Onko yksinäisyys jotenkin yleisempää nykyään?

No ainakin vanhempien ihmisten mukaan ennen oli ihan ok mennä käymään vaikka naapurissa ihan yllättäen esim kahvilla tai vaikka tv:stä kahtomassa joku ohjelma jos ei ollut omaa telkkaria. Nykyään pidettäis vähintäänkin outona jos ilmoittamatta menis kylään.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Sosiaalisten suhteiden ylläpito on siirtynyt melkein kokonaan internettiin, mutta se ei korvaa kasvokkain näkemistä. Eli vaikka viestittelisi sadan eri ihmisen kanssa päivän mittaan, muttei näe ketään viikkoon, niin onhan se yksinäisempää kuin tavata yhtä kaveria päivittäin kasvotusten. Ilmeet, kehokieli, äänenpainot yms ovat tärkeä osa vuorovaikutusta.

Ei korvaakaan kasvokkain näkemistä, mutta moni niistäkin ihmissuhteista päättyisi lopullisesti, jos ei olisi internettiä. Ihan siksi, että ihmiset asuvat kaukana toisistaan, ihmisillä on erilaiset elämäntilanteet ja aikataulut, joten tapaamisten sopimiselle ei löytyisi kovin usein aikaa. 

Tuo kaverin tapaaminen päivittäin mua ihmetyttää hieman. Milloin on ollut sellainen aikakausi, jolloin aikuisella työssäkäyvällä  ihmisellä on ollut mahdollisuus tai edes halua tavata kavereitaan joka ainoa päivä? Olen jo kuuskymppinen, lapset aikuisia enkä vieläkään kaipaa kavereiden tapaamista jokaiselle päivälle. Toki kavereita on ihan kiva tavata, mutta ei nyt joka päivä eikä edes joka viikko. Ei kasarillakaan kavereille edes soiteltu joka ainoa päivä, saatika että olisi joka päivä töiden jälkeen tavannut kavereitaan. 

Some on saanut ihmiset jämähtämään kotiin. Tämä nykyinen ilmastonmuutos syyllistäminen entisestään vähentää liikkumista ja ihmiset eivät tapaa enää kasvotusten toisiaan. Some ei silti ole sama kuin toisen näkeminen kasvokkain. Tämä näkyy yksinäisyytenä.

Vierailija kirjoitti:

No ainakin vanhempien ihmisten mukaan ennen oli ihan ok mennä käymään vaikka naapurissa ihan yllättäen esim kahvilla tai vaikka tv:stä kahtomassa joku ohjelma jos ei ollut omaa telkkaria. Nykyään pidettäis vähintäänkin outona jos ilmoittamatta menis kylään.

No ennen tiedettiinkin, että naapurissa asuu Niemisen Matti ja Martta sekä heidän lapsensa Ari, Anne ja Aulikki. Ja näiden kanssa oli kyllä juteltu jo monet kerrat ennenkuin noin vaan paukattiin ovesta sisään. Nykyisin, jos porraskäytävässä näet jonkun tyypin, et voi olla edes varma, asuuko tyyppi samassa rapussa, onko vain käymässä jollain vai mikä hemmo hän on.

Ja väittäisin vielä, että tuo yllättäen naapuriin piipahtaminen on ollut yleisempää maaseudulla kuin kaupungeissa. Olen syntynyt 1961 ja elänyt koko ikäni pääkaupunkiseudulla enkä muista yhtään ainoaa kertaa, että edes lapsuudessani joku naapuri olisi noin vaan paukahtanut vanhempieni luokse kahville. 

Se on epäsosiaalisen median aikaansaannosta. On niin hienoa kun voi kertoa koko maailmalle miten hienosti menee poistumatta sohvannurkasta. Eikä tarvitse miettiä miten ystävillä menee kun he kertovat hienosta elämästään hymiöin höystettynä: "Söin juuri maaaailman PARHAAN leivän :). OMG" ja sitten tykätään niin maan perkeleesti peukuttaen. Ei kuitenkaan missään tapauksessa oteta yhteyttä henk.koht. ystäviin koska se rikkoo illuusion onnesta.

Vierailija kirjoitti:

Katsoin eilen Youtubesta iäkkäiden, yksinäisten brittien kertomuksia elämästään. Yhdessä hyvin iäkäs nainen sanoi, ettei ennen hänenlaisiaan jätetty yksin, vaan ympäröivä yhteisö piti huolta. Hän kertoi, ettei tunne yhtäkään naapuriaan. Omat kaverit olivat hällä jo kuolleet vanhuuteen. Uskon, ettei Suomessakaan ennen jätetty naapurin mummoja yms yksin. Minäkin muistan kasarilla käyneeni useamman vanhuksen luona. Kerran vanhempani hommasivat yhden heistä hoitoon jne.

Mä olen syntynyt vuonna -91 ja muistan lapsuusaikani paikkakunnalta savossa, että tunsin nimeltä kaikki nelikerroksisen kerrostalon naapurini kaikista rapuista, jopa sen oudon mummon joka kuitenkin saattoi heittää meille lapsille parvekkeeltaan karkkia siitä hyvästä, jos mennään leikkimään vähän kauemmaksi ettei meidän pitämä meteli häiritse häntä.

Naapurikerrostaloista tunsin kaikki ikäiseni lapset ja heidän vanhemmat. Ei tarvinnut olla ikinä yksin ja aina oli kavereita ympärillä. Onko nykylapsilla tällaista? Tunteeko ne asuinalueensa lapset vai pidetäänkö heidät erakkona, jotka hankkii kaverit jostain harrastuksesta ja jos siinä epäonnistuvat jäävät yksin?

Ennenvanhaan yksinäisyyttä ei toitotettu nin paljon, eikä sen koettu olevan ongelma. Jos tunsi itsensä yksinäiseksi lähti johonkin jossa oli muita ihmisiä. Nykyääen ei ole paljon sellaisia paikkoja sillä kaikki ovat kotona somettamassa. Tai jos menet johonkin tilaisuuteen tai yleensäkin ulos niin kaikilla on kuitenkin se känny naaman edessä joka hetki, eikä heihin saa mitään kontaktia.

Vierailija kirjoitti:

Ennenvanhaan yksinäisyyttä ei toitotettu nin paljon, eikä sen koettu olevan ongelma. Jos tunsi itsensä yksinäiseksi lähti johonkin jossa oli muita ihmisiä. Nykyääen ei ole paljon sellaisia paikkoja sillä kaikki ovat kotona somettamassa. Tai jos menet johonkin tilaisuuteen tai yleensäkin ulos niin kaikilla on kuitenkin se känny naaman edessä joka hetki, eikä heihin saa mitään kontaktia.

Tuo känny on nykyään kaikilla aina naamassa kiinni. Joskus kymmenen vuotta sitten oli jopa mahdollista jutella junassa vierustoverin kanssa. Nykyään ei, koska kaikki keskittyy kännyyn, myös minä itse 😌

Yksinäisyys on lisääntynyt ehkä siksi, että ihmisillä on nykyisin paljon muutakin tekemistä kuin kavereiden kanssa chillailu. Työelämä koetaan aiempaa kiireisemmäksi ja stressaavammaksi. Työ vie ihmisestä mehut. Työpäivän jälkeen ei enää jakseta lähteä minnekään, jos ei ole ihan pakko. Moni kokee viikonloputkin liian lyhyiksi, jotta ehtisi kunnolla levätä  ja palautua edellisestä työviikosta.

Moni työ, joka aiemmin oli päivätyötä, on muuttunut enemmän tai vähemmän vuorotyöksi. Jo pelkästään se, että saisi soviteltua aikataulut yhteen kaverin kanssa, on hastavampaa kuin silloin, kun suomalaisten tavallisin työaika oli vielä klo 8-16. Jos toinen on ollut töissä vaikkapa klo 10-18 ja toinen klo 7-15, iltaan ei jää kovinkaan paljoa aikaa, jolloin ehtisi tavata, koska aikaisin töihin menevän pitää herätä seuraavana aamuna jo viiden maissa ja sen vuoksi hän haluaa olla kotona viimeistään klo 20. Varsin usein aikuisten kaveritkaan eivät enää asu kävelymatkan päässä, kuten vielä teinivuosina asuivat. Jos ei ole omaa autoa vaan joutuu liikkumaan julkisilla, matkaan kaverin luokse kahville voi helposti vierähtää tunti. Yksi hyvä ystäväni muutti Helsingistä Lohjalle ja kun menen käymään hänen luonaan, matkaan pitää varata ainakin 1,5 tuntia suuntaansa. Edestakaiseen matkaan siis 3 tuntia, joten eipä tule arkisin töiden jälkeen käytyä. 

Kun vielä ihmisten elämään lisätään harrastukset ja mahdollisesti puoliso ja lapset omine tarpeineen, aikaa ja energiaa ei vaan jää kavereille niin paljon kuin ehkä toivoisi. Viime lokakuussa sovittiin kahden ystäväni kanssa, että tavataan jonain viikonloppuna kolmistaan meillä. Ensimmäinen viikonloppu, joka sopi kaikille kolmelle, on vasta helmikuun lopussa. Tapaamme siis silloin, jos - toivottavasti - kukaan ei sairastu. Mitä isommalle porukalle yrittää järjestää tapaamisen, sitä vaikeampi on löytää ajankohta, joka sopisi kaikille. 

Ihmisten, joilla ei ole lainkaan ystäviä tai kavereita, on vaikea löytää uusia. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että ihmisillä ei ole enää aikaa tutustua uusiin ihmisiin ja ottaa vielä lisää ihmissuhteita elämäänsä, kun edellistenkin ylläpitämisestä on jo enemmän tai vähemmän huono omatunto. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin eilen Youtubesta iäkkäiden, yksinäisten brittien kertomuksia elämästään. Yhdessä hyvin iäkäs nainen sanoi, ettei ennen hänenlaisiaan jätetty yksin, vaan ympäröivä yhteisö piti huolta. Hän kertoi, ettei tunne yhtäkään naapuriaan. Omat kaverit olivat hällä jo kuolleet vanhuuteen. Uskon, ettei Suomessakaan ennen jätetty naapurin mummoja yms yksin. Minäkin muistan kasarilla käyneeni useamman vanhuksen luona. Kerran vanhempani hommasivat yhden heistä hoitoon jne.

Mä olen syntynyt vuonna -91 ja muistan lapsuusaikani paikkakunnalta savossa, että tunsin nimeltä kaikki nelikerroksisen kerrostalon naapurini kaikista rapuista, jopa sen oudon mummon joka kuitenkin saattoi heittää meille lapsille parvekkeeltaan karkkia siitä hyvästä, jos mennään leikkimään vähän kauemmaksi ettei meidän pitämä meteli häiritse häntä.

Naapurikerrostaloista tunsin kaikki ikäiseni lapset ja heidän vanhemmat. Ei tarvinnut olla ikinä yksin ja aina oli kavereita ympärillä. Onko nykylapsilla tällaista? Tunteeko ne asuinalueensa lapset vai pidetäänkö heidät erakkona, jotka hankkii kaverit jostain harrastuksesta ja jos siinä epäonnistuvat jäävät yksin?

Joillain on, joillain ei ole. Yksi uusi ilmiö ehkä on, että kun perheeseen syntyy lisää lapsia ja/tai lapset kasvavat, halutaan myös muuttaa isompaan asuntoon. Eikä se isompi asunto ole kovinkaan usein samassa kerrostalossa tai edes samassa lähiössä. Kuopukseni on syntynyt samana vuonna kuin sinäkin ja hänen lapsuudessaan oli vielä ihan tavallista, että lapset leikkivät pihalla keskenään. Oli vähän isompia lapsia ja vähän pienempiä lapsia, mutta kaikkien kanssa pystyi olemaan kaveri. Nykyisin kai kaverin pitää olla samana vuonna syntynyt?

Asun samassa taloyhtiössä edelleen ja taloyhtiössä on edelleen lapsia. Mutta näkyykö heitä pihalla? No ei näy. Joskus päiväsaikaan joku pienten lasten kanssa kotona oleva äiti näkyy istuvan lasten kanssa hiekkalaatikolla, mutta ei tuolla enää eskari- tai kouluikäisiä näy. Nykyisin tuntuu olevan aika tavallista, että lapsilla on tarpeeksi ikäistään seuraa päiväkodissa/eskarissa ja kotona ollaan sitten vanhempien ja sisarusten kanssa. Kouluikäisillä taas kaverit on koulussa koulupäivän aikana ja iltaisin käydään harrastuksissa, joissa taas on omat kaverit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennenvanhaan yksinäisyyttä ei toitotettu nin paljon, eikä sen koettu olevan ongelma. Jos tunsi itsensä yksinäiseksi lähti johonkin jossa oli muita ihmisiä. Nykyääen ei ole paljon sellaisia paikkoja sillä kaikki ovat kotona somettamassa. Tai jos menet johonkin tilaisuuteen tai yleensäkin ulos niin kaikilla on kuitenkin se känny naaman edessä joka hetki, eikä heihin saa mitään kontaktia.

Tuo känny on nykyään kaikilla aina naamassa kiinni. Joskus kymmenen vuotta sitten oli jopa mahdollista jutella junassa vierustoverin kanssa. Nykyään ei, koska kaikki keskittyy kännyyn, myös minä itse 😌

Tämäkin on vähän sellainen "muna-kana" -ilmiö. Lankapuhelinten aikaan vaikka 20 ihmistä saattoi yrittää tavoittaa sua, mutta jos et ollut kotona, et edes tiennyt, että he olivat yrittäneet tavoittaa sua. Ei siis ollut mitään stressiä asiasta. Kirjeen tai postikortin taas löysit postilaatikostasi ja vastasit siihen sitten, kun ehdit. Ei kukaan edes odottanut, että vastaisit heti tai edes seuraavana päivänä. Kiva, jos vastasit seuraavalla viikolla. Kännyköiden alkuaikoina taas jokainen puhelu ja tekstiviesti maksoi ja sen vuoksi ei edes lähetelty mitään höpölöpöviestejä. Viestiteltiin ja soiteltiin vain oikeaa asiaa. Sen vuoksi viestejä ei tullutkaan kymmeniä päivässä. 

Sitten kaikki muuttui. Tuli muitakin viestintätapoja kuin vain kännykkä tekstiviesteineen. Ja lisäksi oli aivan sama, lähetitkö yhden viestin vai 10 000 viestiä. Saman verran maksoit. Tuli Messengeriä, Whatsappia, Skypeä jne. Kaverin lähettämään kissavideoon pitää  vasta vähintäänkin sydän-hymiöllä. Ja tunnin sisällä eikä vasta seuraavana päivänä. Uusi teknologia on tehnyt ihmisistä hätäisiä. Viesti mitä typerimmistäkin asioista laitetaan heti ja vastausta tai ainakin jotain reagointia odotetaan asap. Junamatka on just hyvä hetki lukea ja vastata kaikkiin eri kanavien kautta kännykkään tulleisiin viesteihin. Ja laittaa tykkäyksiä ja sydämiä Facebookiin ja Instaan, jotta kukaan ei pahoittaisi mieltään. 

PS. Kyllä ennenkin junissa matkustajat lukivat lehteä tai kirjaa, joten ei älyluuriin tuijottaminen ole sitä asiaa muuttanut mitenkään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennenvanhaan yksinäisyyttä ei toitotettu nin paljon, eikä sen koettu olevan ongelma. Jos tunsi itsensä yksinäiseksi lähti johonkin jossa oli muita ihmisiä. Nykyääen ei ole paljon sellaisia paikkoja sillä kaikki ovat kotona somettamassa. Tai jos menet johonkin tilaisuuteen tai yleensäkin ulos niin kaikilla on kuitenkin se känny naaman edessä joka hetki, eikä heihin saa mitään kontaktia.

Tuo känny on nykyään kaikilla aina naamassa kiinni. Joskus kymmenen vuotta sitten oli jopa mahdollista jutella junassa vierustoverin kanssa. Nykyään ei, koska kaikki keskittyy kännyyn, myös minä itse 😌

Tämäkin on vähän sellainen "muna-kana" -ilmiö. Lankapuhelinten aikaan vaikka 20 ihmistä saattoi yrittää tavoittaa sua, mutta jos et ollut kotona, et edes tiennyt, että he olivat yrittäneet tavoittaa sua. Ei siis ollut mitään stressiä asiasta. Kirjeen tai postikortin taas löysit postilaatikostasi ja vastasit siihen sitten, kun ehdit. Ei kukaan edes odottanut, että vastaisit heti tai edes seuraavana päivänä. Kiva, jos vastasit seuraavalla viikolla. Kännyköiden alkuaikoina taas jokainen puhelu ja tekstiviesti maksoi ja sen vuoksi ei edes lähetelty mitään höpölöpöviestejä. Viestiteltiin ja soiteltiin vain oikeaa asiaa. Sen vuoksi viestejä ei tullutkaan kymmeniä päivässä. 

Sitten kaikki muuttui. Tuli muitakin viestintätapoja kuin vain kännykkä tekstiviesteineen. Ja lisäksi oli aivan sama, lähetitkö yhden viestin vai 10 000 viestiä. Saman verran maksoit. Tuli Messengeriä, Whatsappia, Skypeä jne. Kaverin lähettämään kissavideoon pitää  vasta vähintäänkin sydän-hymiöllä. Ja tunnin sisällä eikä vasta seuraavana päivänä. Uusi teknologia on tehnyt ihmisistä hätäisiä. Viesti mitä typerimmistäkin asioista laitetaan heti ja vastausta tai ainakin jotain reagointia odotetaan asap. Junamatka on just hyvä hetki lukea ja vastata kaikkiin eri kanavien kautta kännykkään tulleisiin viesteihin. Ja laittaa tykkäyksiä ja sydämiä Facebookiin ja Instaan, jotta kukaan ei pahoittaisi mieltään. 

PS. Kyllä ennenkin junissa matkustajat lukivat lehteä tai kirjaa, joten ei älyluuriin tuijottaminen ole sitä asiaa muuttanut mitenkään

Tähän vielä lisään, että jos ihmiset ihan oikeasti haluaisivat muuttaa nykyistä tilannetta, kaikki lähtee aina ensin itsestä. Tässä muutama vinkki meille jokaiselle:

1. Kun olet aikeissa lähettää jollekin viestin, mieti ensi ainakin kaksi kertaa, mitä vastaanottaja tekee viestisi sisällöllä. Onko tieto vastaanottajalle todellakin niin tärkeä, että sinun on pakko kertoa asiasta juuri nyt eikä kenties joskus myöhemmin? Lähetä viesti vasta sitten, kun olet aivan varma siitä, että vastaanottaja tarvitsee tuon tiedon nyt heti.

2. Kun olet aikeissa lähettää jollekin viestin, johon haluat saada myös vastauksen, laita viestiisi aina kysymys (kysymys päättyy kysymysmerkkiin eli ?-merkkiin), johon odotat saavasi vastauksen. Jos viestissäsi ei ole kysymystä vaan pelkkää tajunnanvirtaa, aivopierua tai kissakuvaa, viestiisi ei ole tarkoituskaan vastata. 

3. Jos asiasi on kiirellinen, soita. Jos toinen ei vastaa puhelimeen, laita heti perään viesti, että sinulla on kiireellistä asiaa ja pyydä toista soittamaan sinulle välittömästi, kun pystyy. Mutta älä tee tätä silloin, kun kyseessä ei oikeasti ole mikään hätätilanne. 

4. Anna ihmisille aikaa vastata viestiisi. Ymmärrä, että viestissäsi oleva kysymys ei ole vastaanottajalle ehkä niin elämän ja kuoleman kysymys, että siihen pitäisi vastata heti. Tai edes samana päivänä tai samalla viikolla. Suhtaudu siis viestiisi kuin vanhan ajan kirjeisiin: vastataan, kun ehditään ja jaksetaan.

5. Älä lähetä viestejä muille sillä hetkellä, kun sinusta tuntuu kivalta. Siis puolen yön aikaan, kun sait tietää illalla jotain. Tai jos olet aamuvirkku, viiden aikaan aamulla, kun raskaustestisi oli positiivinen. Kaikki kun eivät voi pitää työn tai muiden asioiden vuoksi puhelimiaan äänettömällä. 

6. Asiat, jotka eivät ole henkilökohtaisia vain yhdelle ihmiselle tarkoitettuja, voit julkaista viestittelyn sijasta Instassa tai Facessa. 

7. Älä laske, montako sydäntä tai tykkäystä olet saanut. Äläkä hemmetti sentään seuraa, onko joku laittanut sydämen tai tykännyt jonkun toisen kuvasta/jutusta, mutta ei sun. 

Ainakin yksinäisten olemassaolosta saa tietää helpommin, koska heitä on täällä netissä kertomassa kokemastaan. Ennen yksinäiset olivat näkymättömämpiä.

Wikipedia:

"Miesten ja naisten välillä yksinäisyydessä on havaittavissa eroja. THL:n[28] mukaan miehistä yksinäiseksi itsensä kokee 6.2 %, kun taas naisista 8 %. Miesten kokema yksinäisyys on pysynyt samana, mutta naisten yksinäisyys on lisääntynyt hieman vuodesta 2011 vuoteen 2017."

"Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tekemän vuosikyselyn mukaan peruskoulun (8. ja 9. lk) noin 12 prosenttia kärsii yksinäisyydestä (ei eritelty millä tavalla). Lasten yksinäisyyden yleisyys on pysynyt samana ainakin viimeiset 24 vuotta [33]."