Miten muut uskaltavat heittäytyä kaikkeen? Esim. lasten kanssa reppureissulle?

Tuohan riippuu paitsi vanhemman uskalluksesta, myös lasten luonteesta. Esikoisen kanssa en olisi ikimaailmassa voinut tehdä pitkiä reissuja, ylipäätään lapsen silmissä suuret muutokset päiväruriineissa olivat suistaa hänet raiteiltaan.

Kuopus oli aivan erilainen, hänen kanssaan olisi voinutkin tehdä pidemmän reissun minne ja millon vain.

Tuota kutsutaan järjeksi. On vain järkevää, ettei repäise itseään pois työelämästä ja säännöllisistä palkkatuloista esim. 3 kk reissun takia. Kun on vastuussa myös toisista ihmisistä, vanhemman tehtävä on kantaa vastuunsa. Sittenhän sitä voi tehdä, mitä huvittaa, kun ne lapset ovat lentäneet pois pesästä. Meilläkin appivanhemmat möivät omakotitalonsa heti eläkkeelle jäätyään ja muuttivat maalle anopin kotitilalle. Sieltä käsin tekevät pitkiä matkoja Espanjaan, Portugaliin, Ranskaan, Italiaan. Ne buukkaavat halvat lennot ja etsivät jonkin vuokrakämpän, jossa saattavat majailla kuukauden tai pari.

En uskalla, vaikka olen sinkku. Asunnon hankintaakin puntaroin pitkään, kunnes lopulta uskalsin ostaa yksiön. Nämä fobiat rajoittaa jonkin verran heittäytymisiä. Korkean paikan kammo, ahtaiden paikkojen kammo (erityisesti pienet hissit, pienet vessakopit). Pelkään myös tuntemattomia ihmisiä, etenkin pimeän aikaan yksin ulkona liikkuessa. Joskus olisi ihan mukavaa tehdä jotain ex tempore, mut kaikki vaatii ennakkosuunnittelua, ettei iske paniikki.

Vierailija kirjoitti:

Tuota kutsutaan järjeksi. On vain järkevää, ettei repäise itseään pois työelämästä ja säännöllisistä palkkatuloista esim. 3 kk reissun takia. Kun on vastuussa myös toisista ihmisistä, vanhemman tehtävä on kantaa vastuunsa. Sittenhän sitä voi tehdä, mitä huvittaa, kun ne lapset ovat lentäneet pois pesästä. Meilläkin appivanhemmat möivät omakotitalonsa heti eläkkeelle jäätyään ja muuttivat maalle anopin kotitilalle. Sieltä käsin tekevät pitkiä matkoja Espanjaan, Portugaliin, Ranskaan, Italiaan. Ne buukkaavat halvat lennot ja etsivät jonkin vuokrakämpän, jossa saattavat majailla kuukauden tai pari.

Tuokin kuulostaa ihan kivalta, mutta sitten taas ymmärrän näitäkin hyvin, jotka tahtovat tehdä asioita perheenä ja nyt, eikä sitten joskus.

Toiset murehtivat enemmän kuin toiset. Naapurin rouvalla on oikeastikin jotain paniikkihäiriötä ja hänelle ihan kaikki matkustaminen on kauhean pelottava ajatus. Perheestä kukaan ei ole käynyt koskaan ulkomailla ja ihmettelee miten uskallamme mennä minnekkään. 

Elämme täällä vain kerran, joten kun uskaltaa heittäytyä erilaisiin reissuihin tai mihin vaan, niin todennäköisesti saa uusia kokemuksia. Itse tylsistyn jos mennään koko ajan sitä tasapaksua tallaamista.

Mutta kuten ensimmäinen kommentoija totesi, riippuu paljon lapsista, että mitä kannattaa ja jaksaa tehdä heidän kanssaan. 

Mielenkiintoisen ja pohdituttavan asian otit puheeksi, ap!

On tietenkin helppo vastata, että me ihmiset olemme niin erilaisia ja pidämme eri asioista ja pelkokertoimemme on eri kohdilla. Toista ahdistaa reppureissuilu vierailla mailla, toinen 'sekoaisi' jos joutuisi olemaan liikaa kotona.

Mutta ehkä kyse vielä syvemmälti on elämän arvoista ja merkityksistä. Missä määrin antaa peloilleen  valtaa? Missä on realiteettien rajat? Missä riskinotto aiheuttaa todellista uhkaa, missä kohdin on kyse vain mukavuusalueen ylittämisestä? Mitä elämältä haluaa ja mitä sen eteen on valmis uhraamaan? 

Ja ehkä vielä eniten: Luottaako elämään?

Jos elämään ei oikein luota, näkee usein vaihtoehdoissa pitkän uhkalistan kuten vakuutusyhtiön pienessä präntissä. Mitä kaikkea pahaa voikaan tapahtua. Luottamuksella toimiva ihminen näkee samassa tilanteessa mahdollisuuksien listan: Mitä kaikkea hyvää voikaan tapahtua.

Kun mukaan omiin unelmiin otetaan lapset, täytyy jokaisen tehdä myös jonkinlainen uhka/mahdollisuuskartoitus lasten tarpeiden varjelemiseksi, back-up-suunnitelma.

Kuitenkin: vaikka varjelisi lastaan miten paljon tahansa, ihan vaikka kotioloissa voi tapahtua vakavia tapaturmia ym.

Kiinnostava teema. 

Vierailija kirjoitti:

En uskalla, vaikka olen sinkku. Asunnon hankintaakin puntaroin pitkään, kunnes lopulta uskalsin ostaa yksiön. Nämä fobiat rajoittaa jonkin verran heittäytymisiä. Korkean paikan kammo, ahtaiden paikkojen kammo (erityisesti pienet hissit, pienet vessakopit). Pelkään myös tuntemattomia ihmisiä, etenkin pimeän aikaan yksin ulkona liikkuessa. Joskus olisi ihan mukavaa tehdä jotain ex tempore, mut kaikki vaatii ennakkosuunnittelua, ettei iske paniikki.

Minäkin olen pohjimmiltaan tätä tyyppiä. Mutta sitten kokemuksen karttuessa uskallan lisätä riskejä. Mutta olen muutenkin sitä tyyppiä, joka lukee ensin käyttöohjeet, ennen kuin voi tehdä mitään. Heittäytyminen taas on kauhistus, pelkoja on liikaa.

Oikeastaan niin, että sellainen varovaisuuden ja varautuneisuuden määrä on vakio, mutta vuosien vieriessä ja kokemuksen karttuessa, kun on jo ollut hankalissa tilanteissa ja niistä selvinnyt, on tullut ymmärrys, että asioihin löytyy joku ratkaisu. Sitä mukavuusrajaa voi siis asteittain hieman siirtää ilman että mitään pahaa tapahtuu. Ei minusta mitään heittäytyjää silti tule.

Kai siinä vähän rahakin merkitsee. Ei kaikki voi vaan olla poissa töistä 3kk. Ja kuten joku mainitsikin, ihan kaikenlaisten lasten kanssa ei voi niin vain lähteä tonne vähän reissailemaan.

Ja kai me ihmiset vaan ollaan erilaisia. Itse olin kerran matkalla 6 viikkoa. Elämäni pisimmät viikot. Välit meni poikki matkakumppaniin, matka muutenkin oli ihan kamala. Olisin niin kovasti halunnut olla maailmanmatkaaja, sellainen cooli tyyppi joka aina kertoo olleensa juuri aasiassa puoli vuotta ja lähtevänsä takaisin. Valitettavasti olen tylsä hiiri, joka tarvitsee rutiininsa ja oman sänkynsä. Joten minun matkat kestää viikon, korkeintaan.

Olen itse tuollainen kuin kaverisi, tehnyt sitä sun tätä ja ihmiset välillä kummastelevat miten uskallan. Vähän turhan tyhmiä ja uhkarohkeitakin juttuja on tullut tehtyä joissa olisi voinut oikeasti käydä huonosti (nämä ennen lasta!). Ei se luonne muuttunut miksikään lapsen syntymän jälkeen. Meillä tosin on vain yksi lapsi joten reppureissailut ovat helpompia toteuttaa kuin kaverillasi. Lapsi on nyt 4v ja ollut mukana mm Kambodzassa ja Nepalissa.

Se uskallus tulee siitä perususkomuksesta että kyllä elämä kantaa ja asiat lopulta järjestyvät. Joku lompakon katoaminen reissussa ei kaada maailmaa eikä sellaisia jäädä harmittelemaan. En ole kovin neuroottinen "pakko pitää kaikki langat käsissä" tyyppi enkä stressaannu helposti.

Olen myös uskossa, mikä lisää turvallisuuden tuntua, sitä tunnetta että kaikki järjestyy ja joku pitää silmällä. Siitä saan sisäistä rauhaa.

Mun yksi tärkeimpiä elämänohjeita on ollut Älä pelkää.

Elä mieleistäsi elämää tai pyri siihen ainakin. Sinun ei tarvitse tehdä irtiottoa ja muuttaa maalle tai lähteä maailmalle jos se ei tunnu sinulle sopivalta. Jos olet onnellisin kotihiirenä niin siitä vain, sinulla on lupa siihen. Mä tykkään olla kotona ja puuhata siellä jotain. Ymmärrän silti toisenlaisiakin.

Kaiken mahdollisen pelko & krooninen tyytymättömyys yhdistelmänä on aika karmea.

Vierailija kirjoitti:

Mun yksi tärkeimpiä elämänohjeita on ollut Älä pelkää.

Elä mieleistäsi elämää tai pyri siihen ainakin. Sinun ei tarvitse tehdä irtiottoa ja muuttaa maalle tai lähteä maailmalle jos se ei tunnu sinulle sopivalta. Jos olet onnellisin kotihiirenä niin siitä vain, sinulla on lupa siihen. Mä tykkään olla kotona ja puuhata siellä jotain. Ymmärrän silti toisenlaisiakin.

Kaiken mahdollisen pelko & krooninen tyytymättömyys yhdistelmänä on aika karmea.

No minä taas en ole onnellisin kotihiirenä. Eli on yhdistelmä neuroottisuutta ja stressaantuvuutta, tuntemattoman pelkoa ja samaan aikaan kaipuu vaihtelulle, halu nähdä ja oppia uutta. Noiden välille pitäisi saada joku tasapaino.:)

7

.

Itse olen kova stressaamaan joitain asioita, mutta en matkailua juurikaan. Tykkään että majapaikassa saa olla rauhassa (välttelen nykyään hostelleja) mutta muuten, kyllä asiat saa järjestettyä jos todella jotain haluaa

Vierailija kirjoitti:

Tuota kutsutaan järjeksi. On vain järkevää, ettei repäise itseään pois työelämästä ja säännöllisistä palkkatuloista esim. 3 kk reissun takia. Kun on vastuussa myös toisista ihmisistä, vanhemman tehtävä on kantaa vastuunsa. Sittenhän sitä voi tehdä, mitä huvittaa, kun ne lapset ovat lentäneet pois pesästä. Meilläkin appivanhemmat möivät omakotitalonsa heti eläkkeelle jäätyään ja muuttivat maalle anopin kotitilalle. Sieltä käsin tekevät pitkiä matkoja Espanjaan, Portugaliin, Ranskaan, Italiaan. Ne buukkaavat halvat lennot ja etsivät jonkin vuokrakämpän, jossa saattavat majailla kuukauden tai pari.

Eihän ap sanonut, että kaveri olisi irtisanoutunut? Vuorotteluvapaa on aika yleistä nykyään ja monelle on tullut isojakin perintöjä tai pääomatuloja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun yksi tärkeimpiä elämänohjeita on ollut Älä pelkää.

Elä mieleistäsi elämää tai pyri siihen ainakin. Sinun ei tarvitse tehdä irtiottoa ja muuttaa maalle tai lähteä maailmalle jos se ei tunnu sinulle sopivalta. Jos olet onnellisin kotihiirenä niin siitä vain, sinulla on lupa siihen. Mä tykkään olla kotona ja puuhata siellä jotain. Ymmärrän silti toisenlaisiakin.

Kaiken mahdollisen pelko & krooninen tyytymättömyys yhdistelmänä on aika karmea.

No minä taas en ole onnellisin kotihiirenä. Eli on yhdistelmä neuroottisuutta ja stressaantuvuutta, tuntemattoman pelkoa ja samaan aikaan kaipuu vaihtelulle, halu nähdä ja oppia uutta. Noiden välille pitäisi saada joku tasapaino.:)

7

Tuo varmasti onkin tavallaan hankala yhdistelmä. Itselläni onneksi niin, että olen rutiineja rakastava ja aranpuoleinenkin, mutta toisaalta en kaipaa mitään muuta kuin erakkomaita kotihiirielämää.

Kun selusta turvattu ja aina paikka mihin palata.

Eli rahaa takana riittävästi ja perhe tai muut.

Silloin voi perustaa yrityksia yms,vaikka oiskin suuret riskit, tai lähtä ulkomaille mellastaan kun tietää että aina on se paikka mihin palata ja ruokaa pöydässä.

Itselläni kun on krooninen suolistosairaus, niin eipä sellaisia heittäytymisiä tai repäisyjä tule tehtyä. Ensimmäiset oireet sairastumisesta tuli jo 12-vuotiaana. Rajoittaahan se menemisiä. Ruokavalio on aina täsmällinen ja säännöllinen. En voi syödä mitään, missä on gluteenia, sipulia, palkokasveja, siemeniä, voimakkaita mausteita, omenaa. Suoli myös toimii ajoittain rajusti, joten vessan on oltava lähellä. Lentokoneeseen en ole uskaltautunut yli tunnin matkan päähän ikinä. Jotkut eivät ymmärrä, olen saanut neuvoja laittaa vaipat jalkaan ja eikun menoksi. Kuolisin häpeästä, jos paskoihin vaippaan julkisella paikalla.

Vierailija kirjoitti:

Tuota kutsutaan järjeksi. On vain järkevää, ettei repäise itseään pois työelämästä ja säännöllisistä palkkatuloista esim. 3 kk reissun takia. Kun on vastuussa myös toisista ihmisistä, vanhemman tehtävä on kantaa vastuunsa. Sittenhän sitä voi tehdä, mitä huvittaa, kun ne lapset ovat lentäneet pois pesästä. Meilläkin appivanhemmat möivät omakotitalonsa heti eläkkeelle jäätyään ja muuttivat maalle anopin kotitilalle. Sieltä käsin tekevät pitkiä matkoja Espanjaan, Portugaliin, Ranskaan, Italiaan. Ne buukkaavat halvat lennot ja etsivät jonkin vuokrakämpän, jossa saattavat majailla kuukauden tai pari.

3kk:n poissaolo ei nyt ole "työelämästä pois repäisemistä". Sillä ei ole välttämättä mitään vaikutusta urakehitykseen. Mitä tulee taloudellisiin seikkoihin, harvemmalla tietenkin on tuohon varaa, mutta jos on, en pidä sitä "järjettömänä" että käyttää rahojaan esim. tuollaiseen.

Itsellä ei ole vielä lapsia, mutta aivan varmasti sitten kun on niin olen just tollainen vanhempi joka haluaa kiertää lasten kanssa maailmaa ja antaa heille elämyksiä. Tietysti lasten kanssa enemmä varovaisuutta kuin yksin matkustaessa, mutta kyllä maailmassa on vaikka millä mitalla turvallisia kohteita. Ja taatusti lapsi oppii matkaillessa paljon enemmän kuin ollessaan aina vain koulussa ja kotona.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ei ole vielä lapsia, mutta aivan varmasti sitten kun on niin olen just tollainen vanhempi joka haluaa kiertää lasten kanssa maailmaa ja antaa heille elämyksiä. Tietysti lasten kanssa enemmä varovaisuutta kuin yksin matkustaessa, mutta kyllä maailmassa on vaikka millä mitalla turvallisia kohteita. Ja taatusti lapsi oppii matkaillessa paljon enemmän kuin ollessaan aina vain koulussa ja kotona.

Ei se niin yksinkertaista ole. Kun sinulla ei ole lapsia, et voi myöskään tietää, millaisia lapsia saat ja kestävätkö he maailman kiertelyä. Joskus onni on turvallinen arki.

Terv. Down-tytön onnellinen äiti