Miksi tämä ei olisi kevät viimeinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mulla on kuule ihan samantyylistä, monia samoja ongelmia riesana, elämä tai siis paremminkin elämättömyys ollut koko ikäni. Enkä todellakaan näe itsekään mitään syitä jatkaa tätä omaa kurjuuttani. Olisi ihanaa jos tämä olisi edes viimeinen vuosi. Itsekin haluaisin ehkä elää vielä kesään, ja toisaalta syksy on vielä kivempi vuodenaika mulle, mutta todellakin edes vuosi saisi kyllä olla viimeinen! Ja just nyt tuntuu todella kaukaiselta että miten jaksaisi elää tätä turhaa tyhjyyttä enää kesäänkään saati tuonne syksyyn asti. Ja kesällä ilmoitetaan taas uudet kyykytyksetkin työttömille, tuskinpa on hyvää luvassa, ei ikinä ole jo päähänpotkituille:(

Ja itselläkin just pienetkin arjen vastoinkäymiset monesti tuntuu jättimäisiltä nekin,ja kun on näitä jättimäisiäkin oikeasti, tai ehkä just siksi, ei vaan jaksaisi yhtään mitään ylimääräistä pahaa enää kohdata ja kestää jatkuvalla syötöllä. Toisaalta mua sori kommentoijalle vaan, mutta nauratti esim. nuo "Prismat kiinni 2 päivää- elämä pilalla"- tyypit, että ei ihan noin raskaasti tule kuitenkaan itse otettua tollaisia "ongelmia", kun on hieman isompiakin:) Itsellä ei ole mitään tavoitteita oikein edes enää, sinnittelen vaan hetki kerrallaan enää, mutta vaikeaa kieltämättä on, kun ei olisi enää mitään syitä sinnitellä:/ Ilman rahaa työttömänä on niin vaikeaa keksiä uutta mielenkiintoista tekemistä.

Kiitos, kun vastasit.

On ikävää, että meitä on muitakin. Ongelmien kasaantuminen on usein yhdelle ihmiselle liian vaikea paikka käsiteltäväksi ja sitä tahtoo taistelun sijaan vain luovuttaa, koska se on helpompaa ja se näyttää ainoalta vaihtoehdolta. Mä aina välillä yritän, koska se on ainoa keinoa pitää itseni edes jotenkin järjissä. Tänäänkin valvotun yön jälkeen lähetin aamulla kaksi työhakemusta. Kyllä mä tiedän, että ei niistä mitään seuraa, mutta ovatpahan ainakin jotakin. Enkä edes tiedä toisiko työpaikka mitään pelastusta tähän juttuun. Ongelmia ja epäonnistumisia on kertynyt niin paljon, että ei tässä vielä yhden korjaamalla ihmisyyteen nousta. Tunnen itseni ihmiseksi, joka ei ole saavuttanut mitään ja on siis täysin vailla ihmisarvoa. Vailla arvoa omissa ja muiden silmissä. 

Mä toivon, että jostain tulee se muutos, joka saa mut näkemään ympäröivän tilan täynnä mahdollisuuksia. En tähän kyllä usko, mutta olisihan se kiva.

ap

No mut sähän lähetit jo ne hakemuksetkin! Hyvä! Alat vain tekemään pieniä mukavia asioita itsellesi ja katsot auttaako mitään. Miten olis joku opiskelu? Duunarihommiin on suht helppo päästä amiksen kautta. Tsemppiä!

Lähetin hakemukset. Ja tänään lähetin yhden lisää.

Ei se kuitenkaan ole tae mistään. Niin kauan, kun ne hakemukset tulevat takaisin hylkäysmerkinnän kera en tule pääsemään mihinkään. En voi ottaa sitä ensimmäistäkään askelta, jos kukaan ei anna sille askeleelle jalansijaa. Tämä on sama ongelma työnhaussa ja deittailussa: mä luulisin olevani ihan hyvä tyyppi ja melko joviaali persoona, mutta niin kauan, kun en pääse tätä väittämää käytännössä todistamaan on mun hypoteettinen hyvyys samanlainen urbaanilegenda kuin mikä tahansa todistamaton uskomus.

Opiskelu tietenkin vaihtoehto. Täytyy varmaan selvitellä ne mahdollisuudet mitä mulle on. Ja missä en joudu teinien sekaan häpeämään itseäni.

ap

Mm. tuosta viimeisestä lauseesta tulee mieleen, että ethän rajoita itseäsi turhaan turhan kielteisillä asenteilla? Ei ehkä välttämättä "teinien" sekaan meneminen olekaan aina hyvä vaihtoehto, mutta anna muillekin silti mahdollisuus! Ja onhan niitä paljon aikuiskoulutuksiakin, kuntoutuksia sekä kaikenlaisia muitakin väyliä, mistä ilmeisesti aiotkin ottaa selvää.

Tietenkin rajoitan itseäni kielteisillä asenteilla, negatiivisilla ajatuksilla ja tuottamattomilla tunteilla. Se on mun oloni perusta ja normitila. Onko se turhaa ja edistymisen estävää? Tottakai se on.Se on myös tämän ketjun ja koko viimeaikaisen olemassaoloni ydin. Jos ei kykene näkemään tai ole koskaan kokenut kuin sitä negatiivisuutta ja epäonnistumista niin mistä voi löytää sen sielun silmälasien reseptin, jolla kykenee katsomaan tulevaan positiivisesti ja näkemään riskien ottamisessa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia? Tiedän, että tämä on tylsää ja saman asian ympärillä pyörimistä, mutta tätä se on ollut mun pääni sisällä viimeiset 15 vuotta ja vaikka kuinka yritän on siitä vaikea päästä kokonaan eroon. 

Heikkouksiaan ei voi korjata, jos ei yritä ja yrittämiseen sisältyy aina riski ja pelko tuntemattomasta. Tuon mä ymmärrän täysin, mutta seuraavaksi pitäisi vielä ymmärryksen lisäksi uskaltaa. Pitäisi myös tajuta, että epäonnistuminenkin voi olla positiivinen tunne, koska se olisi kuitenkin uusi kokemus ja ehkä samalla oppisi, että ei se niin kamalaa ollutkaan ja seuraava kerta olisi sitten helpompi ja vähemmän jännittävä.

Toivoisin vain, että olisin 15 vuotta nuorempi ja muiden kanssa edes suunnilleen samalla viivalla. Nyt olen se friikki, johon kukaan ei osaa suhtautua ja se, jonka tilannetta suu ammoisen auki ihmetellään.

ap

Vierailija kirjoitti:

Muista, että sinun ei tarvitse tulla miksikään tai saavuttaa mitään ollaksesi arvokas ja tärkeä. Sinä olet arvokas ja tärkeä jo nyt.

Valitettavasti tämä ei ole totta.

Minä olen pettymys. Olen epäonnistuja. Poikkeava, luuseri, luovuttaja. En ole millään tavalla tärkeä.

Vielä olisi hetki aikaa nousta tasolle, jolla voisin olla tärkeä tai edes pieni osa normaaliutta ja yhteiskunnan tuottava jäsen. Siihen ei valitettavasti pienillä askelilla nousta. Pohjalta on sille alimmallekin hyväksyttävälle askelmalle niin pitkä matka, että askelien pitää määrätietoisia, jatkuvia ja mitaltaankin ainakin keskimääräisen vertauskuvamiehen askeleen mittaisia. En mä voi enää elää elämääni itselleni ja itsekkäästi ajatella vain omaa hyvinvointiani. Jos joskus saan jotain aikaan on sen kaiken keskityttävä siihen, että yritän antaa edes jotain takaisin kaikille heille, joiden avusta olen saanut nauttia ja joiden luottamuksen sekä uskon olen pettänyt kerta toisensa jälkeen. Olen vuosikymmeniä ollut itsekäs ja aiheuttanut vain kärsimystä omalla toiminnallani. Oman mielensä sisään sulkeutuminen ja toimettomuuden valitseminen on itsekkyyden pahin muoto. En ole ottanut vastuuta itsestäni, en ole taistellut ja olen luottanut siihen, että muut hoitavat asiani niin, että voin tätä eristäytymistä jatkaa ja jatkaa.

En tule ikinä antamaan itselleni anteeksi niitä menetettyjä vuosia, jotka itseltäni ja muilta toiminnallani pilasin. Nyt olisi aika lopettaa itsesääli, ryhdistäytyä ja alkaa tekemään. Olen sen maailmalle ja muille velkaa.

ap

Maanantai ei mittään, tiistai ei mittään, keskiviikko, torstai ei mittään.

Noin kai se laulu suurinpiirtein menee. En aikanaan osannut kuvitella miten hyvin nuokin sanat tulisivat kuvaamaan elämääni. Epäonnekseni tuokin on melko siloiteltu kuva normaalista arjestani sillä "ei mittään" olisi paljon suotavampi tila kuin se tuska ja pettymys, jota ammottavan tyhjyyden lisäksi joka ikinen päivä tunnen. Nyt sanat pitäisi uudelleenkirjoittaa suunnilleen näin:

Maanantai ei mittään / paitsi hylättyjä työhakemuksia jälleen riittää

Tiistai ei mittään / kipua ja tuskaa / bussi minut kuskaa / pettymykseen jälleen

Keskiviikko, torstai ei mittään / iloisia ihmisiä, saavuttamattomia unelmia nään / sieluuni se jäljen jättää

Eilen oli viimein aika poistua asunnostani ja etukäteen kirjoitetun ostoslistan kanssa lähteä automarkettiin täydentämään varastoja ja ehkä jopa hyvän tuurin sattuessa unohtamaan hetkeksi kaikki se mitä en unohtaa voi. Takki päälle, kengät jalkaan ja reppu (ei keski-ikäinen mies käytä reppua, mutta muutakaan ei ole) selkään. Kuulokkeet korvilla taitan matkan huomaamatta ajan kulua tai muita ihmisiä. Astun sisään liukuovien välistä ja havahdun vasta, kun meinaan törmätä keskelle käytävää asetettuun pullamyyntiasetelmaan. Miksi täällä on näin paljon ihmisiä keskellä päivää? Hiihtoloma, voi ei. Ihmisiä, pariskuntia, perheitä, ystäviä. Hymyjä, keskusteluita, saavutuksia, rahaa. Melkein käännyn kannoillani ja juoksen takaisin asuntoni seinien suojaan. Lopulta nostan kuulokkeet takaisin korvilleni, nostan Yle Areenan podcastin äänenvoimakkuuden korkeammalle ja lista sekä ostoskärry kädessäni aloitan päättäväisen kävelyn kohti henkilökohtaista ostoshelvettiäni. Kori täynnä näen, että jokaisen kassan edessä on valtava jono ja itsepalvelukassakin pursuaa maksimiostosmääräohjeistuksesta välittämättömiä ihmisiä. Valitsen yhden kassajonon ja heti siinä hetkessä tunnen miten hiki alkaa valumaan pitkin selkää valtoimenaan kastellen paitani ja hetken päästä myös bokserini. Avaan takkia, mutta en liikaa, koska tässä vaiheessa olen hikoillut paidan etumuksenkin läpimäräksi. Vaivihkaa pyyhin äidin kutomalla lapasella otsaani ja siirryn sentti sentiltä kohti kassalinjastoa. Lopulta pääsen nostelemaan ostokseni hihnalle, maksamaan ja reppu täynnä siirtymään pakastuneen ulkoilman autuaaseen viileyteen. Otan pipon pois, avaan takin ja samanaikaisesti sekä vihaan maailmaan että olen pienestä helpotuksesta kiitollinen. Kävelen kotiin, lasken hikiset vaatteeni lattialla jättäen ne siihen, (missä ne ovat vielä samalla paikalla tätä kirjoittaessani), asetan ostokseni kaappeihin ja pohdin vakavasti parvekkeelta hyppäämistä.

Koska olen nössö ja luuseri en sitä tee. Sen sijaan suljen verhot ja menen nukkumaan heräten kello neljä yöllä naapurin auton ääniin. Nyt istun tässä hieman epäselvänä siitä mikä on totta ja mikä ei. Ehkä keitän kupin teetä. Ehkä luen kirjaa. Ehkä vain nukahdan uudestaan.

ap

Laskin tämän vuoden saldon: yli 30 lähetettyä työhakemusta, joista noin kymmeneen sain kiitos, mutta ei kiitos -vastauksen. Loput 20 ovat jääneet ilman vastausta, joka tarkoittanee, että ovat löytäneet paremman kandidaatin.

Tätä se on, kun päästää elämänsä valumaan sinne paskasangon pohjalle. Turhaa puhua, että yrittämällä onnistuu aina. Ei onnistu. Kyllä mun on tästä ja aikaisemmasta tehtävä johtopäätös. että se kuuluisa juna meni jo. Ei tämä tästä enää parane. Ei ole työtä, eikä tule kuin suurella tuurilla. Ei ole koulutusta ja vaikka onnistuisinkin johonkin koulutukseen pääsemään ja sieltä valmistumaan, ottaisiko kukaan työnantaja 45-vuotiasta ihmistä, jolla on koulutus, mutta ei lainkaan työkokemusta? Parisuhdetta en voi edes harkita, koska nuo edellämainitut seikat ovat niin pahasti pielessä ja sen lisäksi en usko, että on ketään, joka hyväksyisi kokemattoman keski-ikäisen miehen.

Jos joku ojentaisi palmunoksaa, joka oikealla tielle minut johdattaisi tarttuisin siihen kaksinkäsin ja ehkä muutamalla varpaallakin, enkä varmasti päästäisi irti. Nyt taivallan yksin ja yritän keksiä tietä pois umpikujasta. Yritän miettiä syitä miksi en vain luovuttaisi. Kohta ovat voimavarat lopussa. En enää tiedä mitä tehdä.

Onneksi edes aurinko paistaa välillä.

ap

Itse mokasit elämäsi ja et muuta kuin kitise. Tunnusta että oma moka ja ota itseäsi niskasta kiinni. Ei itkemällä saa mitään aikaiseksi. Jos noin ahdistaa niin mene psykiatriselle puolelle puhumaan. Ei täällä höpisemällä mitään tule tapahtumaan.

Kirjoitat todella hyvin. Aikaisempi kirjoituksesi kauppareissusta oli erittäin samaistuttava. Voimia kevääseen!

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat todella hyvin. Aikaisempi kirjoituksesi kauppareissusta oli erittäin samaistuttava. Voimia kevääseen!

Kiitos. Tänään taivaalta paistaneen ja hanget valollaan hohkamaan saaneen auringon lisäksi viestisi oli paras ja eniten kehoni d-vitamiinituotantoa lisännyt tapahtuma. Kaiken tämän konkurssin keskellä muutama mukava sana ja tuntemattomien ihmisten kohtaani osoittama hyväntahtoisuus ja empaattisuus, jota pyrin arvostamaan sen ansaitsemalla tavalla. 

Koska työrintamalla tai suhderintamalla ei tämän ketjun ensimmäisestä viestistä luettavissa olevista syistä johtuen tapahdu juuri nyt, tai todennäköisesti tulevaisuudessakaan mitään niin ehkä mun pitäisi vain luovuttaa normaaliksi ihmiseksi pyrkiminen. Tyytyä tähän väärien valintojeni luomaan kohtalooni ja keskittyä siihen, mitä edes hieman osaan: kirjoittamiseen. Ei tästä ikinä ammattia tule tai mainetta kerry, mutta ehkä tässä kehittymällä voisin kirjaimia toisen eteen laittamalla olla edes joskus jollekin iloksi tai mikä tässä nyt tärkeintä olisi: voisin unohtaa huoleni, laittaa ne laatikkoon, josta poimin kirjoituspaperin ja lyijykynän. En tiedä. Kaikki olisi parempaa kuin tämä mitä nyt teen. Tämä ei johda mihinkään. Muutos antaa aina mahdollisuuden. 

ap

Kolme kuukautta. Pandemia. Ei mitään muutosta omassa elämässä. Edelleen olen yksin, edelleen olen työtön, edelleen ahdistaa päivät ja yöt ja edelleen selkä kostuu valuvasta hiestä entisestään vähentyneillä kaupparreissuilla. Pyörällä en enää parantuneesta jäätilanteesta johtuen ole pitkään aikaan kaatunut joten se on kai laskettava paremmaksi suuntaukseksi. Varmasti normaali ihminen huolestuisi, kun eräs tämän sukupolven suurin maailmanlaajuinen kriisikokemus ei näy omassa arjessa juuri mitenkään. Ehkä mut on vallannut pysyvä apatia? Ehkä olen onnistunut synnyttämään ympärilleni yhden miehen kuplan, joka estää suuret tunteet ja haaveilun? En tiedä. Olisi varmasti mukava tuntea muutakin kuin tätä samaa pettymystä itseensä ja alakuloa menetetyistä vuosista. Optimismi on esimerkiksi tunne ja suuntaus johon en ole pitkiin aikoihin uskonut, enkä pidä sen olemassaoloakaan enää kovin todennäköisenä. Miten edes voisin? No, voisin tietenkin, jos olisin parempi ja vahvempi ihminen, mutta mun luonteella ja mun tilanteella ei ole kuin yksi lopputulos ja se ei ole optimistinen näkökulma tulevaisuuteen.

Pandemian myötä hävisivät ne vähätkin työpaikat, joita kaltaiseni kokematon ja osaamaton voisi hakea. Nyt on hyvä, jos löydän yhden viikossa, johon hikisin sormin vastailein ja ansioluetteloani lähettelen. Se on yksi tunti viikossa, joka on pois itseään toistavasta arjestani. Välillä kävelen tai juoksen ulkona. Valitettavasti vain olen niin hidas kävelijä ja vielä hitaampi juoksija, että ei ajatus tuolla vauhdilla katoa vaan se pysyy siinä samassa itseään toistavassa kehässä. Ihmissuhteita en ole enää ajatellut. Olen yrittänyt siirtää ajatukset siihen todennäköisimpään vaihtoehtoon eli ikuiseen yksinäisyyteen. Näin yritän siirtää voimavaroja ja ehkä myös ajatuskapasiteettia johonkin tärkeämpään kuin haaveiluun siitä mikä ei koskaan toteudu. Hankalaa se on varsinkin näin kesällä, kun katsoo ihmisten iloa ja onnea, mutta onneksi verhot saa aina kiinni.

ap

Vastasin sulle kerran tähän ketjuun, sama epätoivo on päällä itselläkin yhä. Olen myös pitkäaikaistyötön, sairas, yksinäinen erakko(en niin vapaaehtoisesti ehkä kuin välillä koitan istelleni uskotella, minut on vaan hylätty aina, kun en ole tuottava, pirteä, filmaattinen menestyjä).

Korona ei ole vaikuttanut elämääni oikeastaan mitenkään muuten kuin, että kirjasto oli suljettuna vähän aikaa. Kun ei oikein ole mitään elämää, ei tuollaiset rajoitukset paljon hetkauta, Surullisen huvittavaa ollut huomata, mitne jotkut vinkuivat muutaman viikon jälkeen, miten kamalaa elämänsä nyt on, kun minnekään ei pääse ikinä jne. Niin. Sitähän se elämä on aina meille syrjäytetyille, köyhille,sairaille, yksinäisille jne. 

Töitä on ollut entistäkin vähemmän haettaviksi ja itselläkin toivotonta ja tuloksetonta hakea vaikk kuinka hakisi. Kukaan ei ota töihin vuosia työttömänä ollutta ja alallani on kova kilpailu paikoista. Terveys rajaa uudelleenkouluttautumista ja toki se, myöntäisikö työkkäri sen kahden vuoden ajan opiskella joku uusi, heidän mielestään tarpeeksi työllistävä ala.

Sairautta ja kuolemaa en pelkää (esim. koronaa siis), koska olen jo sairas ja henkikin meinannut mennä muutaman kerran. En tiedä itsekään, tämäkin kevät on ollut todella vaikea ja epätoivoinen itsellekin,. Ei vaan ole mitään odotettavaa enää elämältä, ei tule uraa, ei perhettä, puolisoa eikä muitakaan ihmissuhetita ikinä elämääni.

Miksi siis elää? Kökkiä päivästä toiseen rahattomana yksiössään odottaen päivän vaan olevan ohi mahdollisimman pian. Minnekään ei voi lähteä, kun ei ole rahaa eikä seuraakaan, yksinkin on joo kiva mennä JOSKUS, mutta vuosia/vuosikymmeniä aina kaiki menot ym.yksin, nii nitse en meinaa jaksaa enää innostua oikein mistään. Makaan välillä vaan lattialla ahdistuneena ja odotan kuolemaa tai rohkeutta päättä itse tilani, sitä ei kyllä näytä tulevan, kun aina jotenkin lopulta skarppaan sieltä ylös, vaikken todellakaan tiedä miksi. Ei ole mitään järkeä tai tarkoitusta ainakaan minun elämässäni ollut ikinä. Olen täysin turha, tarpeeton, näkymätön, ontto ja tyhjä ihmisen kuvatus. Tsemppiä sulle kuitenkin ap ja muillekin kaltaisillemme!:)

Vierailija kirjoitti:

Vastasin sulle kerran tähän ketjuun, sama epätoivo on päällä itselläkin yhä. Olen myös pitkäaikaistyötön, sairas, yksinäinen erakko(en niin vapaaehtoisesti ehkä kuin välillä koitan istelleni uskotella, minut on vaan hylätty aina, kun en ole tuottava, pirteä, filmaattinen menestyjä).

Korona ei ole vaikuttanut elämääni oikeastaan mitenkään muuten kuin, että kirjasto oli suljettuna vähän aikaa. Kun ei oikein ole mitään elämää, ei tuollaiset rajoitukset paljon hetkauta, Surullisen huvittavaa ollut huomata, mitne jotkut vinkuivat muutaman viikon jälkeen, miten kamalaa elämänsä nyt on, kun minnekään ei pääse ikinä jne. Niin. Sitähän se elämä on aina meille syrjäytetyille, köyhille,sairaille, yksinäisille jne. 

Töitä on ollut entistäkin vähemmän haettaviksi ja itselläkin toivotonta ja tuloksetonta hakea vaikk kuinka hakisi. Kukaan ei ota töihin vuosia työttömänä ollutta ja alallani on kova kilpailu paikoista. Terveys rajaa uudelleenkouluttautumista ja toki se, myöntäisikö työkkäri sen kahden vuoden ajan opiskella joku uusi, heidän mielestään tarpeeksi työllistävä ala.

Sairautta ja kuolemaa en pelkää (esim. koronaa siis), koska olen jo sairas ja henkikin meinannut mennä muutaman kerran. En tiedä itsekään, tämäkin kevät on ollut todella vaikea ja epätoivoinen itsellekin,. Ei vaan ole mitään odotettavaa enää elämältä, ei tule uraa, ei perhettä, puolisoa eikä muitakaan ihmissuhetita ikinä elämääni.

Miksi siis elää? Kökkiä päivästä toiseen rahattomana yksiössään odottaen päivän vaan olevan ohi mahdollisimman pian. Minnekään ei voi lähteä, kun ei ole rahaa eikä seuraakaan, yksinkin on joo kiva mennä JOSKUS, mutta vuosia/vuosikymmeniä aina kaiki menot ym.yksin, nii nitse en meinaa jaksaa enää innostua oikein mistään. Makaan välillä vaan lattialla ahdistuneena ja odotan kuolemaa tai rohkeutta päättä itse tilani, sitä ei kyllä näytä tulevan, kun aina jotenkin lopulta skarppaan sieltä ylös, vaikken todellakaan tiedä miksi. Ei ole mitään järkeä tai tarkoitusta ainakaan minun elämässäni ollut ikinä. Olen täysin turha, tarpeeton, näkymätön, ontto ja tyhjä ihmisen kuvatus. Tsemppiä sulle kuitenkin ap ja muillekin kaltaisillemme!:)

Kiva että vastasit, mutta samalla ikävä kuulla, että sunkaan tilanne ei ole parempaan suuntaan muuttunut. Olen niin kauan tässä tilanteessani ollut ja näiden ajatusteni kanssa elänyt, että en toivoisi yhdellekään samanlaista kokemusta ja vilpittömästi haluaisin, että jokainen, joka tätä on hetkenkin kykenisi muuttamaan elämänsä suunnan, vaikka samanaikaisesti tiedänkin, että se on hankalaa ja epätodennäköistä. Ja vaikka se hieman helpottaakin tietää, että en ole ainoa, joka näiden asioiden ja tunteiden kanssa kamppailee niin tuo helpotus on kuitenkin itsekäs tunne, jossa haetaan parempaa oloa muiden epätoivosta enkä halua niin toimia.

Kirjasto oli täälläkin kiinni. Onnekseni kirjahyllystäni löytyy paljon lukemattomia kirjoja joita olen nämä viime kuukaudet luetuiksi muuttanut. Niiden avulla voi hetkeksi myös päästä pois tästä toivottomalta tuntuvasta todellisuudesta ja kuvitella miten elämä olisi voinut menne, ja millaista voisi olla olla normaali ihminen. Lopulta on kuitenkin palattava todellisuuteen ja miettimään noita mainitsemiasi tunteita elämän turhuudesta, tulevaisuudesta ja siitä mitä järkeä tässä kaikessa on. Mistä löytää se into jatkaa? Missä on se voima, jonka avulla yritän vielä kerran ja huudan pimeyteen toivoen ihmettä? Tällä hetkellä en todellakaan tiedä. Istun vedenjakajalla odottaen merkkiä suuntaan tai toiseen. Ei voi tällaiselta jahkailijalta ja prokrastinoijalta kuin minä, että voisin päättäväisesti tehdä jonkun ratkaisun. Ei voi. Tarvitsen tönäisyn ja koska olen hieman viime aikoina lihonut pitää sen työnnön olla kova ja määrätietoinen.

ap

Tämä on ollut outo viikko. Suurimmalle osalle ihmisistä outous tarkoittaa sanan varsinaisen määritelmän mukaan jotain täysin normaalista poikkeavaa - niin minullekin - mutta se mikä keskiarvoihmiselle poikkeavaksi arkeen luetaan (ufon laskeutuminen, lentotaidon oppiminen, lottovoitto, kohtaaminen täydellisen kaksoisolennon kanssa) onkin minulle jotain niin yksinkertaista ja arkista kuin työtarjous eräältä suurelta valtiolliselta instanssilta. En ole niin sinisilmäinen, että tämä tarkoittaisi tulevaisuuden työpaikkaa tai mitään muutakaan, mutta olihan se merkitys siitä, että kasvottomalle virastolle minä olen vielä olemassa ja vaikka tarjous mitä luultavammin olikin jonkinlaisen automaation seuraus antamieni lähtötietojen perustaalle, niin silti se oli minulle tunne siitä, että ehkä minäkin vielä joskus. Ehkä minäkin voin olla merkityksellinen ja osa tätä yhteiskuntaa. Se on myös enemmän, koska vaikka viikottain kahlaan työpaikkailmoitukset läpi ja niihin harvoihin sopiviin vastailen niin en ole kuukausiin saanut hakemuksiini edes sähköpostikiitosta tai automaattista vastausta, joka kertoisi, että minut on huomioitu.

Tein myös jotain muuta outoa ja lisäsin itseni tuohon nykyajan seuranhaun ylivaltiaaseen eli Tinderiin. En kuvittele mitään löytäväni ja uskon, että tilanteeni on edennyt jo niin pitkään väärään suuntaan, että u-käännös on mahdoton, mutta samalla mietin, että mitä tässä on menetettävää. Jos ei löydy tai tapahdu niin tilanne säilyy entisellään ja jos tapahtuu edes jotain on se pieni siirtymä tästä monotonisesta harmaudesta, jota mun pitäisi kai elämäksi kutsua. Menen avoimin mielin, yritän olla rohkea, en aio heti alkuun kertoa kaikkea kauheata itsestäni ja katson mitä tapahtuu. Tiedänhän mä, että tuollaiset jutut ja paikat eivät ole kaltaisiani miehiä varten, mutta parempi tuo pieni muutos päivärytmiin kuin vain istua parvekkeelle teekupin kanssa hikoilemassa käännellen seuraavan ja seuraavan romaanin sivuja. Kyllä mä tuotakin teen - mulla on aikaa - mutta jos vaikka puoli tuntia päivästä on jotain uutta ja jännittävää, niin mikä minä olen siihen sanomaan jyrkästi EI?

Mukavaa juhannusta kaikille ketjun lukijoille ja kirjoittajille! Toivotaan, että auringon mukana saapuu myös tuohon taivaankappaleeseen usein liitetty onni, huolettomuus ja uuden alku.

ap

Vierailija kirjoitti:

-työtön

-kouluttamaton

-keski-ikäinen

-kokematon

-kroonisesti sairas

-yksinäinen

-pienikokoinen

-lahjaton

-puhevikainen

-voit tehdä jotain

-voit tehdä jotain

-voit tehdä jotain

-mene lääkäriin

-voit tehdä jotain

-koko ei ole kaikki kaikessa

-kukaan ei ole täysin lahjaton

-voit tehdä jotain

Kuten näet ongelmasi ovat vain itsekehittelemiäsi ja täysin korjattavissa. Aika alkaa loppua, joten ehkä kannattaisi alkaa tekemään jotain. Ei se tilanne parane itsesäälillä, vauva-palstalle kirjoittamalla ja kotona istumalla. Jos haluaa jotain on se otettava itse ja tehtävä töitä. Heti huomenna voit aloittaa.

Välillä sataa, välillä paistaa. Ihmiset tuntuvat tekevän näiden kahden ääripään sääilmiön välille kovinkin suuren eron ja hakevan niistä jonkinlaista syytä omalle onnelleen tai mielialalleen. Loma on joko onnistunut tai pilalla riippuen tietyn ajanjakson vallitsevasta säätilasta. En ole tätä koskaan oikein käsittänyt. Ehkä näidenkin ihmisten pitäisi olla tilanteessa, jossa jokainen päivä toistaisi sitä monotonista kaavaa, jossa mikään ei muutu, mistään ei ole vastuuta ja mitään sellaista tekemistä ei ole jonka sade tai aurinko kykenisi pilaamaan. No, toisaalta, eivät nämä ihmiset haluaisi olla sekuntiakaan mun housuissani. Osaltaan siksi, että lempihousuni ovat niin kaihtuneet ja osaltaan siksi, että ei tämä ole sellainen elämysmatka tämä elämäni, josta kukaan haluaisi uusia instagram-päivityksiä tehdä.

Kuukausi on taas edellisestä ajatuksesta kulunut. Mitä on tapahtunut sinä aikana? Ei oikeastaan mitään, koska tilanne on sama kuin aloitusviestin koruton kertoma. Kesäauringon ansiosta olo on ehkä hieman aurinkoisempi, katse kirkkaampi ja askel keveämpi. Muuten samoja ratoja tallataan niin lenkkipolulla kuin elämän suuntaviivoilla. Työnhaku on sitä rutiinia. Vastaan niihin harvoihin työnhakuilmoituksiin johon kuvittelen olevani pätevä. Suurimmasta osasta en kuule mitään takaisin ja niistä harvoista joista saan sähköpostivastauksen osaan sen vastauksen arvata harjaantuneella pettymyssilmälläni jo viestin otsikosta tai tiettyinä todellisen kirkkauden hetkinä jo ajankohdasta. Hölmönä ja yksinäisenä ihmisenä pakotin itseni myös käymään muutamilla treffeillä. En tiedä miten siinä onnistuin, koska muutama vuosi siten ajatuskin vieraan ihmisen tapaamisesta olisi saanut aikaan pakokauhun, valtoimenaan valuvan hikimassan ja levottoman jalan syndrooman. Nyt kuitenkin tapasin muutaman kanssa, meillä oli ihan mukavaa, mutta eihän siitä lopulta mitään tullut, koska olen mitä olen. En osannut, olin liian poikkeava ja koska kaikesta ei viitsi valehdellakaan ymmärsin melko nopeasti, että ei kukaan kaltaiseni kanssa halua pidempään olla tai viettää aikaa.Pidin tuota kuitenkin jonkinlaisena askeleena ja olin ihan tyytyväinen itseeni, että sen otin. Nyt on helmpompi vetää viiva sen haaveen yli, koska tuli kuitenkin kokeiltua.

Pian on taas loppukesä. Illat pimenevät, valoisuus katoaa. En tiedä mihin itse menen. Se mitä olen pohtinut on, että tätä samaa sykliä en jaksaisi enää toistaa. Kun pienikään muutos ei näytä olevan tapahtumassa niin joko on löydettävä avain siihen isomman muutoksen kammioon ja haettava se muutosohje sieltä, tai sitten vain hyväksyttävä tilanne. Tavalla tai toisella.

ap

Aina puhutaan, että työttömyyden yksi haittapuolista on rutiinien puute. Kun on rajattomasti aikaa eikä juurikaan velvollisuuksia niin juuri ne rutiinit katoavat, koska miksi niitä ylläpitäisi, jos ei ole pakko tai niistä saa mitään hyötyä, tai ainakaan rahallista hyötyä. Minäkin syön aamupalan joskus kello neljä iltapäivällä, käyn juoksulenkillä keskellä yötä ja saatan joinain viikkoina olla monta päivää putkeen vain kalsareisillani asunnossani. Siksi on varmaan hyvä olla edes yksi rutiini ja mulla se näköjään on tähän ketjuun päiväkirjamaisten merkintöjen kirjoittelu. Eihän näitä kukaan lue, en edes minä itse, mutta rutiini on rutiini.

Näköjään noin kuukausi sitten kirjoitin viimeksi. Onko mikään siitä muuttunut? Arvaatte varmaan. Syksy on lähempänä ja varmaan hiuksissani on muutama harmaa hius enemmän, mutta muuten en ole tältä työttömyyden ja turhuuden ladulta mihinkään eksynyt. Yhteen työvoimatoimiston lähettämään työtarjoukseen vastasin. Tulos oli odotettu. Tällä kertaa sentään automaattinen vastaus kolahti sähköpostiin, joten se oli enemmän kuin mitä saan 99% tapauksissa. Muutaman muun hakemuksen olen muualle laittanut, mutta ei niistä mitään ole tullut. Paikkoja ei nyt tällaiselle alimman tason "osaajalle" ole muutenkaan paljoa, joten melko rauhassa saa olla vaikka hakisi jokaista edes sinnepäin olevaa työpaikkaa. Kävin marjassa (en mahtunut), olen juoksennellut ja lukenut kirjoja. Samaa tylsää kuin ennenkin siis.

En enää tiedä mitä teen, kun syksy pimenee ja lähestymme talvea. Kesälläkin ja valoisana aikana on ollut suuria vaikeuksia jaksaa. Edes auringonpaiste ja lämpö eivät ole saaneet mua avaamaan verhoja joka päivä. Miten sitten, kun on vain pimeää ja sateista? Tätä näköjään pohdin tuossa edellisessäkin viestissä. Nyt se on vain lähempänä toteutumista. Hyväksyminen, muutos tai lopullinen ratkaisu. Tuossa kai ne mun vaihtoehdot ovat. Yksi on mun päässä todennäköisempi kuin toinen, mutta nautitaan nyt ensin tämä elokuu ainakin.

ap