Ikävin laji koululiikunnassa?

Luistelussa seisoskeltiin jonossa kun kukin vuorollaan teki typeriä temppuja, varpaat ja sormet jäässä. Ja pojat tietysti pelasivat jääkiekkoa viereisellä kentällä. Kutosella ilmoitin opelle, että luistimet on pienet eikä uusia tule, kun kaupasta ei löydy mulle sopivia (koko 39 oli suurin, tai sitten isommat oli paljon kalliimpia, en nyt muista kumpi), sain sitten mennä hiihtämään tai kiipeillä lumivalleilla luistinradan ympärillä.

Tosi inhokki kuitenkin oli aerobic, eli jytäjumppa kuten tuolloin sanottiin. Kummasti mulla oli aina noilla tunneilla polvi kipeänä, tai kipeytyi kymmenen minuutin sisään tunnin alusta...

Näistä telinevoimistelu, mutta kyllä tanssi oli kanssa aika inhottavaa. Lukukauden "kohokohtana" "päästiin" tanssimaan poikien kanssa, ts. joku minua päätä lyhyempi hikinen finninaama, joka oli varmaan tasan yhtä innoissaan minusta rillinaamasta tonnikeijusta kuin minä hänestä.

Pallopeleistä sen sijaan tykkäsin. Listassa mainittua jalkapalloa emme harmikseni ikinä pelanneet, sitä pidettiin poikien lajina vain. Suunnistuskin menetteli, saipa ainakin olla metsässä rauhassa opettajan arvostelulta.

zumba ja muut tanssit, joita vaan tytöt joutu tekee. pojat sai sit pelaa korista tai painia tai muuta vastaavaa.

Jep, tanssi. Meillä oli opettaja, joka oli erityisen innostunut sambasta ja sitä jouduttiin sitten pakon edessä veivaamaan tunneilla. Inhoan edelleen sambaa, vaikka tanssimisesta muutoin pidänkin.

Vierailija kirjoitti:

Sulta puuttuu listasta kokonaan se v*tun jääkiekko.

Mun kouluaikaan tytöt eivät pelanneet jääkiekkoa lainkaan, vaan ringetteä.

Inhosin lähes kaikkea urheilua, paitsi telinevoimistelua rakastin (ja harrastin).

Telinevoimistelu, erityisesti nojapuut ja kiipeilyköydet, sillä käsivoimat olivat heikot. Ja vaikka et mieluisinta kysynytkään, niin sanon kuitenkin: ehdottomasti hiihto.

Tanssi. Pakotettiin tanssimaan luokan lihavien tyttöjen kanssa...

Toiseksi pahin juoksulenkit, en ole koskaan tykännyt juoksemista eikä kunto mikään paras. Suunnistaesa metsässä ihan hauskaa, mutta perus tiellä juoksemista vihaan.

Telinevoimistelun vastasin, tosin uintimuistot kirii ihan sen rinnalla. Opettaja ei meilläkään huomioinut telinevoikassa jännityksen tai harrastuneisuuden aiheuttamia tasoeroja, vaan kaikki vaan suoraan esim. hyppäämään korkean pukin yli. Pelkäsin aina, että kolautan alapääni siihen niin, että jos se vaikka ihan murtuu. Uintiopena vuorottelivat 90-luvun Espoossa mies ja nainen, jotka molemmat vaikuttivat olevansa täysin kyllästyneitä ammatteihinsa ja vain tuhahtelivat ja narisivat, jos osoitti jännittävänsä vedessä oloa. Ja miksi ihmeessä ainakin silloin lapset vietiin suoraan lastenaltaan uintikokeen selvitettyään ison altaan syvään päähän, eikä asteittain siirrytty sen päästä toiseen? Silloin olisi ollut varmempi olo, että ehdit kyllä pintaan, kun mm. piti sukeltaa kumirengas pohjasta.

Telinevoimistelu. Edelleen muistan miten ala-asteella kaikkien oli pakko mennä kieppi(?) sen tangon ympäri. Lysähdin maahan takapuoli edellä. Ei tarvinnut sentään yrittää uudestaan. Samoin sen pukin päälle hyppely, huhhuh. Miten voidaan laittaa lapset ihan kylmiltään tekemään tuollaista ilman mitään opastusta? Ja nämä kokemukset on ihan 2000-luvun puolelta...

Yläasteella lintsasin telinevoimistelusta äidin luvalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Telinevoimistelu oli lamauttavan pelottavaa.

Oliko se hevonen vai mikä se korkea teline, jonka päälle olis pitäny hypätä ja tehdä kuperkeikka jopa?

Hevonen on se pitkä jaloilla seisova teline, jonka päällä on kaksi kaarevaa kädensijaa. Se hyppyteline on pukki tai arkku.

https://www.piresmanet.fi/urheilu/voimistelu/pukit-ja-arkut

Vierailija kirjoitti:

 Se hyppyteline on pukki tai arkku.

Jep. Kuvaava nimi tuolle telineelle. Ensin opettaja piirtää vihkoonsa pukin kun en onnistu suorituksessa, ja seuraavan kerran kun yritän niin seurauksena tarvitaankin jo (ruumis)arkkua, kun kolautan kalloni.

Turmariipunta on kyllä kanssa jumppaliikkeelle osuva nimi. En uskaltanut edes yrittää. 

Pahimpia olivat ne missä tehdään joku yksilösuoritus ja vuoroaan odottavat tuijottavat silmä kovana kuinka sujuu. Ja välillä vielä pojat katsomossa, kun olivat saaneet omat juttunsa tehtyä. En ollut edes mitenkään heikoin tai kömpelö, mutta olin epävarma ja jännitin tuota yleisöä niin, että ohjeet eivät jääneet päähän ja kroppa ei totellut.

Kaikki joukkuelajit olivat samaa pskaa, kun en vaan ollut niin hyökkäävä ja kilpailuhenkinen kuin olisi pitänyt. Ja sitten just kaikki huutaa heitä niin, mee tonne...

Sikäli nuo hiihdot ja juoksut oli kivempiä, jos sai omassa rauhassa mennä ja kukaan ei hermonnut jos olikin hidas.