Ottaa aivoon kun kaverit vuoronperään löytävät kumppanin, miutta minä en.

Porukassa on aina joku, joka saa huonoimmat kortit.

Sama. Kaverit vaihtaa naista - ei nyt kuin sukkaa, mutta - melkoisen tiheään. Minä olen naisista saanut vuosien varrella vain kavereita. No, kai sekin on jotain. Ei auta itkukaan.

no ihan ekaksi ylipaino pois

Minä olin nuorena se, joka ei löytänyt poikaystävää millään tai oikeastaan en edes yrittänyt. Ystäväni löysivät poikaystäviä hyvin helposti joka paikasta ja paras ystävänikin meni kihloihin jo 17 vuotiaana.

Olin tavallinen teini, ujohko ja lukutoukka, joka ei liikkunut oikeastaan muualla kuin koulun, kodin ja kirjaston välillä. Minulla oli kyllä kavereina poikia ja tulin heidän kanssaan hyvin toimeen, mutta seurustelukuviot olivat siitä hyvin kaukana. Olin jo parikymppinen, kun seurustelin kunnolla ensimmäisen kerran ja silloin ystävilläni oli ollut jo lukuisia poikaystäviä.

Jälkeenpäin miettiessä ajattelin, että en ollut kyllä sitä aikaisemmin edes mitenkään valmis seurusteluun. Minut oli kasvatettu itsevarmaksi ja itseä arvostavaksi, joten muiden jatkuva miesten vaihtaminen oli mielestäni jotenkin hurjaa. Heille se näytti olevan helppoa, mutta minä kaipasin jotain enemmän. En todellakaan tyytynyt vähän sinne päin olevaan mieheen, vaan halusin tuntea enemmän toista kohtaan. Odotin myös mieheltä paljon ja vasta silloin löysin ihmisen, joka vastasi ajatuksiani ystävästä.

Tästä miehestä ei tullut miesystäväni kuin kahdeksi vuodeksi, mutta pidin rimaa hyvin korkealla hänenkin jälkeen. Löysin 23 vuotiaana miehen, jonka kanssa olen ollut nyt yli 20 vuotta ja meillä menee yhä vieläkin todella hyvin. Nuoruuden ajan ystävistäni kaikki ovat vaihtaneet miehiä viimeiseen asti aika tiuhaan ja jostakin syystä he heittäytyvät mitä omituisempiin ja hätäisempiin suhteisiin ihan kuin he eivät arvostaisi itseään ollenkaan.

Sanoisin siis, että arvosta itseäsi ja älä hätäile. Hätäilemällä ei tule muuta kuin kusipäisiö kakaroita ja sitä tuskin haluat.

Sama ongelma minulla. Tosin en ollut kiinnostunut seurustelukuvioista alle 20-vuotiaana ja olin naimisissa 12 vuotta, mutta viimeiseen 10 vuoteen ja vähän ylikin on ollut todella haastavaa löytää kumppania. Olen löytänyt tapailukumppaneita, mutten ketään täysin vakavissaan olevaa.

En ole helposti lähestyttävän oloinen, ujous vaivaa vieläkin välillä ja luonteeni on ehkä vähän erikoinen.  Olen taistellut koko ikäni huonon itsetunnon kanssa. Olen kuitenkin ihan hyväsydäminen ja keskustelutaitoinen nainen. Yhden illan juttuja en halua. On se kirpaissut, kun ystävä halutessaan erityisesti loukata, sanoi, etten löydä koskaan ketään. Eräältä toiseltakin olen kuullut vihjailua asiasta.

Jotkut miehet ovat olleet kiinnostuneet minusta, mutta ensimmäistä en osannut ottaa vakavasti, kun en ole ollut se nainen, johon ihastutaan. Sitten joku on ollut kiinnostunut, mutta minä en ole syttynyt. Kyseessä ei ole ollut se, että mies olisi ollut köyhä tai epäedustava, pitkäkin tämä mies oli. Olen välillä ihastunut mieheen, joka on toisten mielestä ollut jopa ruma. Pidän keskusteluista ja haluan keskustelutaitoisen miehen.

Muistan ala-asteikäisenä kun kaverit jo löysivät ensimmäiset poikaystävänsä. Olin itse jotenkin myöhäisherännäinen, ei minua tuossa vaiheessa eikä vielä edes lukioikäisenäkään kiinnostanut seurustelu, joskus 23-vuotiaana ehkä aloin toivoa kumppania oikeasti. Ensimmäisen ja samalla myös nykyisen poikaystäväni tapasin 26-vuotiaana. Jotenkin vaikeaa kuvitella, että löytäisin ketään muuta ikinä. Nyt vaan kävi erityisen hyvä tuuri. Jos mies joskus jättää minut, en usko että löytäisin sopivaa kumppania enää uudestaan, en tiedä haluaisinkokaan enää uutta.

Luulin kyllä monet vuodet eläväni ikuisesti yksin. Olen tosi huono edes ihastumaan, joillekin se tuntuu käyvän helposti ja sopivia kumppaneita tuntuu löytyvän monta lähipiiristä. Olin yksinäinen ja surullinen asian takia, mutta nyt ajateltuna alle 26-vuotias ei ole mitenkään vanha tai joutunut kärsimään ikuisesta yksinäisyydestä, mutta siltä se silloin tuntui. Varsinkin kun näki ikätovereiden löytävän uusia kumppaneita heti edellisestä erottua. Olen kylläkin iloinen ettei ole mitään eroa tarvinnut kokea, toivottavasti ei koskaan tarvitsekaan.

minulla ne myös vuoron perään eroavat :D

Epätoivoisuus rumentaa. Ehkä jotkut sekopäämiehet voivat kiinnostua epätoivoisesta, mutta silloinkin vain lähinnä sen reiän ansiosta, ei muuten. Jos taas olet liian helppo, niin et takuulla saa hyvää miestä ja huonoilla miehillä ei yksikään nainen tee mitään.

Kavereiden takia ei kannata ottaa ketään.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Kaverit vaihtaa naista - ei nyt kuin sukkaa, mutta - melkoisen tiheään. Minä olen naisista saanut vuosien varrella vain kavereita. No, kai sekin on jotain. Ei auta itkukaan.

Jep sama juttu, vaikka olen paperilla vähintään yhtä hyvä (koulutus, sivistys, toimeentulo, harrastukset jne.). Ei näitä oikein ymmärrä

Vierailija kirjoitti:

Minä olin nuorena se, joka ei löytänyt poikaystävää millään tai oikeastaan en edes yrittänyt. Ystäväni löysivät poikaystäviä hyvin helposti joka paikasta ja paras ystävänikin meni kihloihin jo 17 vuotiaana.

Olin tavallinen teini, ujohko ja lukutoukka, joka ei liikkunut oikeastaan muualla kuin koulun, kodin ja kirjaston välillä. Minulla oli kyllä kavereina poikia ja tulin heidän kanssaan hyvin toimeen, mutta seurustelukuviot olivat siitä hyvin kaukana. Olin jo parikymppinen, kun seurustelin kunnolla ensimmäisen kerran ja silloin ystävilläni oli ollut jo lukuisia poikaystäviä.

Jälkeenpäin miettiessä ajattelin, että en ollut kyllä sitä aikaisemmin edes mitenkään valmis seurusteluun. Minut oli kasvatettu itsevarmaksi ja itseä arvostavaksi, joten muiden jatkuva miesten vaihtaminen oli mielestäni jotenkin hurjaa. Heille se näytti olevan helppoa, mutta minä kaipasin jotain enemmän. En todellakaan tyytynyt vähän sinne päin olevaan mieheen, vaan halusin tuntea enemmän toista kohtaan. Odotin myös mieheltä paljon ja vasta silloin löysin ihmisen, joka vastasi ajatuksiani ystävästä.

Tästä miehestä ei tullut miesystäväni kuin kahdeksi vuodeksi, mutta pidin rimaa hyvin korkealla hänenkin jälkeen. Löysin 23 vuotiaana miehen, jonka kanssa olen ollut nyt yli 20 vuotta ja meillä menee yhä vieläkin todella hyvin. Nuoruuden ajan ystävistäni kaikki ovat vaihtaneet miehiä viimeiseen asti aika tiuhaan ja jostakin syystä he heittäytyvät mitä omituisempiin ja hätäisempiin suhteisiin ihan kuin he eivät arvostaisi itseään ollenkaan.

Sanoisin siis, että arvosta itseäsi ja älä hätäile. Hätäilemällä ei tule muuta kuin kusipäisiö kakaroita ja sitä tuskin haluat.

Olen ollut 20 vuotta suht onnettomasti naimisissa, mutta eron jälkeen en ole kelvannut kenellekään, kun taas eronneilla kavereilla miehiä tulvii ovista ja ikkunoista.

Mistä aloittaja itse arvelee tilanteen johtuvan?