Välähdyksiä eroparin elämästä

Laittelin eilen tiskejä, ruokaa yms. kun puoliso ohi hiippailessaan muistutti iltamenoistaan. Hän sanoi hakevansa yhteisen tuttavan X mukaansa yhteisille menoilleen. Muistin silloin, että X:lle piti viedä eräs esine, mistä oltiin ennen joulua puhuttu. Kysyin, voisiko puoliso samalla viedä sen, kun kerran on X:lle menossa. ”En kerkeä”, kivahti puoliso. Menin viattomasti, tyhmyyttäni kai, kysymään vielä perään, että ei kai siinä nyt kauaa aikaa mene, kun kiikuttaa sen yhden kassin autosta X:n taloon, ehkä kymmeniä sekunteja; että tokkopa heillä nyt niin kiire on.

Puoliso kimmastui ja alkoi sättiä ettei kyllä minun puolestani tee mitään. Annoin periksi todeten tympääntyneeseen sävyyn, että ”Hyvä on, hoidan asian sitten itse kunhan kerkeän”.

Räjähdys.

Puoliso alkoi haukkua ja rähjätä siitä kuinka minä yritän käskyttää häntä ja mitätöin hänen mielipiteensä. Käski häipyä (omasta kodistani!), haistatteli vittuja, ei halunnut millään lailla selvittää ongelmaa, alkoi kaivella vanhoja syytöksiä, loukkasi kaikin keksiminsä keinoin.

Lapsen kuullen.

Ei mun tartte selitellä sulle tekemisiäni ja menemisiäni, sanoi hän lopulta, kun ihmettelin, miksi hän edes alkoi aiheesta puhua jos kuitenkaan siitä ei saanut puhua. Olin hieman: ???

Tällaista menoa odoteltaessa että tuo saa luunsa raahattua sinne uuteen ihanaan asuntoonsa, jossa saa toteuttaa itseään ilman rasittavaa yhteiseloa ja lapsia.