Lue keskustelun säännöt.
Hyvä ystäväni kuoli juuri syöpään, en saa mieheltäni minkäänlaista tukea tai lohtua
19.01.2020 |
Käskee vain päästä asiasta yli ja kiusaantuu jos minua alkaa itkettää. Olo on tällä hetkellä aivan kamala ja olen töistä sairaslomalla. Pelkään että masennun. Tämäkin tuntuu vain ärsyttävän miestä. En ymmärrä. Onko muiden miehet näin kylmiä?
Kommentit (80)
Käsittääkseni pojat usein kasvatetaan "vahvoiksi" ja "kestämään kuin mies" vastaantulevat vaikeudet. Käytännössä siis kontrolloimaan ja kieltämään "heikot" tunteensa. Ei sellainen ihminen pysty olemaan läsnä toiselle, joka kokee näitä "kiellettyjä" tunteita. Sanoisin, että koita löytää vertaistukea toisaalta. Esim. jo mainitut sururyhmät joko livenä tai netissä. Toki voit miehellesikin ilmaista suoraan, mitä häneltä tarvitsisit, mutta hänen täytyy itse haluta muuttaa oppimiaan uskomuksia, jotta voisi hyväksyä sinun suremisesi. Ne uskomukset voivat olla kuitenkin hyvin tiukassa ja muutos vaikeaa.
Otan osaa menetykseesi <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi, voi. Saahan sitä sairaslomaa koirankin kuolemasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon ystävän kuolemasta saa sairaslomaa?
Tätä minäkin ihmettelen. Lähiomaisen kuollessa toki sairaslomaa saa, mutta en ole koskaan kuullut jonkun saaneen sairaslomaa ystävän kuollessa. En tätä pahalla sano, itsekin olen ystävän kuoleman kokenut ja toki tiedän, kuinka murheellinen sen vuoksi voi olla.
Mä tiedän muutamia, jotka ovat saaneet saikkua kun lemmikki on kuollut. Sitä ihmettelen todella.
Hyvä ystävä voi olla jollekin läheisempi kuin omat sisarukset ja kyllä siitä sen kolme päivää voi saikuttaa.
No ei voi - ainakaan palkallisena. Olet siis koko ajan saikulla kun joku läheinen tutuntutuntutun tuntema tutuntuttu menehtyi?
No kyllä voi. Jos sairaanhoitaja/lääkäri toteaa sinut työkyvyttömäksi, niin silloin olet sairaslomalla. Jos kehtaat hakea saikkua tutuntutuntutun kuoleman vuoksi, niin siitä vaan.
Minä tiedän tapauksen jossa toisinpäin, nainen hermostui siitä kun mies suri ystävänsä kuolemaa. Vajaa kuukausi kuolemasta, niin joko täydellinen reagoimattomuus kun toinen yritti puhua siitä miten ystävän kuolema ahdistaa, tai "pitääkö siitä aina puhua".
on joo, en edes lue muiden viestejä. mun rakas, tosi rakas täti lkuoli ja miehen vastaus oli että kaikki joskus, seuraavaksi oli toinen serkku. hänellä ei ole sukua eikä ketään läheistä kuulemma kuollut. olin ilti ..vähän..vihainen...sisimmissäni.... kun oli surun murtama ja hän sanoi tyyliin että kaikki joskus. halin sain ja pusun. mutta kiusallinen olo jäi omasta surusta myös
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käsittääkseni pojat usein kasvatetaan "vahvoiksi" ja "kestämään kuin mies" vastaantulevat vaikeudet. Käytännössä siis kontrolloimaan ja kieltämään "heikot" tunteensa. Ei sellainen ihminen pysty olemaan läsnä toiselle, joka kokee näitä "kiellettyjä" tunteita. Sanoisin, että koita löytää vertaistukea toisaalta. Esim. jo mainitut sururyhmät joko livenä tai netissä. Toki voit miehellesikin ilmaista suoraan, mitä häneltä tarvitsisit, mutta hänen täytyy itse haluta muuttaa oppimiaan uskomuksia, jotta voisi hyväksyä sinun suremisesi. Ne uskomukset voivat olla kuitenkin hyvin tiukassa ja muutos vaikeaa.
Otan osaa menetykseesi <3
Tämä on ihan totta, tuon jälkeen on vaikeaa ymmärtää, miksi muut ei vain kestä. Lisäksi miehen tulee osata kaikenlaisia temppuja ja tekemisiä koska on mies, mutta tälläiseen tilanteeseen ei olekkaan mitään ratkaisua, toisinsanoen työkalupakki on tyhjä. Minulta on kuollut ystävä onnettomuudessa, eipä minuakaan ketään osannut sillä hetkellä lohduttaa. Se ottaa aikansa ja sattuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehet ovat aika ratkaisukeskeisiä. ....Eli ei aidosti ymmärrä sitä, miten eri tavalla miehet ja naiset asioita käsittelevät.
Tällaistahan tämä yhteiskunnallinen ja sukupuoliroolillinen propaganda on (toki jos miesten kanssa tapahtuva kanssakäyminen rajoittuu isään, veljiin ja puolisoon, niin varmasti näyttää tältä). Tieteellisenä ja biologisena faktana todettakoon, että miehellä ei ole mitään "maagista" miehistä kykyä ongelmien loogiseen ratkaisuun ilman tunteita. Biologia ja/tai ihmisen aivot eivät vaan toimi tällä tavalla.
Yhteiskunta toki kategorisoi ihmiset maskuliiniseen ja feminiiniseen, josta tulee ihanne, jota yritetään saavuttaa muokkaamalla käytöstä hyväksyttävämpään suuntaa. Mutta kyse ei ole biologisen sukupuolen ominaisuuksista, vaan keinotekoisesti luoduista sukupuolirooleista. Mielestäni tämä on hyvä pitää mielessä, kun asiasta keskustelee.
Niin, ja onhan meitä paljon naisiakin jotka ei ole järin "tunteellisia" tai ainakaan sellaisia että todellakaan haluttaisiin keneltäkään mitään tukea kun on iso suru. Itse olen nainen ja kaipaan tuollaisessa tilanteessa yksinäisyyteen ja rauhaan, enkä siedä ketään tukijoita ja pahoittelijoita lähelläni. Menen vaikka pimeään metsään istumaan yksikseni, tai tekemään jotain käytännöllistä.
Vaikea kyllä olisi tukea toista, joka olisi kovin tukea kaipaava. Kun itsestä se tuntuu niin järjen vastaiselta, että eihän se mitään auta se toisen tuki vaan omassa mielessä sen joutuu yksin kipuilemaan. En minä kyllä ärsyyntyisikään toisen näkyvästä suremisesta tai tuen tarpeesta, mutta en kyllä osaisi kauheasti lohduttaa, sylitellä tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käsittääkseni pojat usein kasvatetaan "vahvoiksi" ja "kestämään kuin mies" vastaantulevat vaikeudet. Käytännössä siis kontrolloimaan ja kieltämään "heikot" tunteensa. Ei sellainen ihminen pysty olemaan läsnä toiselle, joka kokee näitä "kiellettyjä" tunteita. Sanoisin, että koita löytää vertaistukea toisaalta. Esim. jo mainitut sururyhmät joko livenä tai netissä. Toki voit miehellesikin ilmaista suoraan, mitä häneltä tarvitsisit, mutta hänen täytyy itse haluta muuttaa oppimiaan uskomuksia, jotta voisi hyväksyä sinun suremisesi. Ne uskomukset voivat olla kuitenkin hyvin tiukassa ja muutos vaikeaa.
Otan osaa menetykseesi <3
Tai sitten kyseessä on vain erilainen tapa surra asiat läpi, eikä välttämättä mikään jotenkin huonompi tapa, jossa raukkaparat on aivopesty kieltämään heikot tunteet tms. Itse olen nainen ja hyvin saman tapainen kuin ap:n mies. En koe että minulta olisi mitkään tunteet kiellettyjä. Mutta minä en vaan välitä kauheasti ilmaista tunteitani muille ja haluan käsitellä ne yksinäisyydessä silloin kun vahvoja tunteita on. Toiset tukineen vain häiritsevät.
Tästähän oli tutkimuskin Estonia turman yhteydessä aikoinaan, että ne jotka alun perin sanoivat että haluavat kriisiterapiaa, hyötyivät siitä, mutta niiden ihmisten, jotka sanoivat alussa että eivät halua keskustella eikä terapiaa, toipuminen jopa hidastui jos heidät pistettiin terapiaryhmään. Ihmisillä on erilaisia tapoja surra ja näköjään he itse aika hyvin tuntevat mikä heillä toimii.
Onko hänen oma isänsä minkälainen? Itse kun vähän vastaavassa tilanteessa olin, niin myöhemmin tajusin heissä olevan niin paljon samaa etten enää ihmetellyt. Ja nuo aiemmat vastukset pitää todellakin oman miehen kanssa paikkansa, ongelmiin etsitään aina konkreettisia ratkaisuja, vaikka itse toivoisi vain olkapäätä. Asiasta sanominenkaan ei tunnu menevän perille. Sitten on vain tajuttava että ihmiset ovat erilaisia. Kuitenkin kun tuollainen yllättävä suru kohtaa itseä, niin voi olla vaikea ennakoida miten puoliso siihen tulee suhtautumaan. Sitten vielä kyyninen yleistys: minusta maailmassa ei ole muutenkaan kovin paljon ihmisiä joita OIKEASTI kiinnostaa muiden ongelmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käsittääkseni pojat usein kasvatetaan "vahvoiksi" ja "kestämään kuin mies" vastaantulevat vaikeudet. Käytännössä siis kontrolloimaan ja kieltämään "heikot" tunteensa. Ei sellainen ihminen pysty olemaan läsnä toiselle, joka kokee näitä "kiellettyjä" tunteita. Sanoisin, että koita löytää vertaistukea toisaalta. Esim. jo mainitut sururyhmät joko livenä tai netissä. Toki voit miehellesikin ilmaista suoraan, mitä häneltä tarvitsisit, mutta hänen täytyy itse haluta muuttaa oppimiaan uskomuksia, jotta voisi hyväksyä sinun suremisesi. Ne uskomukset voivat olla kuitenkin hyvin tiukassa ja muutos vaikeaa.
Otan osaa menetykseesi <3
Tai sitten kyseessä on vain erilainen tapa surra asiat läpi, eikä välttämättä mikään jotenkin huonompi tapa, jossa raukkaparat on aivopesty kieltämään heikot tunteet tms. Itse olen nainen ja hyvin saman tapainen kuin ap:n mies. En koe että minulta olisi mitkään tunteet kiellettyjä. Mutta minä en vaan välitä kauheasti ilmaista tunteitani muille ja haluan käsitellä ne yksinäisyydessä silloin kun vahvoja tunteita on. Toiset tukineen vain häiritsevät.
Tästähän oli tutkimuskin Estonia turman yhteydessä aikoinaan, että ne jotka alun perin sanoivat että haluavat kriisiterapiaa, hyötyivät siitä, mutta niiden ihmisten, jotka sanoivat alussa että eivät halua keskustella eikä terapiaa, toipuminen jopa hidastui jos heidät pistettiin terapiaryhmään. Ihmisillä on erilaisia tapoja surra ja näköjään he itse aika hyvin tuntevat mikä heillä toimii.
Toki näinkin, mutta jos ei itsellä ole tunteiden kanssa ongelmia, silloin tuskin kiusaantuu tai ärsyyntyy toisen tunteiden ilmaisusta kuten ap:n mies, vaan pystyy olemaan tukena tavalla, jota toinen tarvitsee sekä vastaavassa tilanteessa itse pyytämään sitä omaa rauhaa.
Voimia niin paljon❤. Aika helpottaa, ei auta nyt mutta sitten joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon ystävän kuolemasta saa sairaslomaa?
Saman verran kuin lemmikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon ystävän kuolemasta saa sairaslomaa?
Tätä minäkin ihmettelen. Lähiomaisen kuollessa toki sairaslomaa saa, mutta en ole koskaan kuullut jonkun saaneen sairaslomaa ystävän kuollessa. En tätä pahalla sano, itsekin olen ystävän kuoleman kokenut ja toki tiedän, kuinka murheellinen sen vuoksi voi olla.
Mä tiedän muutamia, jotka ovat saaneet saikkua kun lemmikki on kuollut. Sitä ihmettelen todella.
Hyvä ystävä voi olla jollekin läheisempi kuin omat sisarukset ja kyllä siitä sen kolme päivää voi saikuttaa.
Työoikeuden professorin lausunnon mukaan lemmikin kuoleminen ei oikeita sairauslomaan, tuskin ystävänkään. On hankittava muu diagnoosi, esim.masennus. Se tosin harvoin kestää vain lyhyen aikaa akuutisti. Suosittelen hankkimaan keskusteluapua ja maksamaan sen ihan itse. Jos pystyt töitäisi järjestelemään niin, että voit tehdä kevyemmin, niin kokeile sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon ystävän kuolemasta saa sairaslomaa?
Kiinnostaisi tietää kuka lääkäri on munannut. Lääkiksessä opetetaan , että suru ei ole sairaus .
Eihän se olekaan eikä siitä pitäisi sairauslomaa saada.
Voiko läheisen kuoleman takia saada sairauslomaa? EK:n asiantuntijalääkäri: ”Suru ei ole sairaus”
Suru ei ole sairaus, mutta joskus suru voi olla niin voimakasta, ettei töiden tekemisestä tule mitään. Silloin poissaolosta on mahdollista sopia työnantajan kanssa muilla kuin sairausperusteilla, sanoo Elinkeinoelämän keskusliiton asiantuntijalääkäri Jan Schugk.
- Lääkäri ottaa asiantuntijana kantaa työkyvyttömyyteen silloin kun syynä on sairaus tai vamma.
- Muissa tilanteissa päätöksen oikeudesta poissaoloon tekee työnantaja.
- Schugkin mukaan lääkärin ei pidä ryhtyä muuntamaan tilanteita sairauksiksi silloin kun diagnostiset kriteerit eivät täyty.
https://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/a/201805092200929724
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon ystävän kuolemasta saa sairaslomaa?
Tätä minäkin ihmettelen. Lähiomaisen kuollessa toki sairaslomaa saa, mutta en ole koskaan kuullut jonkun saaneen sairaslomaa ystävän kuollessa. En tätä pahalla sano, itsekin olen ystävän kuoleman kokenut ja toki tiedän, kuinka murheellinen sen vuoksi voi olla.
Suruun ei koskaan saa laillisesti sairauslomaa. Suru ei ole sairaus ja vain sairauteen saa s.lomaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon ystävän kuolemasta saa sairaslomaa?
Niin paljon kuin tarvitsee, idiootti. Työkyky ratkaisee sairasloman eikä se kuka on kuollut.
Idiootti olet itse.
Suru ei ole sairaus, ei siihen saaa sairauslomaa. Täällä nämä idiootit luulee tietävänsä vaikka eivät tiedä. Jos joku lääkäri on kirjoittanut lomaa surusta niin sellaista diagnoosia ei ole kuin suru. Se on tunne siinä missä ilokin. Sairausloman syyksi lääkärin on siis täytynyt valehdella vaikka masennus.
https://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/a/201805092200929724
Olin elämässä loppuunpalamisen partaalla kun paras ystäväni yllättäen kuoli. Kokemus oli minulle traumaattinen. Hän oli ollut minulle tärkein tuki vaikeina aikoina ja muutenkin niin rakas, ettei kukaan. Suistuin syvään masennukseen. (Samoihin aikoihin kuoli myös koirani, rakas lähisukulaiseni ja toinen sairastui vakavasti. Näistä olisin uskoakseni selvinnyt ilman sairaslomaa.) Siihen päälle oli sitten se aviomies, joka painosti touhuamaan ties mitä, jotta suru unohtuisi. Hän kutsui meille jatkuvasti vieraita ja oli juhlia yötä myöten yms. Ei kuunnellut yhtään sitä, että olisin tarvinnut omaa rauhaa.
Jossain vaiheessa sisuunnuin ja sain hommattua itselleni asunnon ja avioeron. Työkyvyttömyys kesti lopulta yli vuoden ja toivuin hitaasti. Psykiatri sanoi jo ensikäynnillä, että sairauslomani tulee olemaan vähintään 3 kuukautta. Yhteiskunnan tukemaa terapiaa sain 3 vuotta. Sain myös kriisiterapiaa heti ystäväni kuoleman jälkeen.
Tämä kommentti niille, jotka ajattelevat että 3 päivää sairauslomaa riittää yms. Ihmisen elämä on kuitenkin kokonaisuus, ei siihen voi nyrkkisääntöjä laittaa. Ex-mieheni ei varmasti tarkoittanut pahaa, mutta kyllä hän omalla käytöksellään ajoi minua loppuun. Käytiin pariterapiassakin eikä hän sielläkään ymmärtänyt vaikka terapeutti yritti selvittää, miksi olisi hyvä olla yhteiset pelisäännöt esim vieraiden kutsumisen suhteen. Hän uskoi, että meiltä loppuisi kaikki elämä, jos hän minulta alkaisi kyselemään ja en toipuisi koskaan. Siinä piti toipua sitten samaan syssyyn avioerosta ja vielä työpaikan menetyksestäkin. Nykyään minulla menee hyvin, mutta tuohon aikaan olin syvästi pelästynyt raato, joka luuli menettävänsä kaiken tärkeän elämässään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon ystävän kuolemasta saa sairaslomaa?
Niin paljon kuin tarvitsee, idiootti. Työkyky ratkaisee sairasloman eikä se kuka on kuollut.
Höpö höpö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon ystävän kuolemasta saa sairaslomaa?
Niin paljon kuin tarvitsee, idiootti. Työkyky ratkaisee sairasloman eikä se kuka on kuollut.
Haista nyt vi**u. Et selvästi tiedä mistä puhut.
Lähtökohtaisesti suru ei siis ole sairaus, eikä peruste sairauslomalle.
Jos oikeasti surisit ystävääsi, et haukkuisi miestäsi paskapalstalla.