Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tosi elämän super nannyja paikalla? Apua tarvitaan!
11.03.2020 |
8 vuotias poika on voimakastahtoinen (ollut ainakin 2 vuotiaasta asti), jankkaa niin kauan asioista mitä haluaa niin kauan että joko vanhemmat luovuttaa tai jos ei luovuta tulee raivo, mikä kestää joskus puolesta tunnista pariinkin tuntiin: huutoa, kiljumista, lyömistä, tavaroiden heittelyä.
Huuto on selvästi hänen aseensa, mitä käyttää ja minkä on huomannut toimivan meihin, ja millään sitä ei saa lopetettua.
Lopulta tokenee ja rauhoittuu joko väsymällä tai usein sillä että ruvetaan ottamaan pelipäiviä pois, ensi yksi sitten jos ei lopu huuto, toinen jne..
Ainoa tehoava keino on pelipäivien rajoitus, mikään muu ei ole tehonnut. Ei todellakaan suostu menemään yksin mihinkään rauhoittumaan ja on sen verran isokokoinen että ei häntä voi siirrelläkkään.
Joskus tämä raivo tulee siitä että on käsketty lopettamaan pelaaminen, ja tässä vaiheessa huomataan että on pelannut/ollut koneella liikaa – aiheuttaa raivon joka jatkuu edellisen kaavan mukaan. Huom. poika ei pelaa mitään väkivaltaisia pelejä ja usein on myös muutakin kuin pelaamista mitä tekee, esim. katsoo videoita, koodaa, säätää..
Poika on tosi fiksu ja nokkela. Kielellisesti todella taitava ja muistaa asiat hyvin. Jo pienestä pystynyt hyvin keskusteluihin aikuisten kanssa ja omaa todella hyvän ja nokkelan huumorintajun.
Viihtynyt aina aikuisten seurassa, juurikin tämän keskusteluominaisuuden takia. Urheilullisesti ollut aina kömpelö. Tyttöjä enimmäkseen kavereina, poikien jutut ei ole kiinnostanut (kömpelyys urheilussa). Melko määräilevä myös kavereiden kanssa, ottaa helposti johtajan roolin. On kuitenkin kohtelias ja
empaattinenkin. Kavereita ei ole montaa. Hyviä pysyviä kavereita ei ole ollut koskaan. Koulussa on usein yksin, tulee kyllä toimeen aina hetkittäin muiden kanssa mutta ehkä muut kyllästyvät johtajatyyliin tai johonkin muuhun, sitä en tarkkaan tiedä mistä johtuu kavereiden kaikkoaminen. Poika innostuu hirveästi jos saa uuden ystävän ja tämä näkyy positiivisena lähes kaikessa toiminnassa, koulussa ja kotona.
Vanhemman kanssa kahdestaan ollessa ei ole oikeastaan ikinä mitään ongelmia, on todella järkevä käytökseltään ja tottelee hyvin, eikä yritä määräillä.
Harrastuksia on kokeiltu useita, joukkuelajit ei ole kiinnostanut pitkään mutta yksilölaji on säilynyt jo vuosia harrastuksena.
Hänellä on todella korkea oikeudentaju. Ei siedä yhtään eriarvoista kohtelua osakseen esim. vanhemmilta ja opettajilta vaan ilmaisee heti jos tällaista havaitsee kohdistuvan itseensä ja vaatii korjausta/selitystä.
Testaa kaikki aikuiset, uudet opettajat ym. että miten heidän kanssaan voi toimia, jos vähänkin antavat periksi, koittaa ottaa määräysvallan itselleen ja käyttäytyy ylimielisesti, ei tottele käskyjä.
Suurin ongelmamme on miten saadaan raivokohtaukset loppumaan ja miten saadaan hänelle pysyviä ystäviä. Ja onhan tässä näitä muitakin, miten saada ymmärtämään että lapset ei määrää aikuisia jne.
En tiedä onko tällaisessa käytöksessä perusteita hakea apua jostain, jos niin mistä?
Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti!
Mitä mietteitä herättää sinussa? Onko edes jostain näistä kokemusta? Mikä on auttanut?
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko keskustelleet pojan kanssa silloin, kun hän on normaalissa rauhallisessa mielentilassa, noista asioista ja säännöistä joista tulee riitaa ja raivoa? Hyväksyykö hän normimielentilassa ollessaan säännöt, vai pitääkö niitä epäoikeudenmukaisina?
Jos lapsi hyväksyy nämä säännöt mutta silti tulee ajoittain tuollainen tunnereaktio, niin oletteko keskustelleet raivon mentyä ohi siitä, mitä tapahtui ja mikä on pojan ajatus siitä että miksi? Että miltä tuntui kun piti alkaa jankkaamaan ja raivoamaan, ja voisiko sille tunteelle tehdä jotain muuta kuin purkaa noin. Jos tuota tapahtuu usein, voi olla että ammattiapu tunteiden käsittelyssä, esim. yllä mainittu tunnetaito-kurssi, voisi olla asiaa.
Jos taas lapsi ei ensinkään hyväksy sääntöjänne ja pitää niitä julmina ja mielivaltaisina, niin vahvan oikeudentajun omaavan lapsen kanssa voi olla aika vaikeaa saada hänet nielemään säännöt vain koska "te olette aikuisia, hän on lapsi". Olisi hyvä, jos keskustelemalla löytyisi sääntöihin joku kompromissi, jonka poika itse voisi hyväksyä, että joo, nämä on ihan kohtuullisia vaatimuksia joihin voin sitoutua.
Tunteiden käsittelyä, neuvottelua ja kompromissejä... Mihin on unohtunut se perussääntö, että vanhempia pitää totella myös silloin kuin ei haluaisi?
Ennen vanhaan lasta kuritettiin jos puhe ei tepsinyt. Ihan riippumatta siitä oliko puheena ollut sääntö kenties lapsen mielestä epäreilu.
Sääntö, mutta entäs ne keinot toteuttamiseen? Ennen vanhaan oli se kuritus. Muutoksena myös entiseen, nykyään yritetään löytää syitä käytökselle eikä vain rangaista. Mikä on kyllä ihan hyvä. AP tässä taitaa olla niitä keinoja vailla, sekä myös syytä..
Nykyaika on lähinnä sitä, että pelkästään yritetään löytää jotain taustasyytä käytökselle (tässä ketjussa on jo mainittu mm. ADHD, erityisherkkyys ja asperger), sekä jos se löytyy, niin yritetään ratkaista sitä taustasyytä.
Sillä aikaa, kun tämä etsiminen ja ratkaisuyritykset jatkuvat, jatkuu myös lapsen tottelemattomuus. Ja monestihan sitä syytä ei edes koskaan löydetä, saati pystytä ratkaisemaan.
Ennen vanhaan oltiin viisaampia, kun ei ajauduttu tällaiseen kierteeseen, vaan laitettiin tottelemattomuudelle stoppi heti alkuun. Ja toki niin voi toimia nykyisinkin, jos halua on. Laitontakaan se ei ole, sillä Suomessa on laitonta ainoastaan ruumiillinen kuritus (ei-ruumiillinen kuritus on siis laillista).
No ensinnäkin tuo erityisherkkyys ei ole diagnoosi vaan ominaisuus ihmisessä. Luonteenpiirre. Samalla lailla kuin vaikka ujous. Ja kyllä minä olen kasvattanut ujoa lasta eri tavalla kuin ulospäinsuuntautunutta. Erilaisia ihmisiä kasvatetaan eri tavoin, niin on aina tehty. Kaikilla tavoilla on sama päämäärä, että niistä lapsista tulisi tervepäistä aikuisia, joilla on eväät selviytyä elämässään. On sitten ujo tai villi lapsena.
Ei siinä ole mitään uutta, että erialisia lapsia vanhemmat kasvattavat eri tavoin. Tästä puhui jo 1908 syntynyt isoäitini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelaamisen loppumisesta johtuva raivoaminen on merkki siitä, että on syntynyt riippuvuus. Tähän auttaa selkeiden rajojen määrittäminen siitä, kuinka paljon päivässä saa pelata. Riippuvuus pitää saada katkaistua. Sovituista ajoista ei saa lipsua, ja aikaa voidaan vähentää suunnitelman mukaan.
Raivoaminen ylipäätään ja periksiantamattomuus liittyy siihen, että poika uskoo vanhempien lopulta antavan periksi. Mitä pidempään vanhemmat taistelevat ennen kuin antavat periksi sitä pidempään raivoamiseen lapsi oppii. Siksi täytyisi pitää kiinni vanhasta neuvoista, että se, mikä kielletään, todellakin pidetään.
"jankkaa niin kauan asioista mitä haluaa NIIN KAUAN ETTÄ VANHEMMAT LUOVUTTAA tai jos ei luovuta tulee raivo"
Ongelma tässä kohdassa. Ymmärrän, että on supervaikeaa pysyä lujana, mutta jos välillä luovuttaa ja välillä ei, kaivaa itselleen kuoppaa. Ei ihme, että tulee raivo, kun aina välillä jankkaamisella SAA tahtonsa läpi, joten on vaikea uskoa, että tällä kertaa ei.
Olisi pitänyt sieltä kaksivuotiaana olla nollalinja, jossa jankkaamalla EI SAA tahtoaan läpi.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaapa tutulta sillä erotuksella, että meidän 8 v lapsella on ADD sekä sensorisen integraation häiriö. Nämähän ei meidän arjessa sinällään näy, lapsi on pienryhmässä koulussa ja se sujuu oikein kivasti. Koulussa lapsi on rauhallinen, kiltti. Opettajan mukaan lapsella on myös erittävin vahva oikeuden taju. Jokaista pitää kohdella reilusti. Toimintaterapeutin mukaan lapsi on seesteinen.
Ja sitten päästään kotiin. Kaikki menee mukavasti siihen asti kunnes lapsi ei saa tahtomaansa asiaa. Oli se sitten hampurilainen, lelu, risteily... Mikä vain. Ensin kielto otetaan vastaan tyynesti. Menee hetki ja alkaa itkeminen, kiukuttelu, jalan polkeminen, huutaminen, tavaroiden paiskominen. Tässä kohtaa yritämme vielä selittää miksi toivottu asia ei käy / harmittaa saa, mutta tavaroita ei paiskota jne. Lapsi jatkaa ja jatkaa. Sanomalla, että raivoamisella ei tahtoaan läpi saa ei ole mitään vaikutusta. Lapsi rauhoittuu joko itsekseen tai sitten näen itkun seassa sen yhden hetken, jolloin kysyn "tuletko tänne niin halitaan?" Oikealla hetkellä lapsi rauhoittuu tähän, väärällä hetkellä lapsi rauhoittuu, mutta aloittaa kiukuttelun uudestaan.
Se mikä tästä tekee raskaan on se, että se ei riitä, että lapsi raivoaa 1-2 tuntia yhdestä asiasta, vaan lapsi saattaa rauhoittua 2 tunnin raivoamisen jälkeen ja aloittaa sen 3 tunnin päästä uudestaan. Käydä sen raivon läpi saman päivän aikana 3 kertaa. Aivan kuin hän muistaisi "Ai niin! Tämäkin minua tänään harmittaa!" Tässä kohtaa olen sanonutkin lapselle, että on aivan älytöntä alkaa uudestaan kiukutella ja raivota asiasta joka on käsitelty 5 tuntia sitten.
Ei mulla neuvoja ole antaa. Kunhan jaoin meidän kokemukset. :-)
Kuulostaa oikein tutulta tämä kuvio, myös tuo oikeaan aikaan halin tarjoaminen!
Millä te olette näitä diagnooseja (ADD ja aspenger ym) saaneet ja mistä lähteneet hakemaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko keskustelleet pojan kanssa silloin, kun hän on normaalissa rauhallisessa mielentilassa, noista asioista ja säännöistä joista tulee riitaa ja raivoa? Hyväksyykö hän normimielentilassa ollessaan säännöt, vai pitääkö niitä epäoikeudenmukaisina?
Jos lapsi hyväksyy nämä säännöt mutta silti tulee ajoittain tuollainen tunnereaktio, niin oletteko keskustelleet raivon mentyä ohi siitä, mitä tapahtui ja mikä on pojan ajatus siitä että miksi? Että miltä tuntui kun piti alkaa jankkaamaan ja raivoamaan, ja voisiko sille tunteelle tehdä jotain muuta kuin purkaa noin. Jos tuota tapahtuu usein, voi olla että ammattiapu tunteiden käsittelyssä, esim. yllä mainittu tunnetaito-kurssi, voisi olla asiaa.
Jos taas lapsi ei ensinkään hyväksy sääntöjänne ja pitää niitä julmina ja mielivaltaisina, niin vahvan oikeudentajun omaavan lapsen kanssa voi olla aika vaikeaa saada hänet nielemään säännöt vain koska "te olette aikuisia, hän on lapsi". Olisi hyvä, jos keskustelemalla löytyisi sääntöihin joku kompromissi, jonka poika itse voisi hyväksyä, että joo, nämä on ihan kohtuullisia vaatimuksia joihin voin sitoutua.
Tunteiden käsittelyä, neuvottelua ja kompromissejä... Mihin on unohtunut se perussääntö, että vanhempia pitää totella myös silloin kuin ei haluaisi?
Ennen vanhaan lasta kuritettiin jos puhe ei tepsinyt. Ihan riippumatta siitä oliko puheena ollut sääntö kenties lapsen mielestä epäreilu.
Sääntö, mutta entäs ne keinot toteuttamiseen? Ennen vanhaan oli se kuritus. Muutoksena myös entiseen, nykyään yritetään löytää syitä käytökselle eikä vain rangaista. Mikä on kyllä ihan hyvä. AP tässä taitaa olla niitä keinoja vailla, sekä myös syytä..
Niin tuntuisi aika julmalta rangaista lasta, jolla näitä ketjussa mainittujaruoka-aineista johtuvia kiukkuja. Ennen epäilemättä rangaistiin niistäkin. Jokainen voi miettiä oliko se oikein.
Sinuna miettisin sitä, että johtuuko riehuminen jostain asiasta vai lietsooko se asia vain riehumiseen. Jos se ruoka-aine tai muu mahdollinen vastavaa syy ei suoranaisesti estä lasta olemasta rauhallinen, niin silloin lapsi on syypää siihen riehumiseensa. Silloin hänellä nimittäin on ollut se valinta olemassa, että alkaako riehua vai eikö ala.
Edes ne kuuluisat diagnoosit kuten asperger eivät tee lapsesta syyntakeetonta kuin poikkeustapauksissa. Myös asperger-lasta voi ja tulee rangaista, jos hän on tahallaan tottelematon.
Diagnoosit ei tee syyntakeettomaksi. Mutta ne antaa keinoja lapsen auttamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaapa tutulta sillä erotuksella, että meidän 8 v lapsella on ADD sekä sensorisen integraation häiriö. Nämähän ei meidän arjessa sinällään näy, lapsi on pienryhmässä koulussa ja se sujuu oikein kivasti. Koulussa lapsi on rauhallinen, kiltti. Opettajan mukaan lapsella on myös erittävin vahva oikeuden taju. Jokaista pitää kohdella reilusti. Toimintaterapeutin mukaan lapsi on seesteinen.
Ja sitten päästään kotiin. Kaikki menee mukavasti siihen asti kunnes lapsi ei saa tahtomaansa asiaa. Oli se sitten hampurilainen, lelu, risteily... Mikä vain. Ensin kielto otetaan vastaan tyynesti. Menee hetki ja alkaa itkeminen, kiukuttelu, jalan polkeminen, huutaminen, tavaroiden paiskominen. Tässä kohtaa yritämme vielä selittää miksi toivottu asia ei käy / harmittaa saa, mutta tavaroita ei paiskota jne. Lapsi jatkaa ja jatkaa. Sanomalla, että raivoamisella ei tahtoaan läpi saa ei ole mitään vaikutusta. Lapsi rauhoittuu joko itsekseen tai sitten näen itkun seassa sen yhden hetken, jolloin kysyn "tuletko tänne niin halitaan?" Oikealla hetkellä lapsi rauhoittuu tähän, väärällä hetkellä lapsi rauhoittuu, mutta aloittaa kiukuttelun uudestaan.
Se mikä tästä tekee raskaan on se, että se ei riitä, että lapsi raivoaa 1-2 tuntia yhdestä asiasta, vaan lapsi saattaa rauhoittua 2 tunnin raivoamisen jälkeen ja aloittaa sen 3 tunnin päästä uudestaan. Käydä sen raivon läpi saman päivän aikana 3 kertaa. Aivan kuin hän muistaisi "Ai niin! Tämäkin minua tänään harmittaa!" Tässä kohtaa olen sanonutkin lapselle, että on aivan älytöntä alkaa uudestaan kiukutella ja raivota asiasta joka on käsitelty 5 tuntia sitten.
Ei mulla neuvoja ole antaa. Kunhan jaoin meidän kokemukset. :-)
Kuulostaa oikein tutulta tämä kuvio, myös tuo oikeaan aikaan halin tarjoaminen!
Millä te olette näitä diagnooseja (ADD ja aspenger ym) saaneet ja mistä lähteneet hakemaan?
Olen se Asperger-pojan äiti. Pojalla tuli viidennellä luokalla niin paljon jumeja ja raivareita, että otin wilman kautta yhteyttä koulupsykologiin. Samalla luokalla oli lääkärintarkastus ja suositeltiin, että psykologi tekee testejä ja niiden jälkeen menemme lastenneurologille. Psykologin mukaan testeissä ei ilmennyt mitään Aspergeriin viittaavaa, mikä minua, aivan maallikkoa toki, ihmetytti, mutta pääsimme sitten neurologille. Hän vilkaisi tuloksia ja sanoi, että lapsi on ihan selvä Asperger! Tuskin poikaa olisi ikinä diagnosoitu ellen olisi itse lääkärille "ehdottanut" Asperger-mahdollisuutta. Valitettavasti olen kuullut paljon pahaa näistä perheneuvoloista ja psykologeista, että vaikka joitain asioita varmasti osaavat hyvin, näitä neuro-ongelmia eivät tunnista. Eli jos joku epäilee lapsellaan olevan vaikka Asperger tai ADHD, kannattaa pyrkiä neurologille, vaikka sitten yksityiselle. Asia ratkennee paljon nopeammin.
Sekin on sitten asia erikseen, mitä diagnoosin jälkeen tapahtuu. Me odotimme varmaan puolitoista vuotta neuropsykiatrista valmentajaa, huipputyyppi kuulemma, ja käynnin jälkeen hän vain totesi, ettei nyt osaa oikein näissä jumeissa auttaa. Ryhmäterapiaa ehdotettiin, koska Aspergereillä on yleensä ongelmia sosiaalisissa tilanteissa. Meidän pojalla sos. tilanteet menivät kuitenkin melko hyvin, joten käsitin terapian aika turhaksi. Lisäksi pojan isoin ongelma yläkoulussa oli silkka uupumus kouluun ja tuskin päivän pidentyminen terapialla olisi siihen auttanut... Lopulta otin härkää sarvista, ohitin mutinat masennusmahdollisuudesta, ja ehdotin koulussa kevennettyä koulupäivää. Siihen suostuttiin, poika teki loput jutut kotoa käsin ja tilanne helpottui todella paljon! Myös se pelaaminen väheni silloin yllättäen, koska uupumusta ei tarvinnut purkaa peleihin. Isoin hyöty diagnoosista on varmaan se, että poika toivottavasti saa vapautuksen armeijasta (sellaista ympäristöä ei kestäisi). Eli diagnoosi ei missään nimessä tee autuaaksi, mutta sen pohjalta voi itse hakea tietoa ja ymmärsin pojan ajatuksenjuoksua paremmin.
Täytyypä ottaa puheeksi siis koulutarkastuksen yhteydessä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaapa tutulta sillä erotuksella, että meidän 8 v lapsella on ADD sekä sensorisen integraation häiriö. Nämähän ei meidän arjessa sinällään näy, lapsi on pienryhmässä koulussa ja se sujuu oikein kivasti. Koulussa lapsi on rauhallinen, kiltti. Opettajan mukaan lapsella on myös erittävin vahva oikeuden taju. Jokaista pitää kohdella reilusti. Toimintaterapeutin mukaan lapsi on seesteinen.
Ja sitten päästään kotiin. Kaikki menee mukavasti siihen asti kunnes lapsi ei saa tahtomaansa asiaa. Oli se sitten hampurilainen, lelu, risteily... Mikä vain. Ensin kielto otetaan vastaan tyynesti. Menee hetki ja alkaa itkeminen, kiukuttelu, jalan polkeminen, huutaminen, tavaroiden paiskominen. Tässä kohtaa yritämme vielä selittää miksi toivottu asia ei käy / harmittaa saa, mutta tavaroita ei paiskota jne. Lapsi jatkaa ja jatkaa. Sanomalla, että raivoamisella ei tahtoaan läpi saa ei ole mitään vaikutusta. Lapsi rauhoittuu joko itsekseen tai sitten näen itkun seassa sen yhden hetken, jolloin kysyn "tuletko tänne niin halitaan?" Oikealla hetkellä lapsi rauhoittuu tähän, väärällä hetkellä lapsi rauhoittuu, mutta aloittaa kiukuttelun uudestaan.
Se mikä tästä tekee raskaan on se, että se ei riitä, että lapsi raivoaa 1-2 tuntia yhdestä asiasta, vaan lapsi saattaa rauhoittua 2 tunnin raivoamisen jälkeen ja aloittaa sen 3 tunnin päästä uudestaan. Käydä sen raivon läpi saman päivän aikana 3 kertaa. Aivan kuin hän muistaisi "Ai niin! Tämäkin minua tänään harmittaa!" Tässä kohtaa olen sanonutkin lapselle, että on aivan älytöntä alkaa uudestaan kiukutella ja raivota asiasta joka on käsitelty 5 tuntia sitten.
Ei mulla neuvoja ole antaa. Kunhan jaoin meidän kokemukset. :-)
Kuulostaa oikein tutulta tämä kuvio, myös tuo oikeaan aikaan halin tarjoaminen!
Millä te olette näitä diagnooseja (ADD ja aspenger ym) saaneet ja mistä lähteneet hakemaan?
Meillä nämä diagnoosit ADD ja Sensorisen integraation häiriö ovat tulleet kehitysviiveen myötä, jota on tutkittu. Kehitysviiveet (hieno- ja karkeamotoriikka) ovat terapian (tt ja pute) avulla tasoittuneet/hävinneet, mutta ADD ja muut SI-oireet eivät tietenkään poistu.
terv. vastaaja nro 65
Huippu kommentteja kerrankin tällä sitella!
Alue: Aihe vapaa
Tähän lisään vielä, että asia mistä meillä ei vedetä raivokohtauksia on yllättäen pelaaminen. Hän lopettaa pelaamisen joskus itse ennen peliajan päättymistä. Ja vaikka pelaamisen lopettaminen harmittaisi, siitä ei koskaan raivota. Että jotain hyvää edes. ;-)