Millainen ihminen ei kiinnostu fantasiasta ja scifistä ollenkaan?

Minä tykkään tietynlaisesta scifistä, mutta en fantasiasta. Tässä syitä sille:

- Minulle psykologinen näkökulma on tärkeää, ja fantasiatarinoissa sitä yleensä ei ole, koska (kaikki) hahmot eivät ole ihmisiä.

- Tykkään intensiivisestä, motivoituneesta tarinankerronnasta, ja fantasiatarinoissa se ei yleensä toteudu. Syy sille on ihan lajityypistä johtuva: tarina sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa on monenlaisia olentoja ja tapahtuu kaikenlaista, mitä on välttämätöntä kuvailla, jotta katsoja tietää, millainen se kirjailijan luoma mielikuvitusmaailma on! Sen takia tarina (juoni teemoineen) välttämättä laimenee. 

Kun olin lapsi, tv:stä tuli Liisa Ihmemaassa -piirrossarja. Katsoin jaksoista aina vain sen alun, jossa Liisa oli reaalimaailmassa muiden ihmisten parissa, mutta kun hän vaipui fantasiamaailmaan, jossa alkoi tapahtua asioita hengästyttävällä tahdilla, menetin mielenkiintoni. Fantasia-tarinat ovatkin usein liian toiminnallisia makuuni.

- Minulla itselläni on rikas mielikuvitus. Haluan itse kuvitella maailman, johon tarina sijoittuu. Fantasiatarinoissa kirjailija on se, joka määrää, millainen tarinamaailma on. Tässäkin ongelmana on itse lajityyppi: kun kirjoittaja on lähes kokonaan keksinyt päästään tarinamaailman olentoineen, hänen täytyy kuvailla niitä tosi yksityiskohtaisesti, ja silloin lukijalle jää vähemmän tilaa käyttää omaa mielikuvitustaan.

Em. syistä tykkään siitä, että yksittäisiä fantastisia, outoja elementtejä tulee tänne ihmisten maailmaan (scifi-sarja Twilight Zone on hyvä esimerkki tästä), mutta en siitä, että ihminen menee fantasiamaailmaan.

Yleensä totinen torvensoittaja tai vähäisellä mielikuvituksella siunattu. Täytyy kuitenkin todeta, että uskottavan science fictionin tai fantasian kirjoittaminen on mielettömän vaikeaa. Paljon vaikeampaa kuin kirjoittaa dekkareita tai draamaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Ei ole koskaan kiinnostanut katsella kun näyttelijät poppivat hirviöpellepuvuissa tai huonosti animoidut alienit meuhkaavat valkokankaalla. Taru Somusten Herrasta - leffat saivat minut nukahtamaan tylsyyteen. Kuka aikuisten oikeasti leikkii jotain medieval -roolipelejä? Tai tekee biisejä jostain vitun noitateemasta? Hohhoijjaa! Magiikka, noituus, örkit, yksisarviset, hohhoijjaa.

Minuun iskevät vain realistiset elokuvat ja kirjallisuus. Mutta kuka mistäkin tykkää!

M50

Juuri näin. Ei sitä aikuinen ihminen oikein jaksa enää viehättyä ja innostua pelleistä ja muista mielikuvituksellisista hahmoista. Ne tuntuvat yhtä tyhmiltä katsoa kuin vaikka joku lasten Pipsa possu tai karvakuonot. Satujen aika on ohi ja en halua laittaa aikaani tarinointiin.

Vaikutat oikealta ilopilleriltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Ei ole koskaan kiinnostanut katsella kun näyttelijät poppivat hirviöpellepuvuissa tai huonosti animoidut alienit meuhkaavat valkokankaalla. Taru Somusten Herrasta - leffat saivat minut nukahtamaan tylsyyteen. Kuka aikuisten oikeasti leikkii jotain medieval -roolipelejä? Tai tekee biisejä jostain vitun noitateemasta? Hohhoijjaa! Magiikka, noituus, örkit, yksisarviset, hohhoijjaa.

Minuun iskevät vain realistiset elokuvat ja kirjallisuus. Mutta kuka mistäkin tykkää!

M50

Vähän ois hienoa, jos joku kirjoittaisi Taru sormusten herrasta -leffoista kirjan. Voisi sitten lukea sen ja käyttää mielikuvitusta huonojen leffaefektien sijaan.

Tolkien teki ehdottomasti jotain oikein, kun saa Pelennorin kentän kuvauksillaan oikeassa elämässä vannoutuneen pasifistin liikuttumaan. Peter Jackson ei onnistunut samassa.

Star Warshan ei ole scifiä, se on seikkailuelokuva joka vain sattuu tapahtumaan avaruusympäristössä. Veikkaan että moni keskusteluketjussa scifiä lapsellisena pitävistä ei edes tiedä mitä oikea "kova" scifi on. Nanoteknologiaa, kvanttifysiikkaa, gravitaatioaaltoja jne. hyödynnetään kekseliäästi luomaan draamaa. Clarke, Bradbury, Lem ja Asimov oli 50-luvun kovaa scifiä, mutta nyt auttamattomasti vanhentunutta, koska monien ennustamiensa asioiden ohi on jo menty oikeassakin teknologiassa (ei kaiken). Suosittelen kokeilemaan esim. Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema tai Alastair Reynoldsin tuotantoa. Valitettavasti kovinta scifiä harvoin filmataan, koska pelätään, että yleisö on liian tyhmää ymmärtämään (mitä se ehkä onkin), mutta joku Interstellar on kohtuullinen scifileffa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Ei ole koskaan kiinnostanut katsella kun näyttelijät poppivat hirviöpellepuvuissa tai huonosti animoidut alienit meuhkaavat valkokankaalla. Taru Somusten Herrasta - leffat saivat minut nukahtamaan tylsyyteen. Kuka aikuisten oikeasti leikkii jotain medieval -roolipelejä? Tai tekee biisejä jostain vitun noitateemasta? Hohhoijjaa! Magiikka, noituus, örkit, yksisarviset, hohhoijjaa.

Minuun iskevät vain realistiset elokuvat ja kirjallisuus. Mutta kuka mistäkin tykkää!

M50

Juuri näin. Ei sitä aikuinen ihminen oikein jaksa enää viehättyä ja innostua pelleistä ja muista mielikuvituksellisista hahmoista. Ne tuntuvat yhtä tyhmiltä katsoa kuin vaikka joku lasten Pipsa possu tai karvakuonot. Satujen aika on ohi ja en halua laittaa aikaani tarinointiin.

Vaikutat oikealta ilopilleriltä.

Itse asiassa olenkin ilopilleri, mutta jalat maassa seisova sellainen. Mietin juuri, että en keksinyt edes lapsena koulussa mitään tarinoita, kun piti ainekirjoitusta kirjoittaa. Kaikki kirjoitukseni olivat totista totta ja niissä ei esiintynyt mitään keksittyjä hahmoja.

Teen työtä vanhusten kanssa ja heidän historiaansa ja tarinoita lapsuudesta, nuoruudesta ja kaikesta jaksan kuunnella vaikka tuntikausia, mutta joku scifi tai fantasia pistää pilkkimään heti.

Vierailija kirjoitti:

Star Warshan ei ole scifiä, se on seikkailuelokuva joka vain sattuu tapahtumaan avaruusympäristössä. Veikkaan että moni keskusteluketjussa scifiä lapsellisena pitävistä ei edes tiedä mitä oikea "kova" scifi on. Nanoteknologiaa, kvanttifysiikkaa, gravitaatioaaltoja jne. hyödynnetään kekseliäästi luomaan draamaa. Clarke, Bradbury, Lem ja Asimov oli 50-luvun kovaa scifiä, mutta nyt auttamattomasti vanhentunutta, koska monien ennustamiensa asioiden ohi on jo menty oikeassakin teknologiassa (ei kaiken). Suosittelen kokeilemaan esim. Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema tai Alastair Reynoldsin tuotantoa. Valitettavasti kovinta scifiä harvoin filmataan, koska pelätään, että yleisö on liian tyhmää ymmärtämään (mitä se ehkä onkin), mutta joku Interstellar on kohtuullinen scifileffa.

Star Wars fantasiaa.

Itseäni kiusaa kaikki epäuskottavuus draamasarjoissakin. Alkaa tuntua ajanhukalta eikä tapahtumiin voi eläytyä, jos on viety jutut ihan yli. Tuntuu, että katsojaa tai lukijaa aliarvioidaan tai viihde on vain huonosti tehty, jolloin se ei kiinnosta.

Fantasiassa sitten on keksitty varta vasten jotain övereitä hahmoja ja tapahtumia, joihin en pysty uskomaan. En näe pointtia keskittyä sellaiseen.

Pidän kuitenkin joistain lastensaduista, kuten Peter Pan ja Peppi Pitkätossu. Niissä voi tutkia symboliikan kautta taustalla olevaa psykologiaa. Ehkä joissain fantasiajutuissa on samaa, mutta en ole tajunnut, koska olen alkuperäisen kyllästymisen vuoksi välttänyt genreä. Lord of the ringsin muistan katsoneeni teininä ja pidin sitä typeränä ja tylsänä.

Ankeuttajat. Ihmiset, jotka puhuu leffoista, koska eivät lue mitään, ei edes sitä tietokirjallisuutta.

Tylsät ihmiset, jotka omasta mielestään ovat kovin kiinnostavia ja mielikuvitusrikkaita. Muiden mielestäiä samoilla tyypeillä on uppotukin kiinnostavuus.

Itse tykkäsin lapsuudessa ja nuoruudessa sekä fantasiasta ja scifistä todella paljon. Nyt on kuitenkin alkanut jotenkin kyllästyttää. Tuntuu että vähän kaikki on jo tehty vähintään kolmeen kertaan ja uutta etsitään vain tekemällä kaikkea vain entistä suuremmin tai näyttävämmin. Tai sitten joku dystopia on aina vain synkempi ja kauheampi. Sillä linjalla jäävät liian usein ne oikeasti kiinnostavat havainnot ja nyanssit liian vähälle.

Mutta ehkä olen vain tullut vanhaksi ja tylsäksi. Usein minusta nykyään hienointa on joku oikein hyvin kirjoitettu ja näytelty dialogi ihmisten välillä. Ei oikeastaan väliä mihin se sijoittuu.

Vierailija kirjoitti:

Mites kun tykkää fantasiasta mutta ei scifistä?

Minulla on toisin päin!

Scifi- ja fantasiakirjallisuus edellyttää kykyä mielikuvitukseen ja vapaaseen ajatteluun. Suuri osa tähän kykenee, mutta ei kaikki. Ja jos ei kykene, niin scifi ja fantasia tuntuvat älyttömiltä - ei kiinnosta

Vierailija kirjoitti:

Itse tykkäsin lapsuudessa ja nuoruudessa sekä fantasiasta ja scifistä todella paljon. Nyt on kuitenkin alkanut jotenkin kyllästyttää. Tuntuu että vähän kaikki on jo tehty vähintään kolmeen kertaan ja uutta etsitään vain tekemällä kaikkea vain entistä suuremmin tai näyttävämmin. Tai sitten joku dystopia on aina vain synkempi ja kauheampi. Sillä linjalla jäävät liian usein ne oikeasti kiinnostavat havainnot ja nyanssit liian vähälle.

Mutta ehkä olen vain tullut vanhaksi ja tylsäksi. Usein minusta nykyään hienointa on joku oikein hyvin kirjoitettu ja näytelty dialogi ihmisten välillä. Ei oikeastaan väliä mihin se sijoittuu.

Taidat nykyään vain katsoa etkä lukea? Niin aistin kirjoituksestasi. Ehkä siksi nuoruudessa nuo olivat parempia.

Vierailija kirjoitti:

Star Warshan ei ole scifiä, se on seikkailuelokuva joka vain sattuu tapahtumaan avaruusympäristössä. Veikkaan että moni keskusteluketjussa scifiä lapsellisena pitävistä ei edes tiedä mitä oikea "kova" scifi on. Nanoteknologiaa, kvanttifysiikkaa, gravitaatioaaltoja jne. hyödynnetään kekseliäästi luomaan draamaa. Clarke, Bradbury, Lem ja Asimov oli 50-luvun kovaa scifiä, mutta nyt auttamattomasti vanhentunutta, koska monien ennustamiensa asioiden ohi on jo menty oikeassakin teknologiassa (ei kaiken). Suosittelen kokeilemaan esim. Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema tai Alastair Reynoldsin tuotantoa. Valitettavasti kovinta scifiä harvoin filmataan, koska pelätään, että yleisö on liian tyhmää ymmärtämään (mitä se ehkä onkin), mutta joku Interstellar on kohtuullinen scifileffa.

Frank Herbertin Dyyni-sarja on helmi.

Vierailija kirjoitti:

Mielikuvitukseton.

Oikeastaan juuri päinvastoin eli ihminen, jolle tuo taso on liian yksinkertaista ja mielikuvituksetonta.

The last blog generated a discussion of whether science fiction can be called conservative at all because of its nature as speculative fiction. Following up online, I see opposing opinions about whether science fiction is inherently conservative or inherently liberal. There’s not nearly as much research on the demographics of the speculative fiction market as there should be, but in this post, I’ll try to have a look at some results.

First, what kind of people in general read science fiction? One writer-conducted market survey found that science fiction readers account for about 20% of the US population, are wealthier than the average, are about 57 percent male and tend to reduce their reading volume between the ages of 45-65. Also—no surprise—SF readers are people who read a lot. One study found that speculative fiction fans consistently consume high volumes of books, TV and films, which the authors considered “cognitively beneficial.” This study also found that SF as a genre has a strong effect on the way the public perceives and accepts science. Another study showed that science fiction in popular culture has a real effect on public attitudes. The authors suggest this is a literacy effect, where consuming scary media about “killer robots,” for example, affected opinions about development of autonomous weapons.

Other research shows that science fiction readers are more mature in their social relationships than readers of other genres. Fans who scored as knowledgeable about SF on the Genre Familiarity Test also scored higher on the Relationships Belief Inventory, while romance readers scored lower. In contrast, another study found that readers of romance and suspense/thrillers had higher interpersonal sensitivity/empathy scores than science-fiction/fantasy fans. Again, this isn’t really a surprise.

https://lelaebuis.wordpress.com/2019/01/09/so-who-reads-science-fiction…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tykkäsin lapsuudessa ja nuoruudessa sekä fantasiasta ja scifistä todella paljon. Nyt on kuitenkin alkanut jotenkin kyllästyttää. Tuntuu että vähän kaikki on jo tehty vähintään kolmeen kertaan ja uutta etsitään vain tekemällä kaikkea vain entistä suuremmin tai näyttävämmin. Tai sitten joku dystopia on aina vain synkempi ja kauheampi. Sillä linjalla jäävät liian usein ne oikeasti kiinnostavat havainnot ja nyanssit liian vähälle.

Mutta ehkä olen vain tullut vanhaksi ja tylsäksi. Usein minusta nykyään hienointa on joku oikein hyvin kirjoitettu ja näytelty dialogi ihmisten välillä. Ei oikeastaan väliä mihin se sijoittuu.

Taidat nykyään vain katsoa etkä lukea? Niin aistin kirjoituksestasi. Ehkä siksi nuoruudessa nuo olivat parempia.

Päinvastoin. Luen edelleen todella paljon. Ja siinäkin on maku mennyt perinteisempaan suuntaan. Jotenkin vain ne maailmankirjallisuuden klassikot ovat alkaneet kolahtaa ja nyt näkee miksi ne ovat klassikkoja. Vähänkin kirjallisesti heikompi teos alkaa helposti ärsyttää vaikka juoni olisi sinällään hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Olen taiteilija, mutta jostain syystä ei kiinnosta. En yksinkertaisesti pidä niitä tarpeeksi mielenkiintoisina.

Olen myös taiteilija (kuvataiteilija), enkä myöskään pidä niitä ollenkaan kiinnostavina. Mielikuvitusta minulta ei puutu.

En lue fantasia- tai scifikirjallisuutta. En pidä pelkästä fantasiakirjallisuudesta, kirjassa voi kuitenkin olla jotain fantasiaelementtiä mukana, ei kuitenkaan pääjuonena, vaan liittyen juoneen. Esim. vaikka aikamatkustusteema tai menneisyyteen meneminen, kuten vaikkapa Diana Gabaldonin Muukalainen- kirjoissa. Scifiä voi olla hieman elementtinä kirjassa, jos se on tieteellisfilosofinen kirja. Saduista pidän, myös satuelokuvista. Samoin aikamatkustuselokuvista.

Olen huomannut, että monet fantasiasta ja scifistä kiinnostumattomat ovat yleensä kuivakoita Aikuisia™️. Lukevat pääasiassa jotain elämänkertoja ja tietokirjoja, jos niitäkään, ja esim. fantasiaa saattavat kuvailla sanoilla ”ketä kiinnostaa katsella jotain hyppiviä tonttuja ja peikkoja”. Kokevat usein myös, etteivät pysty samaistumaan hahmon tunne-elämään, jos tämä ei olekaan ihminen. Pitävät reaalielämään sijoittumattomia teoksia (ja yleensä myös niiden lukijoita jollain tavalla) lapsellisina.

Eli minusta ainakin auttamattoman tylsiä tyyppejä.