Hei te hankalien erityislapsien vanhemmat - tarvitsen kuulla tällä hetkellä jotain positiivista

Teillä on asiat kuitenkin hyvin, vaikka lapsi on haastava, hän on silti kuitenkin vain lievästi vammainen ja on mahdollista, että hän pystyy elämään täysin itsenäistä elämää aikuisena. Meillä on myös erityislapsi f83 ja niistä vaikeimmista hetkistä on selvitty ja osattu olla onnellisia siitä mitä on saatu.

Lapsi osaa kävellä ja puhua, lapsi ei tarvitse letkuruokintaa, syöpähoitoja, leikkaus hoitoja, mitään apuvälineitä arkeen, ei joudu elämään eristyksissä muista ihmisistä jokin infektio herkkkyyden takia...

Keskity siihen hyvää mitä on ja anna lapselle positiivista palautetta.

Perhetyötä voin suositella, silloin on ihminen jolle voi purkaa tuntojaan ja saada toimivia vinkkejä arkeen.

Koita saada omaa-aikaa, riittävä lepo on tärkeää, väsyneenä asiat tuntuvat vaikeammilta.

Lapsi ei mene rikki vaikka välillä hänelle suututaan ja huudetaan, ole armollinen itsellesi, olet vain ihminen.

Rutiinit, ennakointi ja vuorokausi rytmi, nää on ne tärkeimmät, jos joku näistä asioista jää huomioimatta, niin ainakin meillä on kaaos käsillä...

Kaverin oikein extraadhd lapsi löysi aikuisena hyväpalkkaisen työn, jossa hänen ADHD ominaisuuksistaan on hyötyä ja etua.

Ja uskon sinuun. Saan aloituksesta vaikutelman, että teet kaikkesi lapsen hyväksi. Olet läsnä ja tajuat asioita. Siksi uskon, että oma lapsesi kasvaessaan löytää oman paikkansa tässä maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei voi auttaa, jos ap ei vastaa kysymyksiin. Aloitus ei kerro tarpeeksi.

Höpö höpö. Tähän kysyttiin kokemuksia. Niitähän sinulle ei ole tästä aiheesta. On vain valtava uteliaisuus. Vaihda ketjua ja anna meidän muiden hoitaa homma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tytär oli pitkään todella hankala erityislapsi ADHD- ja asperger diagnoosiensa kanssa, ja on välillä itseltäkin mennyt hermo niin että olen huutanut ja ollut asiaton. 

Vauvasta asti oli levoton ja vaativa, huusi kuin syötävä jos ei jatkuvasti häntä viihdytetty ja huomioitu. Taaperoiästä kouluikään loputtoman vilkas, aina ongelmissa ja itseään kolhimassa ja lisäksi perustyytymätön luonne. Aina valittamassa ja kiukuttelemassa. Lisäksi mikä pahinta, suorastaan julmuuteen taipuvainen, tämä ilmeni erityisesti pikkuveljeä ja eläimiä kohtaan. Kouluiässä kävi ilmi että on kyllä lahjakas kouluasioissa, mutta joutui rankasti koulukiusatuksi ja oli senkin takia jatkuvasti pahalla mielellä ja purki sitä raskailla tavoilla. Teini-iässä sitten kova kapina, alkoholia, huumekokeiluja, myymälävarkauksia, epämääräisiä poikakavereita.

Mutta ihme kyllä, yläasteen viimeisellä luokalla päätti että haluaa lukioon ja yliopistoon ja ryhdistäytyi. Minäkin ajattelin että voi olla ettei onnistu, kun nyt vasta alkaa kouluun panostaa, mutta pääsihän se ja lukiossa meni hyvin. Nyt opiskelee toita vuotta tietojenkäsittelytiedettä yliopistossa, elää itsenäisesti ja pärjää hyvin. 

Täällä liki 100% samankaltaisen lapsuuden ja nuoruuden elänyt 30-v assi/adhd-nainen. Minulle kävi lukiossa juuri noin että rauhoituin, koulu meni hyvin ja lopulta pääsin opiskelemaan harvinaista alaa. Mutta kun valmistuin, niin masennuin ja minulle tuli tuo "murkkuikä" uudestaan mutta vähän lievempänä. Sosiaalisten vaikeuksien takia en ole vieläkään ollut työelämässä, koska tarvittavaa tukea en ole koskaan saanut edes lapsena. Mä olen luultavasti vanhempi mitä tämän tapauksen henkilö, 90-00-luvuilla naisten autismia ei edes tunnettu ja jäin ilman tukea. Mä sain sitä vasta 29-vuotiaana kun olin ollut työttömänä ja masislääkkeillä 5 vuotta. 

Tämä ei ole kuulemma tavatonta että nepsy-naiset masentuu ja syrjäytyy siinä ikävuosien 25-30 kieppeillä. En halua pelotella tällä, mutta olkaa perillä myös aikuisten lastenne asioita ja osoittakaa että välitätte. Me nepsy-naiset ollaan todellisuudessa väliinputoajia. As-miehiä oikein revitään työelämään mutta naisilta samankaltaisia ominaisuuksia ei hyväksytä. 

Onko sinulla tuosta tyttöjen autismista mitään hyviä linkkejä laittaa? Minä epäilen tällä hetkellä oman lapseni olevan autisti ja olen kamppailut todella paljon vanhemmuuden kanssa. Nyt olen jotenkin havahtunut siihen, että onko tämä periytynyt minulta. Minä en ns. ikinä ole kokenut kuuluvani joukkoon tai ole ymmärtänyt sosiaalisia sääntöjä. Olen ajatellut tämän johtuvan kasvatuksestani ja myöhemmin oppinut sosiaalisesti taitavaksi, mutta silti mietityttää. Minulla oli todella vaikea teini-ikä ja masennuin juurikin tuolloin alle kolmikymppisenä.

Meillä on terveiden lisäksi 2 erityistä.

Vaikeammin vammainen asuu laitoksessa, veimme tänään hänet sinne muutaman päivän kotilomalta. Jäi iloisena motivoituneen ja hyväntuulisen henkilökunnan huomaan viihtyisään ryhmäkotiin.

Toinen, lievemmin vammainen tuolla iloisesti höpöttelee sisarusten kanssa.

Yrittää syyttää jostain törttöilystään pikkuveljeään, johon sisarukset vastaavat naurunremakalla.

Täällä yksi haastavan erityislapsen äiti. Lapsellani on traumaperäinen stressihäiriö, uhmakkuushäiriö ja tunne-elämän säätelyhäiriö. Hän oli ikävuodet 4-6 aivan käsittämättömän hankala, mutta on rauhoittunut kouluiän saavutettuaan ja kaikista peloista huolimatta koulu on alkanut melko hyvin. Adhd- tyyppinen oireilu ym edellä mainittu hiukan haittaa koulutyötä ja on erityisluokan oppilas varmasti ainakin koko ala-asteen ajan mutta pääosin sujuu hyvin. Kotona on välillä ihan kamalia känkkäränkkäpäiviä, ja tunnelukkoon juuttumistaipumuksen vuoksi tilanteet ovat haastavia. Näen hänessä aina kuitenkin myös herkän, kauniin, älykkään ja oikeamielisen tytön, ja uskon että tästä vielä hyvä tulee. Diagnoosien tunteminen auttaa löytämään keinoja hankalien tilanteiden laukaisemiseen. Traumaa aiheuttaneet tekijät on siivottu elämästä pois ja eheyttäminen on käynnissä. Aika näyttää kuinka käy, mutta parhaani teen lapseni vuoksi ❤ Ja itselleen tulee olla armollinen. Aina välillä palaa se viimeinen hermo pitkämielisimmältäkin.