Ajatus parisuhteen aloittamisesta pelottaa

En ymmärrä. Kun ei parisuhde ole sellainen, että ensin siinä ei olla, sitten sovitaan/päätetään että ollaan, ja sitten se pysyy samanlaisena koko ajan! Parisuhdehan syntyy siitä, että tapaat ihmisen, josta kiinnostut. Kiinnostus syvenee ihastumiseksi, kun alat tutustua häneen. Jatkatte tutustumista - moni kutsuu tätä tapailuksi, mutta te voitte kutsua ihan millä nimellä hyvänsä. Jossain vaiheessa jompikumpi tai molemmat alkaa haluta puhua toisen kanssa tunteista, kertoa omista tunteistaan ja kysyä toisen tunteista. Ihastuminen on syventynyt rakastumiseksi. Aletaan keskustella toiveista, haaveista, tulevaisuuden suunnitelmista. Aletaan tutustua toisen sukulaisiin ja ystäviin. Tehdään suunnitelmia yhä pitemmälle tulevaisuuteen, ei vain seuraavalle viikonlopulle tai juhlapyhälle tai kesälomalle. Keskustelut ovat yhä syvällisempiä ja "vakavampia". Väliin tulee myös erimielisyyksiä, riitoja. Niiden kautta opitaan toinen toisistaan lisää. Joskus tulee sellaisia erimielisyyksiä, että erotaan. Tai huomataan, että toinen ei haluakaan samoja asioita, jolloin erotaan. Ja tätä "neuvottelua" käydään koko suhteen ajan. Jossain vaiheessa ehkä halutaan tehdä vakavampia sitoumuksia, mennään avo- tai avioliittoon, mutta ei se parisuhde itsessään edelleenkään ole mikään staattinen tila, jossa vain ollaan ja köllötellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuakin pelottaa sitoutuminen, mutta ei sellaisen uhkaa ole kyllä edes näköpiirissä niin ei väliä koko pelolla.

Minua pelottaa siinä mm. nämä asiat:

-vapauden menetys (en saa enää itse päättää kaikesta ja olla rauhassa milloin huvittaa ja tehdä mitä huvittaa, syödä mitä huvittaa, päättää mitä musiikkia kodissani kuuluu ja miltä siellä tuoksuu ja näyttää, täytyy ilmoittaa jos jää kaverille yöksi, mies ei välttämättä tykkäisi jos matkustaisin yksin yms.)

-itseni menetys (mitä jos typistyisin joksikin tylsämieliseksi, masentuneeksi mammaksi/pikkurouvaksi jonka persoona kuoli kun toinen ihminen tuli torpedoimaan sen ja hallitsemaan olemistani?)

-jos joudun joksikin arjen projektipäälliköksi ja masennun totaalisesti sillä en ole yhtään sellainen arkeen kiinnittyvä luonne ja elämänhallintani on luontaisesti hyvin boheemia eli heikkoa enkä kykenisi mihinkään ”tee sitä tee tätä, täällä on nää lapaset ja onko se sähkölasku maksettu”-juttuun

-jos mies ahdistelee minua henkisesti, siis hoputtaa jatkuvasti ja käskee, pakottaa ja päsmäröi sekä taivastelee surkeuttani ja tunnen tämän johdosta itseni aina stressaantuneeksi

-minulta odotetaan jotain

-joudun avaamaan itseni täysin (olen tottunut pitämään lähes kaiken itselläni ja kulissit kunnossa, olen mestari kulissi-ihminen)

-joudun nolaamaan itseni täysin ja surkeuteni paljastuu (mies saa tietää kuinka nolo ja typerä tyyppi olen)

-joudun näyttäytymään IHAILEMANI IHMISEN EDESSÄ kaikissa tilanteissa eli myös kipeänä, kuukautisten aikaan, huonosti nukkuneena...Kammottava ajatus

-kaikki heikkouteni selviää

-pelottaa myös aivan sikana, että jos tulee ero (tämän vuoksi en varmaankaan ehkä uskaltaisi tehdä lapsia vaikka mahdollisesti haluaisin)

Joitain muitakin pelkoja varmaan on, mutta ei tule nyt muita mieleen.

Mun tilanteeseen ei oikein sovi kuin ikisinkkuus ja max jotain kevyitä romansseja joskus. Sellaista pintapuolista seurustelua ilman yhteen muuttoa yms.

Mulla on ihan samoja fiiliksiä. Eniten pelkään sitä itsensä näyttämistä toiselle. Henkisesti ja myös fyysisesti. Kun ei ole koko elämänsä aikana saanut yhtäkään positiivista hyväksymiskokemusta (olen kaunis, haluttava, älykäs jne), niin eipä ole kovin helppoa heittää huolia nurkkaan ja "antaa mennä". Kuulemma hyvä itsetunto on kaikista kuumin ominaisuus - mutta miten sitä voisi kehittää kun aina on saanut vain huonoja kommentteja?

Pelkään myös tuota, että joku saa tietää kuinka matalaenerginen, saamaton ja joskus jopa masentunut ihminen olen. Voin maata kotona perjantai-illasta maanantaiaamuun tekemättä mitään. Jos olen parisuhteessa "normaalin" ihmisen kanssa, tällaista ei voi enää tehdä. "Pitää" tehdä kaikkea jännittävää ja uutta, sisustaa kotia, siivota, laitta ruokaa, käydä matkoilla. Mennä juhliin, kutsua vieraita, ehkä hankkia lapsia, kasvattaa ne. Ainoa asia mitä oikeastaan jaksan on lemmikkini, sen hoidan täydellisesti. Muuhun ei ole energiaa. 

Suurimman osan ajasta tuntuu etten tiedä miksi olen elossa ja mikä järki tässä kaikessa on. Eipä tällaisen ihmisen kanssa toki kukaan olisikaan, eli sinänsä turhaan pelkään parisuhdetta, kun ei sellaista koskaan tule olemaan. 

Tämän takia pidän omaa asuntoa. Viikonloppuisin jaksan olla suhteessa, sitten vietän pari toipumispäivää jolloin tuijotan kattoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku puhui yhteenmuutosta ja siitä ettei saa kiirehtiä. Jos ap on 25v tai alle, niin varmaankin näin. Kun minä ja puolisoni tavattiin yli kolmikymppisinä, oli nopea yhteenmuutto vain hyvä asia. Tarkoituksena kuitenkin perustaa perhe myöhemmin, niin on tärkeää osoittaa teoilla haluavansa yhteisen elämän. Mulle olisi suurta myrkkyä ajatus suhteesta jossa asutaan erillään aluksi vuosi tai kaksi.

Nopeassa yhteenmuutossa on sekin hyvä puoli, että näet nopeasti onko se toinen avioliittomatskua vai ei. Pääsee nopeammin eroonkin vääränlaisesta ihmisestä. Eikä mitään sellaista sontaa että näytetään itsestä vain parhaat puolet.

Hmm, onko erillään asuminen siis sitoutumiskammoa?

Minusta on.

Höpö höpö. Minulle, kuten puolisollenikin, avoliitto on avioliittoon rinnastettava sitoumus. Sen on tarkoitus kestää loppuelämä. En olisi huolinut miestä, joka on sitoutunut useampaan kuin yhteen naiseen yhtä vakavasti ennen minua. Meille oli itsestäänselvää, että jos ylipäänsä yhteen muutetaan niin se tapahtuu vasta, kun olemme niin varmoja kuin mahdollista, että haluamme elää yhdessä loppuelämälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku puhui yhteenmuutosta ja siitä ettei saa kiirehtiä. Jos ap on 25v tai alle, niin varmaankin näin. Kun minä ja puolisoni tavattiin yli kolmikymppisinä, oli nopea yhteenmuutto vain hyvä asia. Tarkoituksena kuitenkin perustaa perhe myöhemmin, niin on tärkeää osoittaa teoilla haluavansa yhteisen elämän. Mulle olisi suurta myrkkyä ajatus suhteesta jossa asutaan erillään aluksi vuosi tai kaksi.

Nopeassa yhteenmuutossa on sekin hyvä puoli, että näet nopeasti onko se toinen avioliittomatskua vai ei. Pääsee nopeammin eroonkin vääränlaisesta ihmisestä. Eikä mitään sellaista sontaa että näytetään itsestä vain parhaat puolet.

Hmm, onko erillään asuminen siis sitoutumiskammoa?

Jos etsii vakavaa suhdetta ja välttelee yhteenmuuttoa, niin silloin ei ole valmis vakavaan suhteeseen.

"Nopeassa yhteenmuutossa on sekin hyvä puoli, että näet nopeasti onko se toinen avioliittomatskua vai ei. Pääsee nopeammin eroonkin vääränlaisesta ihmisestä." => tämä ihminen on valmis vakavaan suhteeseen?

Tutustutaan rauhassa, nautitaan seurusteluajasta, vietetään kuitenkin mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Keskustellaan, opitaan tuntemaan, puhutaan sitoutumisen merkityksestä itsekullekin, harkitaan, muutetaan yhteen (avoliittoon) vasta kun uskotaan molemmat siihen, että tämä suhde kestää loppuelämän => nämä ihmiset eivät ole valmiita vakavaan suhteeseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku puhui yhteenmuutosta ja siitä ettei saa kiirehtiä. Jos ap on 25v tai alle, niin varmaankin näin. Kun minä ja puolisoni tavattiin yli kolmikymppisinä, oli nopea yhteenmuutto vain hyvä asia. Tarkoituksena kuitenkin perustaa perhe myöhemmin, niin on tärkeää osoittaa teoilla haluavansa yhteisen elämän. Mulle olisi suurta myrkkyä ajatus suhteesta jossa asutaan erillään aluksi vuosi tai kaksi.

Nopeassa yhteenmuutossa on sekin hyvä puoli, että näet nopeasti onko se toinen avioliittomatskua vai ei. Pääsee nopeammin eroonkin vääränlaisesta ihmisestä. Eikä mitään sellaista sontaa että näytetään itsestä vain parhaat puolet.

Hmm, onko erillään asuminen siis sitoutumiskammoa?

Minusta on.

Höpö höpö. Minulle, kuten puolisollenikin, avoliitto on avioliittoon rinnastettava sitoumus. Sen on tarkoitus kestää loppuelämä. En olisi huolinut miestä, joka on sitoutunut useampaan kuin yhteen naiseen yhtä vakavasti ennen minua. Meille oli itsestäänselvää, että jos ylipäänsä yhteen muutetaan niin se tapahtuu vasta, kun olemme niin varmoja kuin mahdollista, että haluamme elää yhdessä loppuelämälle.

Miksi ei sitten mennä samantien naimisiin, kun muuttaa yhteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku puhui yhteenmuutosta ja siitä ettei saa kiirehtiä. Jos ap on 25v tai alle, niin varmaankin näin. Kun minä ja puolisoni tavattiin yli kolmikymppisinä, oli nopea yhteenmuutto vain hyvä asia. Tarkoituksena kuitenkin perustaa perhe myöhemmin, niin on tärkeää osoittaa teoilla haluavansa yhteisen elämän. Mulle olisi suurta myrkkyä ajatus suhteesta jossa asutaan erillään aluksi vuosi tai kaksi.

Nopeassa yhteenmuutossa on sekin hyvä puoli, että näet nopeasti onko se toinen avioliittomatskua vai ei. Pääsee nopeammin eroonkin vääränlaisesta ihmisestä. Eikä mitään sellaista sontaa että näytetään itsestä vain parhaat puolet.

Hmm, onko erillään asuminen siis sitoutumiskammoa?

Minusta on.

Höpö höpö. Minulle, kuten puolisollenikin, avoliitto on avioliittoon rinnastettava sitoumus. Sen on tarkoitus kestää loppuelämä. En olisi huolinut miestä, joka on sitoutunut useampaan kuin yhteen naiseen yhtä vakavasti ennen minua. Meille oli itsestäänselvää, että jos ylipäänsä yhteen muutetaan niin se tapahtuu vasta, kun olemme niin varmoja kuin mahdollista, että haluamme elää yhdessä loppuelämälle.

Miksi ei sitten mennä samantien naimisiin, kun muuttaa yhteen?

Koska emme ole missään vaiheessa menossa naimisiin. Avioliitolla ei ole meille sen paremmin uskonnollista kuin yhteiskunnallista merkitystä. Molemmat olemme kertaalleen sen kokeneet.

Vierailija kirjoitti:

Kakkahattutäti kirjoitti:

Suhteesta pääsee aina pois. Sen ei tarvitse olla mikään loppuelämän sitoumus.

Suhteen toimivuutta ei voi koskaan ennalta tietää, sen näkee vasta, kun on suhteessa.

Jos suhde alkaa tuntua huonolta, se kannattaa lopettaa heti.

Hyvässä suhteessa ei tunnu huonolta, vaan sen toisen kanssa ihan aidosti haluaa olla ihan omana itsenään ilman mitään roolin esittämistä.

Toki pääsee pois, mutta minä jäin edellisessä suhteessa roikkumaan enkä osannut lähteä itse. Suhde päättyi sitten siihen, että tulin jätetyksi... Ei suhde tietysti ollut läpeensä paska, mutta silti tuntuu siltä, että olen huono eroamaan suhteesta silloinkin, kun se olisi minulle paras ratkaisu. Tästäkin syystä ajatus parisuhteen aloittamisesta pelottaa.

Sama. ’Seurustelen’ tällä hetkellä yksipuolisesti, koska toinen ei halua parisuhdetta minun kanssani, mutta en osaa lähteä. Pelkään koko ajan, että koska joku kolmas tulee kuvioihin miehen taholta. Kauhistuttaa, että pitäisi itse etsiä uutta ihmistä. Mies ei ollenkaan ymmärrä, että pidän tilannetta epäreiluna. Rakastaa kuitenkin minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kakkahattutäti kirjoitti:

Suhteesta pääsee aina pois. Sen ei tarvitse olla mikään loppuelämän sitoumus.

Suhteen toimivuutta ei voi koskaan ennalta tietää, sen näkee vasta, kun on suhteessa.

Jos suhde alkaa tuntua huonolta, se kannattaa lopettaa heti.

Hyvässä suhteessa ei tunnu huonolta, vaan sen toisen kanssa ihan aidosti haluaa olla ihan omana itsenään ilman mitään roolin esittämistä.

Toki pääsee pois, mutta minä jäin edellisessä suhteessa roikkumaan enkä osannut lähteä itse. Suhde päättyi sitten siihen, että tulin jätetyksi... Ei suhde tietysti ollut läpeensä paska, mutta silti tuntuu siltä, että olen huono eroamaan suhteesta silloinkin, kun se olisi minulle paras ratkaisu. Tästäkin syystä ajatus parisuhteen aloittamisesta pelottaa.

Sama. ’Seurustelen’ tällä hetkellä yksipuolisesti, koska toinen ei halua parisuhdetta minun kanssani, mutta en osaa lähteä. Pelkään koko ajan, että koska joku kolmas tulee kuvioihin miehen taholta. Kauhistuttaa, että pitäisi itse etsiä uutta ihmistä. Mies ei ollenkaan ymmärrä, että pidän tilannetta epäreiluna. Rakastaa kuitenkin minua.

Miksi alapeukku?

Vierailija kirjoitti:

Minuakin pelottaa sitoutuminen, mutta ei sellaisen uhkaa ole kyllä edes näköpiirissä niin ei väliä koko pelolla.

Minua pelottaa siinä mm. nämä asiat:

-vapauden menetys (en saa enää itse päättää kaikesta ja olla rauhassa milloin huvittaa ja tehdä mitä huvittaa, syödä mitä huvittaa, päättää mitä musiikkia kodissani kuuluu ja miltä siellä tuoksuu ja näyttää, täytyy ilmoittaa jos jää kaverille yöksi, mies ei välttämättä tykkäisi jos matkustaisin yksin yms.)

-itseni menetys (mitä jos typistyisin joksikin tylsämieliseksi, masentuneeksi mammaksi/pikkurouvaksi jonka persoona kuoli kun toinen ihminen tuli torpedoimaan sen ja hallitsemaan olemistani?)

-jos joudun joksikin arjen projektipäälliköksi ja masennun totaalisesti sillä en ole yhtään sellainen arkeen kiinnittyvä luonne ja elämänhallintani on luontaisesti hyvin boheemia eli heikkoa enkä kykenisi mihinkään ”tee sitä tee tätä, täällä on nää lapaset ja onko se sähkölasku maksettu”-juttuun

-jos mies ahdistelee minua henkisesti, siis hoputtaa jatkuvasti ja käskee, pakottaa ja päsmäröi sekä taivastelee surkeuttani ja tunnen tämän johdosta itseni aina stressaantuneeksi

-minulta odotetaan jotain

-joudun avaamaan itseni täysin (olen tottunut pitämään lähes kaiken itselläni ja kulissit kunnossa, olen mestari kulissi-ihminen)

-joudun nolaamaan itseni täysin ja surkeuteni paljastuu (mies saa tietää kuinka nolo ja typerä tyyppi olen)

-joudun näyttäytymään IHAILEMANI IHMISEN EDESSÄ kaikissa tilanteissa eli myös kipeänä, kuukautisten aikaan, huonosti nukkuneena...Kammottava ajatus

-kaikki heikkouteni selviää

-pelottaa myös aivan sikana, että jos tulee ero (tämän vuoksi en varmaankaan ehkä uskaltaisi tehdä lapsia vaikka mahdollisesti haluaisin)

Joitain muitakin pelkoja varmaan on, mutta ei tule nyt muita mieleen.

Mun tilanteeseen ei oikein sovi kuin ikisinkkuus ja max jotain kevyitä romansseja joskus. Sellaista pintapuolista seurustelua ilman yhteen muuttoa yms.

Huh... Ollaanko me sama ihminen?

Vierailija kirjoitti:

Sellaisiakin suhteita on olemassa missä saat jatkaa kuten ennenkin. On olemassa miehiä jotka elää samalla tavalla kuin sinä. Kotiin ei tarvitse kutsua ketään ja juhlissa ei ole pakko käydä. Siivoaminen ja ruoanlaitto ovat pakollisia olit parisuhteessa tai et.

Toki, mutta sitten pitäisi muka olla niin onnekas että tällaisen miehen tapaa, minä pidän hänestä ja hän minusta. En pysty uskomaan sellaiseen ihmeeseen.

Ruoanlaitto ei ole pakollista, enpä muista milloin sitä olisin viimeksi tehnyt. Siivoaminen toki on jossain määrin, mutta yksineläjänä voin sentään tehdä sen juuri niin usein tai harvoin kuin haluan.

Totta kai ymmärrän että parisuhteesta saa kuulemma myös jotain hyvääkin. Ehkä oikea rakastuminen saisi aikaan energisemmän olon ja tekisi mieli tehdäkin jotain. Mutta vaikeaa kuvitella sellaista mitä ei ole kokenut.

Up