiin tietokonehommiin ja lopulta lähdin opiskelemaan työn ohessa alaa. 

Mun mielestä elämää ei kannatakaan suunnitella liian valmiiksi. Tulee vaan turhia pettymyksiä, jos esim sairastumisten tms takia suunnitelmat eivät toteudukaan. Kannattaa olla asioille utelias ja avoin ja tarttua elämässään erilaisiin tilaisuuksiin silloin, kun elämä niitä eteen tuo. 

Elämäänsä ei kannata suunnitella liikaa eteenpäin. Parempi on elää vahvasti hetkessä ja miettiä, mitä hyvää kaiken miettimisen sijaan voisi olla koettavana. Maailman ja omista asioista tulee huolehtia, mutta ei liiallinen huolehtiminen johda yhtään mihinkään. Tartu hetkeen ja elä se vahvasti, kyllä huomisen huolet tulevat ajallaan vaikket niitä koko ajan mietikään.

Mä oon koittanut omille nuorilleni opettaa, että elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee. Iloitaan kaikesta mistä voidaan ja mistä ei voida, niin se pitää sitten vaan hyväksyä. Harvalla se elämä kovin täydellistä on. Voi opiskella alalle, joka ei työllistäkään, voi epäonnistua pääsykokeissa tai kirjoituksissa, todennäköisesti pettyy jossain vaiheessa rakkauteen, avioliitto voi epäonnistua, voi tulla yllärivauva tai ei vauvaa tilauksesta huolimatta, voi sairastua tai joutua onnettomuuteen, voi menettää läheisen ihmisen, voi ajautua konkurssiin...ihan mitä tahansa ja ihan kelle tahansa. Turha surra huomista tai eilistä, eletään tätä päivää ja eletään päivä kerraallan. Kullekin päivälle riittää ne omat murheensa. Ja toisaalta ilonaiheitakin löytyy vaikka kuinka paljon. 

V!ttu nykyään ihmisiltä vaaditaan niin paljon että itekin lukiossa ei meinaa jaksaa, lukujärjestykset täyttä tavaraa ja vaikeita aineita. Ihan keskiverto oppilas peruskoulussa muuten.

Nykyään kilpailu on vissiin niin kovaa että kaikesta pitää kirjoittaa vähintään E tai L että saa jatko-opiskelupaikan, jos ei niin sitten joutuu meneen amikseen tai "avoimia väyliä" käydään seuraavat 5 vuotta ja tulevaisuus epävarmaa. Hyvällä tuurilla sitten 40 vuotiaana pääsee töihin.

Sitten on nämä muut huolet kuin että ei löydy tyttöystävää (olen miespuolinen) ja en kelpaa, tulee pohjattoman surun tunne joka kerta kun ostoskeskuksessa kävelee vastaan onnellinen pari...

elämä on niin kurjaa: ei oo elämällä merkitystä, yksinäisyyttä, kotona vaan masentumassa, ei tyttöystävää kun en kelpaa

omaa elämää en kattele enää kauaa... varmaan muuten hyppään junan alle tai jotain jos asiat ei paremmaksi muutu. Kaikkia asioita ei hoideta pään sisällä, vaikka muuttais ajattelumalleja ja suhtautumista asioihin niin loppujen lopuksi totuus iskee päin naamaa entistä karvaampana.

Vaikuttaa että lapsesi ovat harvinaisen fiksuja, jos miettivät tuollaisia jo tuon ikäisinä. Toki maailmasta aina jonkinlainen paikka löytyy, mutta kyllähän nuo huolet ovat ihan aitoja. Hölmömmät toki läähättävät menemään tuolla suuna päänä ja ovat melko onnellisen oloisia vaikka elämä ei ole ulkopuolisen silmin kovin hääviä. Paskaduuneja, rikkonaisia perheitä, mielenterveysongelmia ja syvää onnettomuutta sekä tyhjyyden tunnetta sen jälkeen kun on raivannut tiensä sinne minne aina halusikin.

Onhan tällä pallolla paljon hyvääkin, mutta vaikea tulevaisuutta on nähdä kovinkaan valoisana. Joo, ihmiskunta on selättänyt vaikka mitä haasteita aiemmin, mutta näyttää siltä että meillä on kohta käsissämme useita hyvin ikäviä haasteita yhtä aikaa. Kahtellaan kuinka niistä sitten selvitään.

Vanhusten ja nykypäivän nuorten elämä on aivan erilaista. Puhumattakaan, että nuorten elämä 80-luvulla oli aivan toisenlaista. Kasarilla ei tarvinnut opiskella, kaikenlaisiin paskatöihin pääsy ilman koulutusta ja siinä pienipalkkaisessa paskatyössä oltiin loppuelämä. Lukion käyneetkin oli isompiakin herroja. Nykypäivänä lukion lapulla saat pyyhkiä perseesi. Niihin töihin, mihin ennen riitti lukion lappu, vaaditaan minimissään tradenomin lappua. Ärsyttää joskus kuunnella omien vanhempien tuputtamista näihin, kun eivät tajua enää mistään mitään. Itse esim. olen hyvin kunnianhimoinen, vanhemmista ainakin äitini on mallia; "kunhan jotenkin pärjää". Vähä-älyisten ja heikkolahjaisten ihmisten puhetta tuollainen.