Lue keskustelun säännöt.
Helvetillinen keski-iän kriisi
13.01.2020 |
Ongelma otsikossa - onko teillä ollut kriisiä ja miten siitä selvisitte?
Lähestyn neljäkymmentä ja yhtäkkiä haluan muuttaa elämäni, vaikkei vanhassa periaatteessa ole mitään vikaa. Hyvä työ ja paljon harrastuksia, olen päässyt matkustelemaan suurin piirtein sen verran kun olen halunnut ja ystäviä on. Oma asunto, josta vain 80 000 lainaa jäljellä.
Ongelma on se, että en ole edes ihan varma, mitä haluan. Toisaalta haluan lapsia, on jo kiire, mutta sopiva mies puuttuu. Teenkö siis yksin vai odotanko, että tapaan sopivan miehen, mutta sitten en ehkä tulekaan enää raskaaksi.
Olen kyllästynyt työhöni, mutten tiedä, mitä muuta tekisin. Aikoinani olin hyvin kunnianhimoinen, mutta nykyisessä työssäni kunnianhimo on kadonnut. Ehkäpä samanlainen duuni toisessa firmassa auttaisi.
Toisaalta haluaisin muuttaa ulkomaille. Ja muutama pidempi matka Aasiaankin on vielä tekemättä. Pienten lasten kanssa on turha lähteä Aasiaan patikoimaan.
Ja tosiaan lasten takia päätöksiä pitää tehdä tänä vuonna. Tuntuu että olen vain jossain limbosa, enkä saa mitään aikaiseksi.
Kommentit (22)
Jos teet lapsia sun elämä oli sitten siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hanki kaverimiehen kanssa lapsi. Yhteishuoltajuus, eli jos tahdot lähteä lomailemaan, mies hoitaa muksun ja sama toisin päin. Jotain perusjuttuja lapsenkasvatuksesta tietty olisi hyvä käydä ensin läpi että muksusta jokseenkin täyspäisen saisi kasvatettua. Turha lapsen hankintaan ja kasvatukseen mitään parisuhdetta, rakkaussuhteesta puhumattakaan, on odottaa.
Kaikkea ei voi saada. Ainakaan samaan aikaan. Pistä asiat aika/tärkeysjärjestykseen ja sitten vain niitä kohti yksi kerrallaan.
40-v kriisi on tyypillinen, jahkaillaan vielä kun moni asia olis mahdollista. Mutta 50-vuotiaana tajuaa että aika on rajallista ja sitten aletaan elää.
Josko AP miettis jo nyt että elämä on rajallista ja vatvomiseen käytetyn ajan esim lukisi jotain tai olis vaan ja tajuaisi olla tyytyväinen.
Aika menee vääjäämättä. Lapset kasvaa, läheisiä kuolee, itselle tulee kremppaa. Kaikkea voi sattua joten neiti tai rouva on hyvä ja puhaltelee ihan kaikessa rauhassa vaan. Laita hyvä biisi soimaan ja tanssi. Tai jotain.
Miksi mulle ei tuu mitään kymmenlukukriisejä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tuossa iässä jos haluaa lapsia niin päätös pitää tehdä asap
No tuossa iässä jos haluaa lapsia niin se juna on hyvinkin saattanut jo ajaa ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hanki kaverimiehen kanssa lapsi. Yhteishuoltajuus, eli jos tahdot lähteä lomailemaan, mies hoitaa muksun ja sama toisin päin. Jotain perusjuttuja lapsenkasvatuksesta tietty olisi hyvä käydä ensin läpi että muksusta jokseenkin täyspäisen saisi kasvatettua. Turha lapsen hankintaan ja kasvatukseen mitään parisuhdetta, rakkaussuhteesta puhumattakaan, on odottaa.
Kaverimiehet eivät joko halua lapsia, tai sitten niillä on niitä jo.
Ap
Mulla on, mutta ilmenee ihan eri tavalla. Mulla on ihan järjetön kuolemanpelko/ahdistus. Enintään puolet elämästä on enää jäljellä ja sitten tämä loppuu ikuisiksi ajoiksi. Ajatus on niin ahdistava, etten pysty mitenkään käsittelemään sitä, yritän vaan parhaani mukaan siirtää sen syrjään ja ajatella jotain muuta.
Ei sillä ole mitään väliä hankitko sinä lapsia vai et ja mitä elämälläsi teet. Sinä kuolet joka tapauksessa yksin. Eikö olekin lohduttavaa? 😆
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsien hankinnassa on tosiaan syytä tehdä nopea päätös. Teit kummin vain saat jotakin ja luovut jostakin. Itse koen että elämäni on äärettömästi rikkaampaa, rajoittuneempaa, väsyttävämpää, iloisempaa, ketuttavampaa, antoisampaa ja stressaavampaa lapsen hankinnan jälkeen. Niin, ja se on myös elinikäinen soppari. Itse ajattelen että on sitten kiva nähdä lapsenlapsia ja viettää perhejouluja kun pääsee eläkkeelle 75 vuotiaana (älkää uskoko että pääsette 67-vuotiaana, ehei). Samaan tapaan kuin nyt mennään vanhemmilleni jossa kokoontuu sisarukset perheineen. Paljon väkeä, iloa, lapsia ja naurua. Tämä vs. istua yksin siellä hoitokodissa. No thanks.
Istut sitten hiekkalaatikon reunalla niiden pentujesi kera.
Zinccis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä ihmeen aivovamma ihmisillä on, että niitä pentuja on pakko pukata tähän maailmaan.
Eikö teille ole omaa elämää??
Zinccis
Siinäkö se on. Nuoruus, sitten eletään lasten ehdoilla, sen jälkeen vanhuus ja kuollaan pois.
Kyllä ne oli PAKKO saada.
Miksi ?
Vierailija kirjoitti:
Mulla on, mutta ilmenee ihan eri tavalla. Mulla on ihan järjetön kuolemanpelko/ahdistus. Enintään puolet elämästä on enää jäljellä ja sitten tämä loppuu ikuisiksi ajoiksi. Ajatus on niin ahdistava, etten pysty mitenkään käsittelemään sitä, yritän vaan parhaani mukaan siirtää sen syrjään ja ajatella jotain muuta.
Ei sillä ole mitään väliä hankitko sinä lapsia vai et ja mitä elämälläsi teet. Sinä kuolet joka tapauksessa yksin. Eikö olekin lohduttavaa? 😆
Jokainen kuolee "yksin" mutta so what. Minua kiinnostaa kaikki se aika ennen kuolemaa, kun voi elää, iloita ja kirota omaa perhettä ja jälkikasvua. Onpahan ollut ainakin tekemistä, ettei ole ollut liian tylsää. Jos kuoleman jälkeen sitten jotakin on, on ika sitten odotella niitä muita perheenjäseniä sinne jossakin vaiheessa. =)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Istut sitten hiekkalaatikon reunalla niiden pentujesi kera.
Zinccis
Jeps. Istun myös sängyn laidalla, uimarannalla, keittiön pöydän ääressä, hammaslääkärissä, joka paikassa you name it.
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen aivovamma ihmisillä on, että niitä pentuja on pakko pukata tähän maailmaan.
Eikö teille ole omaa elämää??
Zinccis
Siinäkö se on. Nuoruus, sitten eletään lasten ehdoilla, sen jälkeen vanhuus ja kuollaan pois.
Kyllä ne oli PAKKO saada.
Miksi ?
Zinccis on nyt jotenkin todellisesta elämästä vieraantunut. Kyllä minun kaveripiirissäni jokaisella, jolla on lapsia on myös niitä omia harrastuksia, tapaavat kavereita ja matkustavat. Toki viettävät paljon aikaa lastenkin kanssa. Se lasten kanssa vietetty aikakin on elämää. Juuri käytiin kahden lapsen kanssa omatoimimatkalla Dublinissa.
Missä olet ap? Olet juuri sellainen nainen kuin etsin. Kuinka pitkän seurustelun jälkeen olisit valmis yrittämään lasta? Tähän en kyllä tosin tiedä itsekään omasta puolesta vastausta:D
Vierailija kirjoitti:
Missä olet ap? Olet juuri sellainen nainen kuin etsin. Kuinka pitkän seurustelun jälkeen olisit valmis yrittämään lasta? Tähän en kyllä tosin tiedä itsekään omasta puolesta vastausta:D
No itse asiassa asun jo muualla kuin Suomessa. Ulkomaille muuttamisella tarkoitin toista maata, ei kuitenkaan vielä Suomea. Suomeen paluu koittaisi vasta joskus myöhemmin.
Vaikea sanoa, kuinka pitkän seurustelun jälkeen olisin valmis yrittämään lasta. Muutaman aiemman suhteen perusteella h€lvetti on päässyt irti vasta yhteenmuuton jälkeen, joten mieluiten puoli vuotta saman katon alla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä olet ap? Olet juuri sellainen nainen kuin etsin. Kuinka pitkän seurustelun jälkeen olisit valmis yrittämään lasta? Tähän en kyllä tosin tiedä itsekään omasta puolesta vastausta:D
No itse asiassa asun jo muualla kuin Suomessa. Ulkomaille muuttamisella tarkoitin toista maata, ei kuitenkaan vielä Suomea. Suomeen paluu koittaisi vasta joskus myöhemmin.
Vaikea sanoa, kuinka pitkän seurustelun jälkeen olisin valmis yrittämään lasta. Muutaman aiemman suhteen perusteella h€lvetti on päässyt irti vasta yhteenmuuton jälkeen, joten mieluiten puoli vuotta saman katon alla.
Realistinen arvio. Puolivuotta on vähän mutta sen pidempään säätöön ei olisi aikaa. Mä uskon ja onhan jo liki 40v uskottava omaaansa elämänkokemusta ja itsetuntemusta että se riittäisi. Kun suoraan sanotaan asialla on kiire:D Tulevaisuus on nyt tai ei koskaan tämän asian suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Lapsien hankinnassa on tosiaan syytä tehdä nopea päätös. Teit kummin vain saat jotakin ja luovut jostakin. Itse koen että elämäni on äärettömästi rikkaampaa, rajoittuneempaa, väsyttävämpää, iloisempaa, ketuttavampaa, antoisampaa ja stressaavampaa lapsen hankinnan jälkeen. Niin, ja se on myös elinikäinen soppari. Itse ajattelen että on sitten kiva nähdä lapsenlapsia ja viettää perhejouluja kun pääsee eläkkeelle 75 vuotiaana (älkää uskoko että pääsette 67-vuotiaana, ehei). Samaan tapaan kuin nyt mennään vanhemmilleni jossa kokoontuu sisarukset perheineen. Paljon väkeä, iloa, lapsia ja naurua. Tämä vs. istua yksin siellä hoitokodissa. No thanks.
Ihmisellä on hassu tapa arvioida tulevaisuuttaan hyväksi ja huonoksi. Miksi se yksinäinen istuu hoitokodissa, ja perheellinen kotona toimintakykyisenä? Entäs jos ei tulekaan lapsenlapsia, oma lapsi kuolee, tai istuu hoitokodissa yksin kun lapset ja lapsenlapset viettävät perhejoulua?
Ota kaljaa