En saa kerrottua, että haluan erota

Olen ollut parikymmentä vuotta yhdessä mieheni kanssa. Meillä on yksi alakouluikäinen lapsi.
Suhteessa on aina ollut ne tietyt ongelmat, mutta kuluneiden noin neljän, viiden vuoden aikana olemme kasvaneet vähitellen täysin erilleen.

Tällä hetkellä tilanne on se, että meillä ei ole mitään puheyhteyttä lukuun ottamatta "käytkö kaupassa" ja "näitkö opettajan viestin" -tyyppisiä keskusteluja. Seksiä on ollut harvakseltaan, nyt kuluneen puolen vuoden aikana ei yhtään. Mitään läheisyyttä ei ole, nukumme eri puolilla sänkyä koskematta toisiimme. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, yhteisiä ystäviä, eikä enää nykyään yhteisiä mielenkiinnon kohteitakaan.

Eroa on sivuttu. Suhteen tilasta on yritetty hatarasti puhua muutaman kerran. Mies ei puhu. Hän on todella, siis todella huono keskustelemaan mistään tunteisiin liittyvästä tai vähänkään vakavammasta asiasta. Olen herännyt siihen, että en edes ihmisenä hänestä enää juuri pidä. Jos nyt tapaisimme, emme varmasti yhteen päätyisi.

Näillä spekseillä ero on ihan ilmiselvä valinta. Mutta. Minä en kerta kaikkiaan saa otettua asiaa esiin ja sanottua, että haluan erota. Ajatus kaikista käytännön asioista: lapsen asumisjärjestelyistä, omaisuuden jakamisesta, muutto jne tuntuu aivan hirvittävän vaikealta ja raskaalta ajatukselta. Kuin seisoisi jättiläismäisen vuoren vieressä ja pelkkä ajatuskin kiipeämisestä uuvuttaa ja ahdistaa. En nuku öitä, kotiinmeno tuntuu kauhealta, toivon vain että se toinen olisi poissa mahdollisimman paljon... Pää sekoaa tässä löysässä hirressä!

Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Mistä te eronneet olette saaneet voimaa kaikkiin käytännön järjestelyihin? Mistä voisin saada apua? Mulla on elämässä ollut todella paljon raskaita tilanteita ja kokemuksia, mutta ikinä en olisi uskonut, että eroaminen on näin vaikeaa.