Kun kummeilla ei ole ikinä aikaa kummilapselle

Kummin tehtävä on johdattaa seurakuntaan. Ei muuta.

JOKU kerta kuussa?

Nyt nyt kuule...

Kummin tärkein tehtävä on esirukous. Kaikki muu on ihan extraa, ei pakollista.

Kummin tehtävä ei ole toimia ilmaisena lastenhoitoapuna.

Lapseni kummi jätti kaikki kummin tehtävät kun erosi sisaruksestani. Asiasta ei edes keskusteltu tai kumminlapsen mielipidettä kyselty. Surullista lapselleni, en koskaan olisi valinnut tuota henkilöä kummiksi jos olisin tiennyt.

Tyttäreni on nyt 12- vuotias. Hän on nähnyt kumminsa vain kerran kastejuhlan jälkeen, lapsi oli silloin parivuotias. 150 km välimatkan ei pitäisi olla ylitsepääsemätön, varsinkin kun tiedän kummin reissaavan muutoin melko ahkerasti. Syntymäpäivä- ja joululahjat laittaa postissa. Olen ajatellut usein samoin että arvokkaampaa olisi tavata lasta.

Välillä kun oikein ketuttaa lapsen puolesta tekisi mieli soittaa ja sanoa että irtisanotaan kummius. Lapsi miettii silloin tällöin, miksi kyseinen kummi ei tule koskaan käymään.

Olen joskus ehdottanut myös yhteistä kyläreissua tyttöporukalla, mutta tämä ei kummia jostain syystä ole innostanut. Olimme nuorena oikeinkin hyvät ystävät, harmittaa tilanne kaikkinensa ja tämän kummitettavan puolesta varsinkin.

Minä olen huono kummi. Nuorena koulukaveri pyysi lapsensa kummiksi enkä osannut kieltääntyä. Olimme täysin erilaisissa elämäntilanteissa ja yhteydenpitomme tämän kaverin kanssa loppui, kun asuimmekin eri maissa. Koetimme väkisin tapailla mutta kun mitään yhteistä ei ollut, kummius surkastui täysin. En ole tavannut kummilasta sitten vauva-ajan. Nyt hän on jo itsekin perheellinen.

No, mielestäni kummin tehtävä ei ole toimia lapsenvahtina, mutta itseäni on harmittanut kun kummeja ei näytä kiinnostavan lapsemme lainkaan. Synttäri- ja joululahja lähetetään kyllä uskollisesti (kiva toki), mutta lasta ei vain ehditä/haluta koskaan nähdä. Valitsimme kummit sillä perusteella, keiden oikeasti toivoisimme olevan läsnä lapsemme elämässä, mutta edes konkreettisia pyyntöjä tapaamisista ei ole huomioitu. Olemme esim. ilmoittaneet, että olemme kesälomalla kummin seudulla silloin ja silloin välisenä aikana, sopisiko vaikka käydä kahvilla lapsen kanssa, ei vastausta, Ja kyllä, olemme ilmoittaneet, että enemmän kuin mielellään meillä voi käydä, ei ole näkynyt. Harmittaa lapsen takia.

Jännä ettei täällä saa kritisoida kummeja lainkaan. Itselläkin on sellaiset kummit joita oikeasti ei koskaan kiinnostanut tulla katsomaan minua ja oikeasti pyydettiin usein käymään ja harrastukseen liittyviin esityksiin aina välillä ja koskaan eivät tulleet. Ei koskaan pyydetty minua hoitamaan tai valitettu mistään lahjoista tai muustakaan. Muutimme vielä lähemmäs ja silti sama juttu, vaikka matkakaan ei ollut enää pitkä. Kun rippijuhla oli niin viime näkemisestä ennen sitä oli jo kulunut yli 5- vuotta. Silloin kyllä tulivat ja mietin, että eivät yhtään ajatelleet, että olisi voinut edes joskus pitää yhteyttä. Tästä menikin sitten taas melkein se 5-vuotta kun yhden ihmisen hautajaisissa näimme ja jotenkin se asenne on pahin, ettei koskaan mietitä enää käytöstä, että olisi voinut toimia toisin vaan tullaan ihan pokkana tervehtimään. Itse en voisi toimia niin vaan vähän miettisin, että olisi voinut tehdä jotain toisin. Minulla on myös muita kummeja, jotka asuvat kaukana ja lähes samat sanat voi sanoa heidän suhteensä ja varmaan kymmenen vuotta on kulunut kun heidät olen nähnyt ja nuori olen vieläkin.

Kummeja tarvitaan vain ristiäisissä. Poikani eivät varmaan edes tiedä, ketkä ovat heidän kummejaan. Lapsilla on kuitenkin läheisiä aikuisia elämässään kummeudesta riippumatta. Ei kummi-lapsi suhdettakaan voi pakottaa.

Olen huono kummi. Suostuin kummiksi, kun pyydettiin enkä kehdannut sanoa ei. Olisi pitänyt, ei minusta ole tiiviiseen yhteydenpitoon. Hävettää.

Itse tapasin taas eilen ihanaa kummilastani. Meillä on hyvin läheiset välit. Ihana hymy ja halaus, kun tulin paikalle. 

Minulle olisi ikävää, jos olisin vain nimi paperissa. Nyt saan olla osa elämäänsä. Myös jo aikuinen lapseni on hänelle mieleinen aikuinen, esikuvakin. 

Mutta meidän yhteyden säilymisellä on iso merkitys myös lapsen vanhemmilla. Olemme läheisiä ja kummilapseni vanhemmat mm. lähettävät minulle hänen elämänsä merkittävistä hetkistä kuvia ja viestejä siitä miten menee. Itse myös haluan olla heidän tukenaan ja mm. pyydän heitä toisinaan viettämään keskenään viikonloppua ja hoidan lapsia. Kummilapseni perheineen on minulle hyvin tärkeä ja merkityksellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Itse tapasin taas eilen ihanaa kummilastani. Meillä on hyvin läheiset välit. Ihana hymy ja halaus, kun tulin paikalle. 

Minulle olisi ikävää, jos olisin vain nimi paperissa. Nyt saan olla osa elämäänsä. Myös jo aikuinen lapseni on hänelle mieleinen aikuinen, esikuvakin. 

Mutta meidän yhteyden säilymisellä on iso merkitys myös lapsen vanhemmilla. Olemme läheisiä ja kummilapseni vanhemmat mm. lähettävät minulle hänen elämänsä merkittävistä hetkistä kuvia ja viestejä siitä miten menee. Itse myös haluan olla heidän tukenaan ja mm. pyydän heitä toisinaan viettämään keskenään viikonloppua ja hoidan lapsia. Kummilapseni perheineen on minulle hyvin tärkeä ja merkityksellinen. 

Tämän kaiken voisi kai tehdä myös ilman kummiutta? Iloita ystävän lapsista ja olla joskus lapsenvahtina? Hienoa tietysti, että teillä on tuollainen suhde, mutta vaatiko se oikeasti sen nimen paperiin?

Kuinka moni on kummilapsena ollut oikeasti kiinnostunut kummeistaan? Menevät samaan sarjaan kuin perhetutut eli vanhempien kaverit. Ei heihin tule pidettyä yhteyttä tai ole kiinnostusta heitä kohtaan. Kirkkoon kuuluvilla kummit on pakollinen ristiäisiä varten, mutta muuten tapa on merkityksetön.

Oletteko valinneet kummiksi henkilön, joka muutenkin on aktiivinen arjessanne? Olette vierailleet toisillanne aktiivisesti jo ennen lasta? Oletteko kertoneet odottavanne lapsen saavan erityishuomiota kummeilta?

Jostain syystä meillä on neljä kummilasta ja asuvat noin 500 km päässä meistä. Käymme molemmat töissä ja nykyään on myös oma lapsi. Kummius on hoidettu hyvin pitkälle postin välityksellä. Emme ole myöskään kummeja, jotka ostavat ne lapsen kalleimmat toiveet.

Minä ja myös mieheni olemme huonoja kummeja. Meillä on yhteensä 7 kummilasta ja nytkin piti oikein pinnistellä, että muistin kaikki. Suurin osa kummilapsista on tullut silloin kun olimme nuoria ja emme osanneet kieltäytyä. Esimerkiksi serkkuni tytär on sellainen. Serkkuni on minua liki 20 vuotta vanhempi ja en tiedä mistä hän keksi pyytää minua, silloin 16 vuotiasta lapsensa kummiksi. Toinen kummilapsi on ystäväni siskon liki saman ikäinen, eli olin silloin jo peräti 17 vuotias, kun kummina ristiäisissä toimin. En välttämättä tunnistaisi kumpaakaan aikuista ihmistä enää jos vastaan tulisivat.

Loput kummilapset ovat lähempää ja hieman nuorempia, mutta vain kaksi on enää alaikäisiä. Juttelen kyllä heidän vanhempiensa kanssa säännöllisesti, mutta lapset ovat yleensä silloin ties missä. Yhdelle olemme lahja-automaatti, mutta muille vain lähinnä moikkaustuttuja.

Eivät kummit ole onneksi enää mitään muuta kuin nimiä paperissa. Ajatuksena kummius on hyvä, mutta siinä kaikki. Kaikkien elämät muuttuvat koko ajan ja jokainen hoitaa itse lapsensa. Meillä minä en ainakaan ole edes ajatellut, että jonkun lapsemme kummi olisi lähtenyt pyytelemään lasta hoitoon aikanaan. Näin on hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Kummeja tarvitaan vain ristiäisissä. Poikani eivät varmaan edes tiedä, ketkä ovat heidän kummejaan. Lapsilla on kuitenkin läheisiä aikuisia elämässään kummeudesta riippumatta. Ei kummi-lapsi suhdettakaan voi pakottaa.

Tämä on ultimaattinen totuus. Pakko on olla jotain kummeja, that's it.

Minulla on neljä kummilasta,joista kahta on opetettu kotona kiittämään lahjoista, soittamaan minulle joskus mitä heille kuuluu ja olemaan kotona kun käyn heillä kylässä. Toista minua kohtaan aktiivisista kummilapsista hoidin todella mielelläni joka päivä noin kaksi vuotta, sillä hoitopaikkaa ei kerta kaikkiaan ollut. Minä olin silloin työtön ja sain hoitotyöstä pientä palkkaa. Suhde kummilapseen vahvistui entisestään.

Kun molemmat ovat nyt aikuisten iässä pidämme yhä yhteyttä. Autan heit taloudellisesti ja olen myös laatinut testamentin heidän hyväkseen.

Kaikki lähti ihan siitä, että ne pienet ja söpöt kummilapset osasivat sanoa kiitos. Vanhempien asenne minuun kummina oli lämmin ja arvostava, joten eiköhän se kaikki lähde ihan ekaksi sinusta miten opetat lapsesi ymmärtämään kummiuden. Sanalla kiitos on valtava vaikutus!

Minulla on kaksi lasta, molempien kummit isänsä kavereita.

Ei mitään yhteydenottoa vuosikymmeniin.

Eikö tällaisesta turhasta kummisysteemeistä voitaisi luopua?

Kummius on jäänne jostain 1800-luvulta. Ei nykyään kummia tarvita mihinkään, eikä se ole kuin sosiaalinen 'pakko'.

Käyttäjä33038 kirjoitti:

Välillä kun oikein ketuttaa lapsen puolesta tekisi mieli soittaa ja sanoa että irtisanotaan kummius.

Tee se, varmasti kummallekin osapuolelle helpotus.