Lue keskustelun säännöt.
Rakastan miestäni, mutta hänen tytär ahdistaa niin paljon :(
11.01.2020 |
Kannattaako edes yrittää tottua tai kiduttaa itseään enempää. Rakastan miestäni niin paljon yli kaiken, mutta hänen tytär aiheuttaa niin suurta ahdistusta. Ei minusta vaan ole tähän, että toisen naisen kanssa eletty elämä on jatkuvasti läsnä. Lapselta tulee koko viestiä tai soittoa jne. Exän kanssa käydyt riidat lapseen liittyen vaikuttavat miehen mielialaan.
Tuntuu, että vaikka lähdettäisiin lomalle ulkomaille, koskaan ei voi olla kahdestaan.. täysin. Tiedän, mitäs otin lapsellisen miehen. Itsellä ei lapsia arvatenkaan ole. Olen vasta ajan myötä rakastunut mieheen, jolloin tunne on pikkuhiljaa vahvistunut. Tietysti miehen empatiakyvyn puute Vaikuttaa tähän ulkopuolisuuden tunteeseen kovasti. Mies ei myöskään koskaan puhu omista tunteistaan, eikä muutenkaan ole keskustelijatyyppiä. Ehkä nämä asiat vaikuttavat siihen, miksi tuo lapsi tuntuu raskaalta. Mies ei tavallaan osaa hoitaa sanoillaan tilanteita oikein. Myös lapsi oireilee eikä halua enää tulla niin pitkäksi aikaa isälleen.
Vastaavassa tilanteessa olevia/ olleita? Löydänkö vielä vastaavan rakkauden.
Kommentit (46)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, sinä joko hyväksyt tilanteen ja opit elämään miehen, jolla on lapsi entisestä suhteesta, kanssa. Eihän entisestä elämästä voi olla mustasukkainen. Se oli ennen sinua. Lapsi on ja pysyy miehen elämässä, ja on aina (toivottavasti) miehen ykkösprioriteetti. Naiset tulevat sitten perässä. Jos et pysty varauksettomasti hyväksymään miehen lasta, katkaise suhde ja etsi tulevaisuudessa tästä opiksi ottaen perheettömiä miehiä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sulla on väärä mies
Ja miehellä väärä nainen.
Miehen menneisyys on nykyisyyttä ja aina läsnä. Jos sinä et pärjää sen kanssa ja mies ei ymmärrä tunteitasi (tietenkään hän ei ymmärrä, hänen elämässään lapsi exä ovat olleet vuosia), niin rakkaus ei vie pitkälle. Sinä olet väärä nainen ja mies on sinulle väärä mies. Tilanne on kuitenkin miehellä se mitä on, joten sinä muutut tai katoat miehen elämästä ja etsit toisen miehen. Vaihtoehtoja ei ole. Lapsi ja menneisyys eivät katoa miehen elämästä ikinä.
Ei ole nyt kyllä ihan oikea homma sinulla tuo. Ongelmia tuosta tulee ja isoja, jos et kasva aikuiseksi. Ei kumppanin lapsi voi olla mikään kilpailija. Lapsi on aina vanhemmalle kaikki kaikessa ja niin pitääkin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet liian lapsellinen ja itsekäs perheellisen miehen puolisoksi. Ero on paras ratkaisu teille kaikille. Jatkossa sitten vain perheettömiä miehiä kiikariin.
Tuossahan ei ongelma ole se lapsi, vaan sinun asenteesi. Jos ei kykene hyväksymään toisen mennyttä elämää, ei kykene parisuhteeseen. Sellaista aikuista kun ei ole olemassakaan, jolla ei jonkinlaista menneisyyttä olisi. Useimmilla siihen menneisyyteen kuuluu myös toisia naisia/miehiä. Tuskin sinäkään olet nyt ensimmäistä kertaa elämässäsi parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole nyt kyllä ihan oikea homma sinulla tuo. Ongelmia tuosta tulee ja isoja, jos et kasva aikuiseksi. Ei kumppanin lapsi voi olla mikään kilpailija. Lapsi on aina vanhemmalle kaikki kaikessa ja niin pitääkin olla.
Niin sen pitää mennä normaalilla ihmisellä, eli oma lapsi tulee aina ensimmäisenä, sitten vasta ystävät. Tottakai vaikka sitten kun lapsi on muuttanut jo omilleen ja pärjää, niin hänestä oppii olemaan vähemmän huolissaan, mutta isänvaisto on aina mukana.
Olen 45 vuotias ja isäni on 79 vuotias. Yhä vieläkin hän huolehtii minusta ja soittelemme ainakin kerran viikossa.
Mies opettelee sanomaan lapselle, että ei voi puhua/viestitellä just nyt ja soittaa illalla, jos olette jossain reissussa kahdestaan. Sinä taas opettelet hyväksymään sen, että miehellä on se entinen elämä, josta on seurauksena lapsi tai lähdet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olet ok*ettava ja itsekäs äm*ä. Seurustele ihan vaan keskenäs. Tuollainen lapsen inhoaminen siitä syystä, että miehellä on ollut ennen sinua suhde, ei ole tervettä. Olet narsis*inen pikkusielu. Hus hus häpeämään siitä.
En voi vastata, ennenkuin tiedän: minkäikäinen lapsi on, kuinka paljon hän asuu isällään, miten mies toimii lapsen kanssa.
Omille tunteilleen ei mahda mitään. Ulkopuolisuuden tunne on uusperheessä normaalia, ja se pitää vain hyväksyä.
Sen sijaan on monta muuta asiaa, jota voi järjestää toisin. Ja näitä neuvoja ei pysty antamaan ennen kuin tietää enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikista vastauksista. Ehkä tässä tosiaan vain on omasta itsekkyydestäni eniten kysymys. Mies ei halua ikänsä vuoksi enää lapsia ja tämäkin on tietysti suuri kysymys. Joskus todella haukkunut lyttyyn kun hetken luuli, että olisin raskaana, ” koska ei todellakaan kiinnosta enää mitään vauva-aikaa tai lääkärireissuja/ päiväkoteja”. Siitä tuli todella paha mieli, ja vaikuttaa tietysti hieman olooni.
Mies ei osaa asettaa lapselle rajoja, joten tuollainen että soitan mylhemmin ei häneltä onnistu. Pihelimessa lapsi saattaa touhuta omiaan ja isä vaan kuuntelee eikä uskalla sanoa mitään. Pian 8v lapsi kyseessä.
Lapsi on pian 8v, isällään joka toinen viikonloppu. Ei osaa ehkä asettaa selkeitä rajoja lapselle. Olen joutunut ottamaan sen roolin ja opettaa lapselle rajoja. Minua tottelee ja minusta tosin pitääkin. Lapsi kokee kovaa mustasukkaisuutta ja yrittänyt lapselle painottaa, että hän on todella odotettu vkloppusin ja ettei isän rakkaus ole mihinkään hävinnyt häntä kohtaan, vaikka me nyt seurustelemme. Isä kun ei osaa näitä sanoja lapselle sanoa. En siis missään nimessä näytä lapselle näitä tunteitani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi aistii tunteesi, vaikka et niitä hänelle omasta mielestäsi näytä.
Jaahas, eli aloituksen tavoitteena on saada meidät moittimaan miestä ja kehumaan, miten hieno "äitipuoli" ap on. No, v*tuikshan se tavoite meni niin kuin näissä trollailuissa tuppaa menemään :)
"Tietysti miehen empatiakyvyn puute Vaikuttaa tähän ulkopuolisuuden tunteeseen kovasti."
Niin just.
Tasapainoiselle ihmiselle ei ole mikään ongelma hyväksyä, että lapsi on kumppanille tärkein.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikista vastauksista. Ehkä tässä tosiaan vain on omasta itsekkyydestäni eniten kysymys. Mies ei halua ikänsä vuoksi enää lapsia ja tämäkin on tietysti suuri kysymys. Joskus todella haukkunut lyttyyn kun hetken luuli, että olisin raskaana, ” koska ei todellakaan kiinnosta enää mitään vauva-aikaa tai lääkärireissuja/ päiväkoteja”. Siitä tuli todella paha mieli, ja vaikuttaa tietysti hieman olooni.
Mies ei osaa asettaa lapselle rajoja, joten tuollainen että soitan mylhemmin ei häneltä onnistu. Pihelimessa lapsi saattaa touhuta omiaan ja isä vaan kuuntelee eikä uskalla sanoa mitään. Pian 8v lapsi kyseessä.
Avaisitko vielä vähän, että mitä tarkalleen ottaen pystyynhaukkuvassa, empatiakyvyttömässä ja puhumattomassa miehessäsi rakastat?
Ehkä tässä kyse enemmänkin siitä miten hän on osannut handlata asiat tässä ja toki minun mustasukkaisuuteni.
Minkäikäisestä lapsesta on kyse? Tai eihän tuossa varsinaisesti ole lapsesta kyse, vaan siitä, että miehellä on se "entinen elämä" ja olet siitä mustasukkainen.