Onko yksinäisyys jotenkin yleisempää nykyään?

Kuvittelet. Ei yksinäisyys ole sen yleisempää kuin aiemminkaan.

On, koska valtaosalla väestöstä menee entistä paremmin ja heillä on varaa karsia yksinäisyyteen taipuvaiset tuttavapiiristään.

Katsoin eilen Youtubesta iäkkäiden, yksinäisten brittien kertomuksia elämästään. Yhdessä hyvin iäkäs nainen sanoi, ettei ennen hänenlaisiaan jätetty yksin, vaan ympäröivä yhteisö piti huolta. Hän kertoi, ettei tunne yhtäkään naapuriaan. Omat kaverit olivat hällä jo kuolleet vanhuuteen. Uskon, ettei Suomessakaan ennen jätetty naapurin mummoja yms yksin. Minäkin muistan kasarilla käyneeni useamman vanhuksen luona. Kerran vanhempani hommasivat yhden heistä hoitoon jne.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/201808182201109969

Suomalaiset asuvat yhä enemmän yksin.

Kehityksen taustalla on muun muassa parantunut taloudellinen tilanne, miesten ja naisten määrän epäsuhta kunnissa sekä koventuneet vaatimukset kumppanille

Jo yli 1,1 miljoonaa suomalaista asuu yksin, mikä on tuplasti enemmän kuin vuonna 1985. Yksin asumisen buumi on voimistunut viime vuosina. Yksin asuvia on määrällisesti eniten Helsingissä ja suhteellisesti eniten Kuhmoisessa, Turussa ja Sysmässä. Helsingissä joka neljäs asuu yksin.

Myös perheisiin kuulumattomien eli henkilöiden, jotka eivät ole avio- tai avoliitossa ja joilla ei ole lapsia, määrä kasvaa. Iltalehden selvityksestä ilmenee, että 55 kunnassa perheisiin kuulumattomia on vähintään puolet 20-34-vuotiaista.

- Sinkkuus on suorastaan räjähtänyt, toteaa Väestöliiton parisuhdetiimin esimies, psykoterapeutti Heli Vaaranen.

Miksi hän ei kelpaa?

https://www.studio55.fi/tositarina/article/yksinaisten-suomalaismiesten…

Vierailija kirjoitti:

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/201808182201109969

Suomalaiset asuvat yhä enemmän yksin.

Kehityksen taustalla on muun muassa parantunut taloudellinen tilanne, miesten ja naisten määrän epäsuhta kunnissa sekä koventuneet vaatimukset kumppanille

Jo yli 1,1 miljoonaa suomalaista asuu yksin, mikä on tuplasti enemmän kuin vuonna 1985. Yksin asumisen buumi on voimistunut viime vuosina. Yksin asuvia on määrällisesti eniten Helsingissä ja suhteellisesti eniten Kuhmoisessa, Turussa ja Sysmässä. Helsingissä joka neljäs asuu yksin.

Myös perheisiin kuulumattomien eli henkilöiden, jotka eivät ole avio- tai avoliitossa ja joilla ei ole lapsia, määrä kasvaa. Iltalehden selvityksestä ilmenee, että 55 kunnassa perheisiin kuulumattomia on vähintään puolet 20-34-vuotiaista.

- Sinkkuus on suorastaan räjähtänyt, toteaa Väestöliiton parisuhdetiimin esimies, psykoterapeutti Heli Vaaranen.

Yksinäisyys on tunne, yksin asuminen ei ole. On ihmisiä, jotka eivät asu yksin, mutta silti tuntevat itsensä yksinäisiksi. Ja on ihmiisä, jotka asuvat yksin, mutta silti eivät tunne itseään yksinäisiksi. Monella yksin asuvalla on läheisiä ihmissuhteita ja ystäviä. Jotkut eivät edes tarvitse ihmissuhteita eivätkä siltikään tunne itseän yksinäisiksi. Joillain parisuhteessa elävillä taas ei edes puoliso ja lapset poista yksinäisyyden tunnetta. 

En osaa sanoa, onko yksinäisyys lisääntynyt vai ei. Voi olla, että on. Ja kuten ap jo sanoikin, ehkä se on juuri tämä someaika, joka saa ihmiset elämään illuusiossa. Kuvitellaan, että jatkuvasti yhdessä tekevät  ja toisistaan 100%:sti välittävät kaveriporukat olisivat "uusi normaali". Ja jos itsellä ei ole tällaista, tunnetaankin yksinäisyyttä eikä riitä ne ihmissuhteet, joita elämässä on. Ehkä myös vaatimukset ystävälle ja ystävyydelle yleensä ovat nousseet. Ystävän pitäisi olla lähestulkoon itsensä kopio eikä erilaisiin ihmisiin tutustumiseen viitsitä käyttää aikaa. Joskus olen miettinyt, tunteeko yksinäinen itsensä jotenkin vajavaiseksi ja tarvitaan toinen ihminen, joka täydentää puuttuvan osan ja vasta sitten voi tuntea itsensä ehjäksi ja kokonaiseksi? Jos puoliso ei tuota täydennä, ollaan parisuhteessakin yksinäisiä? 

Ennen yksinäisellä ei ollut mitään kanavaa ilmaista yksinäisyyttään, tai ei ainakaan niin paljon kuin nyt. 

Vierailija kirjoitti:

Katsoin eilen Youtubesta iäkkäiden, yksinäisten brittien kertomuksia elämästään. Yhdessä hyvin iäkäs nainen sanoi, ettei ennen hänenlaisiaan jätetty yksin, vaan ympäröivä yhteisö piti huolta. Hän kertoi, ettei tunne yhtäkään naapuriaan. Omat kaverit olivat hällä jo kuolleet vanhuuteen. Uskon, ettei Suomessakaan ennen jätetty naapurin mummoja yms yksin. Minäkin muistan kasarilla käyneeni useamman vanhuksen luona. Kerran vanhempani hommasivat yhden heistä hoitoon jne.

Tuo on kasarillakin ollut varmasti paikkakuntakohtaista. Mä tunsin kasarilla isosta kerrostalosta vain kaksi naapuriani eikä kumpikaan heistä ollut vanhus. Toisen lapselle olin joskus lapsenvahtina ja toisen kanssa tuli muuten vaan juteltua porraskäytävässä. 

Vanhusten lisääntyneeseen yksinäisyyteen on varmasti monia syitä. Yksi on tietysti eliniän piteneminen. Tämän päivän vanhusten yksinäisyys on hyvin usein pikemminkin seuranpuutetta kuin sellaista yksinäisyyttä, mitä moni nuorempi kokee. Vanhukset, jotka pystyvät vielä harrastamaan tai osallistumaan johonkin vanhuksille järjestettyyn toimintaa, ovat vähemmän yksinäisiä kuin ne, jotka ovat jo kotiensa vankina. Vanhukset eivät odotakaan mitään sielujen sympatioita ja sataprosenttisia vastavuoroisuuksia toisen ihmisen kanssa vaan pelkkä toisen ihmisen (vaikka tuntemattomankin) juttuseura riittää lievittämään yksinäisyyttä. Vanhuksella saattaa olla lapsia ja lapsenlapsiakin, joihin on lämpimät välit. Jälkipolvi soittelee ja käy silloin tällöin käymässä. Mutta se ei riitä tyydyttämään seurantarvetta, josta taas vanhusten yksinäisyys yleensä johtuu. 

Ja tämä onkin asia, joka meidän olisi hyvä muistaa, koska voimme itse vaikuttaa asiaan. Voimme tervehtiä asuinalueellamme vastaantulevaa vanhusta. Voimme jäädä juttelemaan hänen kanssaan. Bussimatkalla voi jutella vanhuksen kanssa. Kaupassa asioidessakin voi sanoa muutaman sanan. Asuinalueellani asui vielä muutama vuosi sitten kepin kanssa kulkeva vanhus. En tiedä hänen nimeään enkä missä hän asui. Hän tuli kuitenkin monta kertaa viikossa vastaani, kun olin koiran kanssa ulkona. Joka kerta jäin 10-15 minuutiksi juttelemaan hänen kanssaan. 

Missä illuusiossa ap?

Kyllä, ihmiset ovat yksinäisempiä kuin aiemmin.

Kuulemme vaan enemmän yksinäisistä. Ja siinä missä ihmiset ennen olivat tyytyväisinä itsekseen, nykyään yhtenäiskulttuuri lusää luuloja siitä, millainen elämän muka tulisi olla - että yksin oleminen on jokin vika. Luodaan tyhjästä tarpeita ja toisaalta ihmisille tulee kuva, että kaikki ovat jotenkin oikeutettuja esim. partneriin.

Vierailija kirjoitti:

Missä illuusiossa ap?

Kyllä, ihmiset ovat yksinäisempiä kuin aiemmin.

Mä ajattelin ap:n tarkoittavan illuusiota, joka syntyy sosiaalisesta mediasta. Siis siitä, että kaikilla muilla on hirveän vilkas sosiaalinen elämä, on ystäväporukoita, on hirveästi ystäviä, järjestetään kaikenlaisia illanistuja ja päivälliskutsuja jne. Joillain tietysti onkin, mutta ei kaikilla. Ja silti ne, joille riittää vähempikin sosiaalinen touhotus, eivät tunne itseään yksinäiseksi. 

Yksin asuva ei aina ole yksinäinen tai syrjäytynyt.

Myös parisuhteessa voi olla yksinäisiä

 

Jossakin todettiin, että yleinen hyvinvointi johtaa yhteisöllisyyden vähenemiseen. Kun ei enää tarvita perheen, naapureiden tai kyläyhteisön apua, turvaa ja työpanosta, jotta toimeentulo ja elämä on mahdollista, ei ihmisillä ole enää syytä ottaa kaikkia mukaan ja olla tekemisissä muiden kanssa. Meillä ei olekaan enää tarvetta toisille ihmisille, ja monet jäävät yksin.

Luulen että on. Hilla Vintikka, Mökkireissu, Vain elämää, Uusi Bumtsibum, pääskysaaren nauruohjelmat yms... kaikki nuo on kaveripornoa. Ennen katsottiin pornoa kun ei saatu seksiä, nykyään katsotaan kaveriporukoita kun ei saada itselle niitäkään.

Ennen oli vähän pakko olla kaveri melkein kaikkien kanssa kun ei ollut somea. Nykyään ei tarvitse hakea uusia kavereita esimerkiksi kun lukio loppuu kun tekniikan myötä ne vanhat pysyvät yhä mukana. Boomereilla on selkeä kerrostumat kavereissa. On lapsuudenkaverit, opiskeluajankaverit ja parisuhde- ja työelämäajan kaverit.

Muodissa näkyy sama ilmiö. Koskaan ennen ei ole ollut näin lammasmaista kloonipukeutumista vaikka nykyään olisi nimenomaan mahdollista pukeutua monimuotoisemmin kuin koskaan. Kaikilla on iso kardashianinperse ja paljaat nilkat.

Vierailija kirjoitti:

Jossakin todettiin, että yleinen hyvinvointi johtaa yhteisöllisyyden vähenemiseen. Kun ei enää tarvita perheen, naapureiden tai kyläyhteisön apua, turvaa ja työpanosta, jotta toimeentulo ja elämä on mahdollista, ei ihmisillä ole enää syytä ottaa kaikkia mukaan ja olla tekemisissä muiden kanssa. Meillä ei olekaan enää tarvetta toisille ihmisille, ja monet jäävät yksin.

Juuri näin. Ja tällä on myös hyvät puolensa. En usko, että kovinkaan moni meistä haluaisi olla riippuvainen anopistaan ja naapuristaan. Ei ne anopitkaan ennen olleet aina mitään herttaisia mummoja. Niitä piti vain sietää, koska niitä tarvitsi. Jos halusit anoppisi tekevän jotain, vastavuoroisesti jouduit tekemään jotain, mitä anoppisi halusi. Valitettavan usein tällaisestakin syntyi valta-asettelu: se, jolla oli enemmän annettavaa, sai valtaa siihen, jolla oli enemmän tarvittavaa. Tuon ajan miniöistä suurin osa taitaa olla jo manan majoilla, mutta jos he voisivat tulla kertomaan, varmasti kertoisivat, ettei se elämä anopin kanssa niin auvoista ollut. Myös naapuri saattoi olla tympeä ja epämiellyttävä tyyppi, mutta sen kanssa vaan piti tulla toimeen, koska ilman naapuria ei olisi pärjännyt. 

Olen palstalla ennenkin kirjoittanut, että yhteisöllisyyttä kaipaavilla on usein hyvin romanttinen kuva yhteisöllisyydestä. Kuvitellaan, että yhteisöllisyydessä voisi vain napsia itselleen rusinat pullasta. Ei se niin menisi vaan yhteisössä sitten noudatat yhteisön sääntöjä etkä poikkea niistä. Joillekin yhteisöön kuuluminen oli enemmänkin kuin kotivakuutus eli itse toimit yhteisösi hyväksi, vaikka et koskaan tarvinnut itse yhteisöltäsi mitään Teit niin vain siksi, JOS sattuisit joskus tarvitsemaan. 

Toivotto yksinäisyys, eli villin sinkkuelämän viettäminen on yleistynyt.

Ei-toivottu, eli se että jää yksin koska ei saa kumppania, taas ei ole yleistynyt. Siitä vaan puhutaan enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossakin todettiin, että yleinen hyvinvointi johtaa yhteisöllisyyden vähenemiseen. Kun ei enää tarvita perheen, naapureiden tai kyläyhteisön apua, turvaa ja työpanosta, jotta toimeentulo ja elämä on mahdollista, ei ihmisillä ole enää syytä ottaa kaikkia mukaan ja olla tekemisissä muiden kanssa. Meillä ei olekaan enää tarvetta toisille ihmisille, ja monet jäävät yksin.

Juuri näin. Ja tällä on myös hyvät puolensa. En usko, että kovinkaan moni meistä haluaisi olla riippuvainen anopistaan ja naapuristaan. Ei ne anopitkaan ennen olleet aina mitään herttaisia mummoja. Niitä piti vain sietää, koska niitä tarvitsi. Jos halusit anoppisi tekevän jotain, vastavuoroisesti jouduit tekemään jotain, mitä anoppisi halusi. Valitettavan usein tällaisestakin syntyi valta-asettelu: se, jolla oli enemmän annettavaa, sai valtaa siihen, jolla oli enemmän tarvittavaa. Tuon ajan miniöistä suurin osa taitaa olla jo manan majoilla, mutta jos he voisivat tulla kertomaan, varmasti kertoisivat, ettei se elämä anopin kanssa niin auvoista ollut. Myös naapuri saattoi olla tympeä ja epämiellyttävä tyyppi, mutta sen kanssa vaan piti tulla toimeen, koska ilman naapuria ei olisi pärjännyt. 

Olen palstalla ennenkin kirjoittanut, että yhteisöllisyyttä kaipaavilla on usein hyvin romanttinen kuva yhteisöllisyydestä. Kuvitellaan, että yhteisöllisyydessä voisi vain napsia itselleen rusinat pullasta. Ei se niin menisi vaan yhteisössä sitten noudatat yhteisön sääntöjä etkä poikkea niistä. Joillekin yhteisöön kuuluminen oli enemmänkin kuin kotivakuutus eli itse toimit yhteisösi hyväksi, vaikka et koskaan tarvinnut itse yhteisöltäsi mitään Teit niin vain siksi, JOS sattuisit joskus tarvitsemaan. 

Näinpä. Jos haluaa kuulla sitä toista puolta, voi lukea vaikka millaista se on kun joutuu seksuaalisesti hyväksikäytetyksi mutta asiasta ei saa sanoa kenellekään. Näitä uutisia silloin tällöin yhä putkahtelee esim. uskispiireistä.

Kyllä. Sosiaalisten suhteiden ylläpito on siirtynyt melkein kokonaan internettiin, mutta se ei korvaa kasvokkain näkemistä. Eli vaikka viestittelisi sadan eri ihmisen kanssa päivän mittaan, muttei näe ketään viikkoon, niin onhan se yksinäisempää kuin tavata yhtä kaveria päivittäin kasvotusten. Ilmeet, kehokieli, äänenpainot yms ovat tärkeä osa vuorovaikutusta.

En tiedä, onko yksinäisyys yleistynyt, mutta ainakin yksinäisyyden kokemus on muuttunut. Ennenhän yksinäisyys oli miltei synonyymi yksin olemiselle. Yksinäisyys poistui, kun lähti sunnuntaiaamuna kirkkoon kuuntelemaan jumalanpalvelusta. Siellä kun oli muitakin seurakuntalaisia. Työpaikalla, jossa oli muitakin työntekijöitä, ei oltu yksin eikä yksinäisiä. Puolison ja lasten kanssa kotona ei oltu yksin eikä siten myöskään yksinäisiä. 

Koskaan aiemmin ei varmaan ole ollut niin paljon erilaisia harrastuksia, tapahtumia ja muita paikkoja, joissa olisi muita ihmisiä. Niihin osallistuminen ei vaan enää poista yksinäisyyttä, vaikka ei ollakaan yksin. Monet kertovat, että muiden seuraan hakeutuminen jopa lisää yksinäisyyden tunnetta.