Vela kysyy: mikä on ollut helpoin ja vaikein ikävaihe lapsesi/lastesi kanssa? Miksi juuri nämä vaiheet?

Helpoimmat vauvavaihe siis eka vuosi, vauva söi ja nukkui hyvin, oli ns. perustyytyväinen, ei juurikaan itkenyt. Varauduin paljon pahempaan, etenkin kun olen ollut yh raskausajasta lähtien.

Myös ikävuodet 6-10 oli helppoja, ihana utelias hyväntuulinen ipana, ei mitään ongelmia.

Vaikeinta tähän saakka ollut ihmaikä joka alkoi 2v jälkeen, kesti n. puolitoista vuotta jonka jälkeen loppui yhtä yhtäkkiä kuin alkoikin. Kova tahto ja paljon hurjia huutoraivareita, jotka saattoi alkaa lähes mistä vaan milloin vaan, eikä auttanut lohduttelut.

Tytär nyt 14v ja viimeisin vuosi ollut taas vaikea, murrosikää tmv, ei käyyä päihteitä tmv mutta mielialat heittelee rajusti ja aina niin positiivisesta ja aurinkoisesta reippaasta tytöstä tullut vetelä murjottaja joka ois vaan älypuhelimella eikä kiinnosta kommunikoida äidin kanssa, vaikka meillä aina ollut hyvät ja läheiset välit.

Ei kuitenkaan missään vaiheessa mitään ylitsepääsemätöntä, tai sellaista vaihetta että olis tuntunut etten oikeasti jaksa enää. Ja lapsen isä ei tosiaan ole ollut koskaan apuna, tai kauheasti kukaan muukaan.

Vaikein oli vauvavuosi. Ihan siksi, että vauva nukkui joka päivä ja yö todella huonosti. Öisin heräili monta kertaa ja saattoi valvoa herättyään tunnin kaksi, päivällä nukkui päiväunia vain ihan lyhyissä pätkissä. Olin niin karmivassa unen puutteessa, että en muista siitä vuodesta oikein mitään muuta kuin että olin fyysisesti ihan sairas kun en saanut koskaan nukkua edes kolmea tuntia putkeen ja pelkäsin koko ajan että terveyteni pettää täysin. 

Jokaisessa ikävaiheessa on helppoutensa ja vaikeutensa, riippuu paljon siitäkin miten itse kokee. Meillä on kolme lasta, nyt 7, 9 ja 12-vuotiaat. Olin ensimmäisen lapsen syntyessä 28-vuotias, koulut käyty ja työkokemusta 5 vuotta kun aloitin jo opiskelun ohessa.

Vauva-aika 0 - 1 v.

- helppoa: imetys, nukkumiset (Ei ole tarvinnut valvoa yhdenkään lapsen kanssa, ja yleensä pidänkin pääni kiinni jos puhutaan lasten nukkumisesta. Vallalla tuntuu olevan käsitys ettei vauvaperheissä nukuta.)

- vaikeaa/vaivalloista: reissut ja lähteminen (se tavaran määrä!) Tosin kolmannen kohdalla oltiin niin tottuneita että muutettiin koko vauvavuodeksi Espanjaan. Tajusin ettei päivärytmi ole niin justiinsa, imetetty vauva ottaa levon ja ruoan omaan tahtiinsa.

Taaperovaihe 1-3 v.

- helppoa: vaunuilla liikkuminen, ulkoilu

- vaikeaa/vaivalloista: kiinteiden opettelu, meillä ei ole soseet uponneet yhdellekään, neuvolan ohjeilla niitä tyrkyteltiin ja oltiin niin niin huolissaan kun ei uppoa, maitoa vaan olis mennyt. Oppivat kyllä 3-4 vuoden ikään mennessä syömään normaalisti.

Leikki-ikä: 3-5 v.

- helppoa: kotona viihtyminen, mummolareissut, uimahallit, yökyläilyt, automatkat (lapset totutettu matkailuun ilman viihdykkeitä, eväät ja radio suomipop riittää!)

- vaikeaa/vaivalloista: vaativa läsnäolo, olen huono leikkimään lasten kanssa, mieluummin keksin yhteistä touhua (leipominen, jossain käyminen jne.), uhmavaiheet mutta viimeistään kolmannen kohdalla oppi tunnistamaan ne nimenomaan vaiheina jotka menevät ohi

Eskari- ja kouluikä 6-12 v.

- helppoa: kouluunlaittaminen (koulumatka 900 m, kävelevät/pyöräilevät itse), harrastuksiinvienti, kaverielämä (meille saa tulla koulun jälkeen kaveritkin), ruokailu (kokkailevat jo vähän itsekin, välipalat itsenäisesti, 12 v. leipoo kavereiden kanssa)

- vaikeaa/vaivalloista: rahankäytön opettelu, kaverisuhteiden kiemurat, pukeutuminen (järkevä ulkovaatetus vs. trendit ja kaverit)

Eniten tähän kaikkeen helppouteen ja vaikeuteen vaikuttaa se miten itse suhtautuu ja miten omat elämäntavat sopivat lasten kanssa elämiseen. Meistä ei kumpikaan käy baareissa. Jos tähän kolmilapsiarkeen yhdistäisi baarireissut ja krapulapäivät olisi varmasti rankkaa, hankalaa ja vielä rahat loppu.

Meillä jokaisella lapsella on ollut omat vaikeat vaiheensa. Yksi itki koko vauva-ajan, toinen taas oli tyytyväinen, kun sai ruokaa ja unta. Yhdellä uhmaiästä ei ollut tietoakaan, kun taas kaksi muuta osoittivat mieltään senkin edestä. Murrosikä on ollut kaikille ongelmallinen, mutta kullekin tavallaan. Kaiken kaikkiaan omaa aikaa jää aikuiselle enemmän lasten kasvaessa, ja sen myötä jaksaa lastenkin ongelmia paremmin.

Ekat kolme vuotta rankimmat - molempien lasten kanssa. Unenpuutteeni takia. Sain nukuttua ehkä viis kertaa viikossa 1,5 h putkeen. Kaikki muut unipätkät lyhyempiä. Joskus sain nukuttua yhden tunnin koko yön aikana.

Olin kuin kävelevä kuollut. En muista noista ajoista oikeastaan yhtään mitään. 

Ihan kuin mut ois tuotu aikakoneella tähän hetkeen. Nyt alkaa helpottaa, kun lapset koululaisia (alakoulussa).

6,5-vuotiaan kanssa ei ole vielä ollut mitään erityisen vaikeaa vaihetta, on ns. helppo ja kiltti lapsi luonnostaan. Kerran oli nähnyt kun kaveri hoidossa oli kaatanut tuolin vihoissaan, ja kun omani sitten suuttui taaperona jostain, kokeili tätä samaa- paitsi ei paiskonut menemään kuten kaverinsa, vaan huutoitki, katsoi minua tiukasti ja kallisti tuolia varovasti! xD Oikeasti, aivan ihana lapsi. <3 

Vierailija kirjoitti:

Vaikein oli vauvavuosi. Ihan siksi, että vauva nukkui joka päivä ja yö todella huonosti. Öisin heräili monta kertaa ja saattoi valvoa herättyään tunnin kaksi, päivällä nukkui päiväunia vain ihan lyhyissä pätkissä. Olin niin karmivassa unen puutteessa, että en muista siitä vuodesta oikein mitään muuta kuin että olin fyysisesti ihan sairas kun en saanut koskaan nukkua edes kolmea tuntia putkeen ja pelkäsin koko ajan että terveyteni pettää täysin. 

Joku näköjään kävi jo kirjoittamassa minun kokemukseni. Meillä on kaksi lasta ja molempien kanssa vauvavuosi on ollut aivan järkyttävän hirveä lähinnä juuri tuon unenpuutteen vuoksi. Se on jännä, miten se sairastuttaa kokonaisvaltaisesti. Mieli on maassa ja hermo kireällä, kroppaa särkee ja koko ajan on flunssainen olo. Äitini joskus totesi haikean kuuloisena, että on se vauva-aika ihanaa. Olin ihan että mitä ihmettä, mikä siinä on ihanaa? Mielestäni se oli aivan kamalaa. Toivoin koko ajan, että aika kuluisi äkkiä ja se olisi jo ohi. Oli niin tylsääkin, kun ei vauvojen kanssa voi tehdä mitään. Varsinkin tuollaisten hankalien tapausten kanssa, jotka eivät viihdy vaunuissa ja autoissa. Oltiin sitten vain kotona kärsimässä.

Jokaisessa vaiheessa on omat haasteensa. Sitä aina ajattelee, että kunhan nuo lapset oppivat vaikka kävelemään, niin tilanne helpottuu, mutta ei se mihinkään helpotu, ongelmat vain muuttuvat. Ja se, joka luulee, että kun lapset täyttävät 18 niin kaikki ongelmat loppuvat kuin seinään, voi luopua tuosta toiveesta ihan suosiolla. Itse asiassa sanoisin, että ongelmien taso on suoraan verrannollinen lasten ikään. Eli kääntäen, ne ensimmäiset pari vuotta olivat monessa mielessä varmaankin ne helpoimmat.

Neljä lasta kasvatettu aikuiseksi, ehdottomasti pahin vaihe 14-17. Kiukuttelua, murjotusta, äyskimistä, ovien paiskomista, ei vastuuntuntoa, luotettavuusongelmia, puhumattomuutta, järjetöntä kinuamista.. Just name it. Mutta me selvittiin, nyt ovat fiksuja nuoria aikuisia.

Alku oli vaikeinta ja lapsen kasvaessa on muuttunut koko ajan helpommaksi.

Se, mikä ei koskaan muutu, on huoli.

Omista lapsistaan huolehtii ja murehtii (heidän terveyttään, kaverisuhteitaan, parisuhteitaan, työasioitaan, raha-asioita jne.) hautaan saakka. Koskaan et saa enää sitä huoletonta olotilaa, mikä oli ennen lapsia.

Lapsiin olet henkisesti sidottuna lopun ikäsi.