Ajatteleeko jotkut oikeasti että masentunutta auttaa jos pääsee tekemään töitä ja pääsee sosiaalisiin tilanteisiin?

Mun äiti. Hän ei halunnut että mun masennus hoidetaan, jotta voisin päätyä kykyjäni vastaavaan työhön vaan pakotti minut työelämään masentuneena, koska se kuulemma parantaa. Niin että pystyin menemään vain sellaiseen työhön, mihin masentuneenakin kykenin.

Hakeuduin terapiaan saamaan apua, mutta terapeutti ei tajunnut, että masennuksen syy oli osin se, että minua pakotettiin sopeutumaan koko ajan asioihin, eikä kannustettu nauttimaan elämästä ja etsimään omaa polkuani, omia tapojani elää ja itseäni. Joten terapeuttikin vain ainoastaan auttoi minua sopeutumaan sellaiseen, mikä masensi minua.

Toki hän sillälailla auttoi siinä, että ei pakolla ja huutamalla, vaan vähemmän masentavasti toimi siihen suuntaan.

No eihän siitä ollut mitään pitkäkestoista apua, koska ei oikeasti ja kunnolla edes selvitetty, miksi olin masentunut (kamala äiti) ja autettu syystä eroon (äidin tapa vaatia minua tekemään mikä hänelle on hyvä ja mieleinen valinta).

Päädyin masentuneena hankkimaan lapsiakin, koska ajattelin, ettei elämällä ole enää tarjota minulle mitään omaa, mitään sellaista, mitä varten se mitä minä tunnen, olisi tärkeää.

Työelämä ei masennustani parantanut, sanotaanko niin, että jos kykenee työhön eli saa terapiaa edes siihen, on ehkä aavistuksen helpompi sopeutua itselle väärään elämään, kuin että jos ei töihin kykene. Mutta ratkaisuhan ei ole työ, eikä terapia, joka auttaa menemään töihin, jos se on itselle muutenkin pelkkää paskaan sopeutumista, vaan ainoa oikea apu on terapia, joka auttaa ihmistä tekemään mitä tahansa, mistä hän nauttii! Minun äitini sheimasi minua siitä, että nautin ei-tuottavien asioiden tekemisestä, enkä halunnut töihin! Sheimasi, vaikka mulla oli oma kaksio kaupungissa, jonka olin saanut lahjaksi! Miksi minun ois pitänyt mennä töihin!? Vtun urpo terapeutti ei osannut kannustaa minua mihinkään mikä ois sytyttänyt minua ja pistänyt paskaäidilleni kampoihin. Hän oli huono ja surkea terapeutti, ja ikävä kyllä siis se on täysin tavallista, ettei trapeutit saa asiakkaita autettua oikeasti. Ja kukoistamaan.

Uskon että jokainen ihminen, myös masentunut tai muuten sairas, hyötyy siitä että päivissä on rytmi, mielekästä tekemistä ja kontakteja muihin ihmisiin. Ja ulkoilmaa ja liikuntaa.

Tilanteen ja voimavarojen mukaan tietysti.

Vierailija kirjoitti:

Aika usein auttaa. toki joskus jos on tosi korkeat tavoitteet ja sitten tarjotaan työtä jossa siirretään palikoita laatikosta toiseen niin ei auta, mutta suurin syy masennukseen yleensä on , että ei ole rahaa toteuttaa itseään. 

Niinpä, tai sitten ajattele, että on olemassa äiti, joka koitti estää, ettei lapsi, jolla oli oma velaton asunto, kokeile mitään myöskään, koska vaikka rahaa oli, lapsen piti sopeutua siihen, että muillahan ei ole. Olla samanlainen.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti. Hän ei halunnut että mun masennus hoidetaan, jotta voisin päätyä kykyjäni vastaavaan työhön vaan pakotti minut työelämään masentuneena, koska se kuulemma parantaa. Niin että pystyin menemään vain sellaiseen työhön, mihin masentuneenakin kykenin.

Hakeuduin terapiaan saamaan apua, mutta terapeutti ei tajunnut, että masennuksen syy oli osin se, että minua pakotettiin sopeutumaan koko ajan asioihin, eikä kannustettu nauttimaan elämästä ja etsimään omaa polkuani, omia tapojani elää ja itseäni. Joten terapeuttikin vain ainoastaan auttoi minua sopeutumaan sellaiseen, mikä masensi minua.

Toki hän sillälailla auttoi siinä, että ei pakolla ja huutamalla, vaan vähemmän masentavasti toimi siihen suuntaan.

No eihän siitä ollut mitään pitkäkestoista apua, koska ei oikeasti ja kunnolla edes selvitetty, miksi olin masentunut (kamala äiti) ja autettu syystä eroon (äidin tapa vaatia minua tekemään mikä hänelle on hyvä ja mieleinen valinta).

Päädyin masentuneena hankkimaan lapsiakin, koska ajattelin, ettei elämällä ole enää tarjota minulle mitään omaa, mitään sellaista, mitä varten se mitä minä tunnen, olisi tärkeää.

Työelämä ei masennustani parantanut, sanotaanko niin, että jos kykenee työhön eli saa terapiaa edes siihen, on ehkä aavistuksen helpompi sopeutua itselle väärään elämään, kuin että jos ei töihin kykene. Mutta ratkaisuhan ei ole työ, eikä terapia, joka auttaa menemään töihin, jos se on itselle muutenkin pelkkää paskaan sopeutumista, vaan ainoa oikea apu on terapia, joka auttaa ihmistä tekemään mitä tahansa, mistä hän nauttii! Minun äitini sheimasi minua siitä, että nautin ei-tuottavien asioiden tekemisestä, enkä halunnut töihin! Sheimasi, vaikka mulla oli oma kaksio kaupungissa, jonka olin saanut lahjaksi! Miksi minun ois pitänyt mennä töihin!? Vtun urpo terapeutti ei osannut kannustaa minua mihinkään mikä ois sytyttänyt minua ja pistänyt paskaäidilleni kampoihin. Hän oli huono ja surkea terapeutti, ja ikävä kyllä siis se on täysin tavallista, ettei trapeutit saa asiakkaita autettua oikeasti. Ja kukoistamaan.

No oletko päässyt asiasta yli?

Yksin himassa nyhvääminen omien ajatustensa kanssa märehtiminenkö auttaisi? Rutiinit ja liikunta varmasti parempi kun märehtiä yksinään himassaan.

Kyllä uskon ihan aidosti, että varsinkin ihmiskontaktit auttavat masentunutta. Ja minne tahansa meneminen, minkä tahansa asian tekeminen auttaa enemmän, kuin yksin sisällä oleminen. Mitä vähemmän tunteja vuorokaudessa pystyy viettämään sairastuneita ajatuksia yksin pyöritellen, sen parempi.

Puhutaanko tässä nyt oikeasta palkallisesta työstä vai leikkityöstä?

Vierailija kirjoitti:

Puhutaanko tässä nyt oikeasta palkallisesta työstä vai leikkityöstä?

Niinpä. Jotenkin epäilen nöyryyttävien "harjoittelujen" kuntouttavaa vaikutusta. Pienellä palkalla ja alinta kastia.