Miten ihmeessä nämä isoikäero-suhteet sitten ovat alkaneet?

Rakkaus ei ikää tunne.

Himostahan ne alkavat.

Jos kemiat kohtaa ja lempi roihahtaa, niin se on menoa sitten. Ei siinä numeroita tuijotella.

Ei etsitty toisiamme tai mies ketään enkä minä vanhaa miestä, mutta kaikesta huolimatta rakastuttiin ihan arkisessa kohtaamisessa. Ikäeroa 23 vuotta. 

Minä olen 24-vuotias ja miesystäväni 42-vuotias.

Ihan normaalia elämää vietämme ja haluamme jakaa arjen toistemme kanssa. Molemmat käyvät töissä, salilla, asumme yhdessä ja tapaamme kavereita.

Lapset pitävät minusta eikä itseäni ahdista, että mies on isä. Mielestäni on ihanaa nähdä kuinka hyvä ja vastuullinen isä hän on ja lapset ovat fiksuja.

Rakastuin ihmiseen, olemme toistemme parhaat ystävät ja kumppanit.

En oikeastaan ymmärrä mitä ihmeellistä tässäkään on, en ainakaan enää eikä toisten mielipiteet vaikuta suhteemme tilaan.

Yksi syy näihin on se, että joissakin piireissä nämä ovat normi. Esimerkiksi hevosurheilun parissa, ja kun piirit ovat hyvin tiiviit ja sisäänpäinlämpiävät, niin tytöt oppivat jo todella nuorena pitämään sitä itsestäänselvyytenä, että pariskunnilla on vuosikymmenien ikäeroja niin, että mies on se vanhempi. Se kun on se malli joka ympäristöstä saadaan ja johon suorastaan kannustetaan. Valitettavasti nämä suhteet ovat kaiken lisäksi usein alkaneet niin, että toinen on ollut reilusti alaikäinen, eli ilmiselvästä hyväksikäytöstä. Sitäkin aikuiset katsovat läpi sormien, jopa omat vanhemmat voivat näin tehdä.

Toki tällaisia pariskuntia on muuallakin, mutta joissakin piireissä se tosiaan on enemmän sääntö kuin poikkeus. Surullistahan se tyttöjen kannalta on.

No voin kertoa miten meillä alkoi. Satuimme samaan työpaikkaan, eri osastoille kylläkin mutta teimme paljon töitä yhdessä. N29, M53. Minulla ei ollut mitään käsitystä miehen iästä, toki arvasin että viidenkympin paikkeilla pitää olla.

Huomasimme aika nopeasti että meillä oli hauskaa yhdessä. Olimme kiinnostuneita samoista asioista, samantyyliset harrastukset, opiskelutausta samanlainen vaikka mies tietenkin oli opiskelut minua vuosikymmeniä aikaisemmin. Oli vaan hirveän helppo olla yhdessä työympyröissä. Mies ei ollut mikään komea harmaakettu mutta hyvässä kunnossa oleva, paljon paremmassa kuin moni ikäiseni mies. Pikku hiljaa se siitä sitten muuttui vapaa-ajaksikin kun oltiin yhdessä.

Ihan suhteen alkuvaiheissa juteltiin jo isot asiat kuntoon mm. minä halusin ehdottomasti lapsia joten jos se olisi ollut miehelle ehdoton ei niin emme olisi jatkaneet suhdetta.

Nyt ollaan oltu yhdessä jo 22v. On ollut aivan ihania hetkiä, perushetkiä ja vaikeitakin hetkiä. Mies on yhä hyvässä kunnossa fyysisesti mutta selkeästi rupeaa vanhenemaan henkisesti, ei sitä voi olla myöntämättä tai koittaa piilotella. Olisi tietenkin ollut helpompi valita se oman ikäinen eikä miettiä kuinkakohan monta vuotta meillä on vielä yhteistä aikaa jäljellä. Ehtiikö mies nähdä lastenlapsensa. Aika isolla todennäköisyydellä ei. Lapset ovat nyt 20v ja 18v.

Mutta vaihtaisinko tätä pois? No en. Olen ollut onnellinen. Mies on ollut läsnäoleva isä lapsilleen kun ura oli jo tehtynä. Koti-isähän hän on ollut jo yli vuosikymmenen lapsille jotka aina tulivat kotiin koulusta vanhemman (isän) ollessa kotona ottamassa ilolla lapset vastaan.

Mutta juu. Helpompaa se elämä olisi ollut samanikäisen kumppanin kanssa. Olettaen että ei oltaisi erottu. Tuntuu että ystävistä monien liitot ovat kaatuneet niillä main kun ovat olleet 45v paikkeilla.

Ei kai naisiin alentuvasti suhtautuva ja tytöttelevä setämies voi mitenkään olla normaali ja fiksu?

Kuinka moni parisuhde saa alkunsa siitä, että halutaan varmistua siitä milloin potenttiaalinen ihastuksen kohde on syntynyt? - Jos olisi syntynyt "vääränä vuonna" niin ihastumista ei tapahtuis, jois oikeana, niin.... No joo. Kai nämä isommat ikäeron parisuhteet saavat alkunsa monest samoin kuin moni muukin suhde.

Jos saan veikata, niin veikkaan, että aika monii on saattanut saada alkunsa, vaikkapa työpaikoilla. Ja vastaavasti vähemmän erilaisilla treffipalvelimilla. - Ikähän on yksi tapa rajata sitä, että mahdollisella kumppanilla ja itsellä saattaisi olla, jotain yhteistä jaettavaa ja annettavaa. - Työpaialla taas se, tämä onko yhteista jaettavaa ja annettavaa taas on saattanut käydä ilman, että on alun alkaenkaan tarvinnut tehdä mitään rajauksia. En minä ainakaan ole töissä etismiässä itselleni kumppania. Mutta jos potenttiaalsielta vaikuttava yksilä osuu tai tulee kohdalle niin en käy estelemäänkään..

En itse usko päätyvän ikinäi parisuhteeseen itseäni yli 15 vuotta nuoremman kanssa (toki hän olisi jos nyt aloittaisn parisuhteen hänen kanssaan erinomaisen nuori) koska yhtä hyvin voisi kysyä, että voisinko olla parisuhteessa itseäni 15 vuotta vanhemman kanssa. - ja tämä tuntuisi kyllä itsestäni vieläkin, sanotaanko yksinkertaistaen: haastavammalta.

Sinkkumies

En tunne yhtään ison ikäeron paria, onneksi. Kun eroja on tullut tuttavapiirissä, uusi on ollut aina samaa ikäluokkaa.

En ole ikinä viehättynyt setämiehistä, mutta niin vain sellaisen kanssa perheen aikanaan perustin. Suhteemme alkoi työpaikalla, vaikka molemmat ajattelivat, että kuormasta ei kerätä... Ikäeron huomaa nykyään, kun mies on jo iäkäs, minä keski-ikäinen.

Mies oli minulle puolituttu, sama harrastus veljeni kanssa, joten oltiin juteltu ohimennen harrastustapahtumissa. Oltiin baarissa samaan aikaan, juteltiin tiskillä, tilasi minulle juotavaa, pyysi tanssimaan. Halattiin vaan loppuillasta kun lähdin ennen häntä. Huomasin että halasi erityisellä tavalla, hellästi mutta siten että otti todella lähelle syliin ja se halaus kesti pitkään. Seuraavana päivänä laittoi viestiä, että oliko kiva loppuilta jne. Parina päivänä laitettiin viestiä ja sitten kysyi että voiko tulla käymään kahvilla. Tein vohveleita ja juteltiin, siivottiin yhdessä keittiö ja siinä sitten päätti suudella ja siitähän se sitten lähti. Mies oli siis selvästi aloitteellinen ja minä erittäin myötämielinen.

Ymmärrän kyllä, jos joku ottaa vanhemman miehen, mutta sitä en ymmärrä miten joku voi ottaa setämiehen. Siihen mun ymmärrys ei riitä mitenkään

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus ei ikää tunne.

Kyllä se tämän palstan naisten mielestä tuntee.

T. M41

Up

Ööööm en pitänyt setämiehistä, sattui vain niin, etten kelvannut omani ikäisille, niin oli pakko tyytyä vanhempaan (mutta muuten tietty hyvään) mieheen. Ikäero alkoi haitata suhteessa myöhemmin ja sittemmin erosimme.

Ex-aviomieheni tapasi työpaikalla. Ihaili ja kehui tätä tyttöä usein kotona kun töistä juteltiin. Erottiin ja suhdehan siellä oli jo taustalla. Heillä ikäeroa 25 vuotta. Mies 46vee. Ihmettelen kyllä mitä näki mielessäni, ihan hyvä työ mutta ei erityisen varakas tai nuorekas.

Työpaikoilla ja harrastuksissa ovat tavanneet.

Vierailija kirjoitti:

Ööööm en pitänyt setämiehistä, sattui vain niin, etten kelvannut omani ikäisille, niin oli pakko tyytyä vanhempaan (mutta muuten tietty hyvään) mieheen. Ikäero alkoi haitata suhteessa myöhemmin ja sittemmin erosimme.

Tätä minun on usein haastavaa käsittää, kun joku kirjoittaa, että oli pakko tyytyä.... - En minäkään ole hetkeen seurustellut, saati ollut parisuhteessa.

Mutta minusta sinkkuna voi elää monin tavoin hyvää ja laadukasta elämää. Ja koenkin elämäni näin itselleni parempana kuin sen, että yrittäisin pakolla elää parisuhteessa, jonkun tosien kanssa. Enkä nyt tarkoita, ettenkö olisi valmis myös kompromisseihin. En myöskään etsi tai vaadi täydellisyyttä,  koska en itsekään varmasti ole.

Mutta täyellisen ja vähiten täydellisen väliin mahtunee varmasi monta erinomaisen hyvää ja potenttiaalista kumppania. - Minulle riittäsi heisä yksi. - Kavahdan ajatusta, että "oikeampi" ja/ tai, jotenkin arvostettavampi elämä olisi mahdollista vain ja ainoastaan parisuhteessa olemalla ja elämällä.  

Toki on mahdollsita, että elän loppuikäni yksin -toivon mukaan en kuitenkaan vasaisuudessakaan- yksinäisenä.  Ja olisiko se yksin eläminen oikeasti, niin kamalaa ja hirveää? - Ja jos olisi, niin miksi(?)

Sinkkumies

Olen 27-vuotias nainen ja huomasin jokin aika sitten että viehätyn vanhemmista miehistä. Tähänastisen elämäni ainoa oikeasti vakava parisuhde oli samanikäisen miehen kanssa, mutta sen jälkeen olen ihastunut vain ja ainoastaan itseäni reilusti vanhempiin miehiin, enkä itse asiassa tiedä ihan tarkalleen miksi.

Töistä ja Tinderistä nämä ovat lähinnä löytyneet. Pienin ikäero 8 vuotta, suurin 23 vuotta (siinä tosin meinasi jo itsellekin tulla raja vastaan, 20+ vuoden ikäero on kyllä jo vähän liikaa). Viimeisin löytyi entiseltä työpaikalta, olin ollut ihastunut häneen jo pidemmän aikaa mutta mitään fyysistä ei välillämme tapahtunut ennen kuin vaihdoin toiseen työpaikkaan emmekä siis enää olleet saman firman leivissä. Hän, 49 v, on sellainen mahdottoman ujo erakkoluonne jota saa vähän houkutella ulos kuorestaan, mutta sain sitten vihdoin hurmattua hänet ja tässä sitä nyt ollaan ihanan orastavan ihastumisen äärellä.

Jos nyt miettii aiempia sutinoita, niin aloitteita on tullut ihan molemmilta osapuolilta, toisinaan mies on aktiivisempi, toisinaan sitten minä. Sanoisin että se riippuu enemmän ihmisen luonteesta kuin siitä iästä ja sukupuolesta.