Ajatus parisuhteen aloittamisesta pelottaa

Olen sitä mieltä että ylivoimaisesti suurin ihmisten elämää ja onnellisuutta rajoittava tekijä on pelko. Kaiken mahdollisen pelko.

Yleensä murto-osa siitä mitä etukäteen pelkäät, toteutuu. Käytämme pelkäämiseen joka päivä tuntikausia kallisarvoista elämää. En tarkoita että pitäisi harkitsematta hypätä mihinkään. Mutta 'mitä kaikkea voikaan tapahtua' - pelko ja vatvominen on todellista ajanhukkaa.

Jos aloitat parisuhteen, se ei tarkoita että sinut lukitaan johonkin rangaistusleiriin. Et menetä ajattelunvapautta, et liikkumisvapautta. Milloin tahansa voit lähteä jos juttu ei toimi. Ainoa mikä todella voi vangita on elämän pelko.

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä että ylivoimaisesti suurin ihmisten elämää ja onnellisuutta rajoittava tekijä on pelko. Kaiken mahdollisen pelko.

Yleensä murto-osa siitä mitä etukäteen pelkäät, toteutuu. Käytämme pelkäämiseen joka päivä tuntikausia kallisarvoista elämää. En tarkoita että pitäisi harkitsematta hypätä mihinkään. Mutta 'mitä kaikkea voikaan tapahtua' - pelko ja vatvominen on todellista ajanhukkaa.

Jos aloitat parisuhteen, se ei tarkoita että sinut lukitaan johonkin rangaistusleiriin. Et menetä ajattelunvapautta, et liikkumisvapautta. Milloin tahansa voit lähteä jos juttu ei toimi. Ainoa mikä todella voi vangita on elämän pelko.

Totta tuokin

Suhteesta pääsee aina pois. Sen ei tarvitse olla mikään loppuelämän sitoumus.

Suhteen toimivuutta ei voi koskaan ennalta tietää, sen näkee vasta, kun on suhteessa.

Jos suhde alkaa tuntua huonolta, se kannattaa lopettaa heti.

Hyvässä suhteessa ei tunnu huonolta, vaan sen toisen kanssa ihan aidosti haluaa olla ihan omana itsenään ilman mitään roolin esittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä että ylivoimaisesti suurin ihmisten elämää ja onnellisuutta rajoittava tekijä on pelko. Kaiken mahdollisen pelko.

Yleensä murto-osa siitä mitä etukäteen pelkäät, toteutuu. Käytämme pelkäämiseen joka päivä tuntikausia kallisarvoista elämää. En tarkoita että pitäisi harkitsematta hypätä mihinkään. Mutta 'mitä kaikkea voikaan tapahtua' - pelko ja vatvominen on todellista ajanhukkaa.

Jos aloitat parisuhteen, se ei tarkoita että sinut lukitaan johonkin rangaistusleiriin. Et menetä ajattelunvapautta, et liikkumisvapautta. Milloin tahansa voit lähteä jos juttu ei toimi. Ainoa mikä todella voi vangita on elämän pelko.

Minun ainoa pelkoni on se, että tulen jätetyksi parisuhteessa. Katson siksi tarkasti kehen naiseen luotan, mutta ei auta. Aina on jätetty :(

Kakkahattutäti kirjoitti:

Suhteesta pääsee aina pois. Sen ei tarvitse olla mikään loppuelämän sitoumus.

Suhteen toimivuutta ei voi koskaan ennalta tietää, sen näkee vasta, kun on suhteessa.

Jos suhde alkaa tuntua huonolta, se kannattaa lopettaa heti.

Hyvässä suhteessa ei tunnu huonolta, vaan sen toisen kanssa ihan aidosti haluaa olla ihan omana itsenään ilman mitään roolin esittämistä.

Toki pääsee pois, mutta minä jäin edellisessä suhteessa roikkumaan enkä osannut lähteä itse. Suhde päättyi sitten siihen, että tulin jätetyksi... Ei suhde tietysti ollut läpeensä paska, mutta silti tuntuu siltä, että olen huono eroamaan suhteesta silloinkin, kun se olisi minulle paras ratkaisu. Tästäkin syystä ajatus parisuhteen aloittamisesta pelottaa.

Se on ihan normaalia, että uuden suhteen aloittaminen vähän pelottaa. Itse erosin reilu vuosi sitten huonosta suhteesta. Nyt tapailen miestä, jonka koen niin turvalliseksi, että uskallan heittäytyä.

Up

En oikein ymmärrä, miksi ap pelkää sitä, että toinen salaa jotakin menneisyydestään. Onko tuolla asialla jotakin käytännön merkitystä? Tietysti rikostuomiot ja sellaiset ovat, valitettavasti, asioita jotka voivat tulla vastaan myöhemminkin, mutta pitääkö todellakin ihan kaikki tietää? Se, ettei joka asiasta puhu, voi johtua myös siitä, että niillä ei ole itselle enää mitään merkitystä, niitä ei koskaan ajattele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuakin pelottaa sitoutuminen, mutta ei sellaisen uhkaa ole kyllä edes näköpiirissä niin ei väliä koko pelolla.

Minua pelottaa siinä mm. nämä asiat:

-vapauden menetys (en saa enää itse päättää kaikesta ja olla rauhassa milloin huvittaa ja tehdä mitä huvittaa, syödä mitä huvittaa, päättää mitä musiikkia kodissani kuuluu ja miltä siellä tuoksuu ja näyttää, täytyy ilmoittaa jos jää kaverille yöksi, mies ei välttämättä tykkäisi jos matkustaisin yksin yms.)

-itseni menetys (mitä jos typistyisin joksikin tylsämieliseksi, masentuneeksi mammaksi/pikkurouvaksi jonka persoona kuoli kun toinen ihminen tuli torpedoimaan sen ja hallitsemaan olemistani?)

-jos joudun joksikin arjen projektipäälliköksi ja masennun totaalisesti sillä en ole yhtään sellainen arkeen kiinnittyvä luonne ja elämänhallintani on luontaisesti hyvin boheemia eli heikkoa enkä kykenisi mihinkään ”tee sitä tee tätä, täällä on nää lapaset ja onko se sähkölasku maksettu”-juttuun

-jos mies ahdistelee minua henkisesti, siis hoputtaa jatkuvasti ja käskee, pakottaa ja päsmäröi sekä taivastelee surkeuttani ja tunnen tämän johdosta itseni aina stressaantuneeksi

-minulta odotetaan jotain

-joudun avaamaan itseni täysin (olen tottunut pitämään lähes kaiken itselläni ja kulissit kunnossa, olen mestari kulissi-ihminen)

-joudun nolaamaan itseni täysin ja surkeuteni paljastuu (mies saa tietää kuinka nolo ja typerä tyyppi olen)

-joudun näyttäytymään IHAILEMANI IHMISEN EDESSÄ kaikissa tilanteissa eli myös kipeänä, kuukautisten aikaan, huonosti nukkuneena...Kammottava ajatus

-kaikki heikkouteni selviää

-pelottaa myös aivan sikana, että jos tulee ero (tämän vuoksi en varmaankaan ehkä uskaltaisi tehdä lapsia vaikka mahdollisesti haluaisin)

Joitain muitakin pelkoja varmaan on, mutta ei tule nyt muita mieleen.

Mun tilanteeseen ei oikein sovi kuin ikisinkkuus ja max jotain kevyitä romansseja joskus. Sellaista pintapuolista seurustelua ilman yhteen muuttoa yms.

Eikö ole rasittavaa pitää kulisseja vain? Eikö elämä käy tylsäksi?

Siis millä tavalla tylsäksi?

Itseni kanssahan tätä elämää elän, eikä minulla tietenkään itselleni ole kulisseja eli itse olen itseni kanssa vapaa jos tajuat mitä tarkoitan?

En koe, että se, mitä muut tietävät asioistani tai ajatusten kulustani vaikuttaisi elämäni mielekkyyteen eli en usko, että elämänlaatuni kohentuisi jos alkaisin selittelemään asioitani ihmisille.

Se tulee ihan selkäytimestä, että näytän tietyn puolen muille ihmisille (joka on tietysti totta, mutta ei koko totuus ja niin intensiivisessä ihmissuhteessa kuin parisuhde on, olisi pakko antaa toi koko totuus).

Tuota juuri itse kaipaan, ihmissuhdetta, jossa näyttää kaikki, sellaisen kanssa joka sen myös näkee.

. Kaipaan JA pelkään.

Pelkäsin vuosi sitten suhteen aloittamista ja sen jälkeen olen pelännyt jokaista uutta askelta joka syventää suhdetta. Yhteen en taida uskaltaa muuttaa.

Voithan aloittaa kevytsuhteen jossa tapaillaan?

Olin ollut pitkään yksin ja suorastaan vältellyt naisia, pääasiassa koska en halunnut aloittaa jotain mikä päättyy kuitenkin varmuudella. No ihastuin  kaksi vuotta sitten niin palavasti, että oli pakko mennä juttusille. Mukava ja lämmin nainen jututti minua varmaan toista tuntia. Sen jälkeen päätin uskaltaa katsoa tämän jutun loppuun, vaikka miten kävisi. Ei tullut romanssia, mutta tätä juttua katsellaan ainakin toistaiseksi.

Oikean tyypin kanssa rohkaistuu helposti, mutta ei todellakaan kannata antaa pelon estää tutustumista, tai suhteen aloittamista.

No älä sitten aloita, ei ole pakko jos ei tunnu siltä.

Joku puhui yhteenmuutosta ja siitä ettei saa kiirehtiä. Jos ap on 25v tai alle, niin varmaankin näin. Kun minä ja puolisoni tavattiin yli kolmikymppisinä, oli nopea yhteenmuutto vain hyvä asia. Tarkoituksena kuitenkin perustaa perhe myöhemmin, niin on tärkeää osoittaa teoilla haluavansa yhteisen elämän. Mulle olisi suurta myrkkyä ajatus suhteesta jossa asutaan erillään aluksi vuosi tai kaksi.

Nopeassa yhteenmuutossa on sekin hyvä puoli, että näet nopeasti onko se toinen avioliittomatskua vai ei. Pääsee nopeammin eroonkin vääränlaisesta ihmisestä. Eikä mitään sellaista sontaa että näytetään itsestä vain parhaat puolet.

XDDDDDDDDDDDDDD

Vierailija kirjoitti:

Joku puhui yhteenmuutosta ja siitä ettei saa kiirehtiä. Jos ap on 25v tai alle, niin varmaankin näin. Kun minä ja puolisoni tavattiin yli kolmikymppisinä, oli nopea yhteenmuutto vain hyvä asia. Tarkoituksena kuitenkin perustaa perhe myöhemmin, niin on tärkeää osoittaa teoilla haluavansa yhteisen elämän. Mulle olisi suurta myrkkyä ajatus suhteesta jossa asutaan erillään aluksi vuosi tai kaksi.

Nopeassa yhteenmuutossa on sekin hyvä puoli, että näet nopeasti onko se toinen avioliittomatskua vai ei. Pääsee nopeammin eroonkin vääränlaisesta ihmisestä. Eikä mitään sellaista sontaa että näytetään itsestä vain parhaat puolet.

Hmm, onko erillään asuminen siis sitoutumiskammoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku puhui yhteenmuutosta ja siitä ettei saa kiirehtiä. Jos ap on 25v tai alle, niin varmaankin näin. Kun minä ja puolisoni tavattiin yli kolmikymppisinä, oli nopea yhteenmuutto vain hyvä asia. Tarkoituksena kuitenkin perustaa perhe myöhemmin, niin on tärkeää osoittaa teoilla haluavansa yhteisen elämän. Mulle olisi suurta myrkkyä ajatus suhteesta jossa asutaan erillään aluksi vuosi tai kaksi.

Nopeassa yhteenmuutossa on sekin hyvä puoli, että näet nopeasti onko se toinen avioliittomatskua vai ei. Pääsee nopeammin eroonkin vääränlaisesta ihmisestä. Eikä mitään sellaista sontaa että näytetään itsestä vain parhaat puolet.

Hmm, onko erillään asuminen siis sitoutumiskammoa?

Minusta on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku puhui yhteenmuutosta ja siitä ettei saa kiirehtiä. Jos ap on 25v tai alle, niin varmaankin näin. Kun minä ja puolisoni tavattiin yli kolmikymppisinä, oli nopea yhteenmuutto vain hyvä asia. Tarkoituksena kuitenkin perustaa perhe myöhemmin, niin on tärkeää osoittaa teoilla haluavansa yhteisen elämän. Mulle olisi suurta myrkkyä ajatus suhteesta jossa asutaan erillään aluksi vuosi tai kaksi.

Nopeassa yhteenmuutossa on sekin hyvä puoli, että näet nopeasti onko se toinen avioliittomatskua vai ei. Pääsee nopeammin eroonkin vääränlaisesta ihmisestä. Eikä mitään sellaista sontaa että näytetään itsestä vain parhaat puolet.

Hmm, onko erillään asuminen siis sitoutumiskammoa?

Jos etsii vakavaa suhdetta ja välttelee yhteenmuuttoa, niin silloin ei ole valmis vakavaan suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Minuakin pelottaa sitoutuminen, mutta ei sellaisen uhkaa ole kyllä edes näköpiirissä niin ei väliä koko pelolla.

Minua pelottaa siinä mm. nämä asiat:

-vapauden menetys (en saa enää itse päättää kaikesta ja olla rauhassa milloin huvittaa ja tehdä mitä huvittaa, syödä mitä huvittaa, päättää mitä musiikkia kodissani kuuluu ja miltä siellä tuoksuu ja näyttää, täytyy ilmoittaa jos jää kaverille yöksi, mies ei välttämättä tykkäisi jos matkustaisin yksin yms.)

-itseni menetys (mitä jos typistyisin joksikin tylsämieliseksi, masentuneeksi mammaksi/pikkurouvaksi jonka persoona kuoli kun toinen ihminen tuli torpedoimaan sen ja hallitsemaan olemistani?)

-jos joudun joksikin arjen projektipäälliköksi ja masennun totaalisesti sillä en ole yhtään sellainen arkeen kiinnittyvä luonne ja elämänhallintani on luontaisesti hyvin boheemia eli heikkoa enkä kykenisi mihinkään ”tee sitä tee tätä, täällä on nää lapaset ja onko se sähkölasku maksettu”-juttuun

-jos mies ahdistelee minua henkisesti, siis hoputtaa jatkuvasti ja käskee, pakottaa ja päsmäröi sekä taivastelee surkeuttani ja tunnen tämän johdosta itseni aina stressaantuneeksi

-minulta odotetaan jotain

-joudun avaamaan itseni täysin (olen tottunut pitämään lähes kaiken itselläni ja kulissit kunnossa, olen mestari kulissi-ihminen)

-joudun nolaamaan itseni täysin ja surkeuteni paljastuu (mies saa tietää kuinka nolo ja typerä tyyppi olen)

-joudun näyttäytymään IHAILEMANI IHMISEN EDESSÄ kaikissa tilanteissa eli myös kipeänä, kuukautisten aikaan, huonosti nukkuneena...Kammottava ajatus

-kaikki heikkouteni selviää

-pelottaa myös aivan sikana, että jos tulee ero (tämän vuoksi en varmaankaan ehkä uskaltaisi tehdä lapsia vaikka mahdollisesti haluaisin)

Joitain muitakin pelkoja varmaan on, mutta ei tule nyt muita mieleen.

Mun tilanteeseen ei oikein sovi kuin ikisinkkuus ja max jotain kevyitä romansseja joskus. Sellaista pintapuolista seurustelua ilman yhteen muuttoa yms.

Mulla on ihan samoja fiiliksiä. Eniten pelkään sitä itsensä näyttämistä toiselle. Henkisesti ja myös fyysisesti. Kun ei ole koko elämänsä aikana saanut yhtäkään positiivista hyväksymiskokemusta (olen kaunis, haluttava, älykäs jne), niin eipä ole kovin helppoa heittää huolia nurkkaan ja "antaa mennä". Kuulemma hyvä itsetunto on kaikista kuumin ominaisuus - mutta miten sitä voisi kehittää kun aina on saanut vain huonoja kommentteja?

Pelkään myös tuota, että joku saa tietää kuinka matalaenerginen, saamaton ja joskus jopa masentunut ihminen olen. Voin maata kotona perjantai-illasta maanantaiaamuun tekemättä mitään. Jos olen parisuhteessa "normaalin" ihmisen kanssa, tällaista ei voi enää tehdä. "Pitää" tehdä kaikkea jännittävää ja uutta, sisustaa kotia, siivota, laitta ruokaa, käydä matkoilla. Mennä juhliin, kutsua vieraita, ehkä hankkia lapsia, kasvattaa ne. Ainoa asia mitä oikeastaan jaksan on lemmikkini, sen hoidan täydellisesti. Muuhun ei ole energiaa. 

Suurimman osan ajasta tuntuu etten tiedä miksi olen elossa ja mikä järki tässä kaikessa on. Eipä tällaisen ihmisen kanssa toki kukaan olisikaan, eli sinänsä turhaan pelkään parisuhdetta, kun ei sellaista koskaan tule olemaan. 

Sellaisiakin suhteita on olemassa missä saat jatkaa kuten ennenkin. On olemassa miehiä jotka elää samalla tavalla kuin sinä. Kotiin ei tarvitse kutsua ketään ja juhlissa ei ole pakko käydä. Siivoaminen ja ruoanlaitto ovat pakollisia olit parisuhteessa tai et.