Voisiko joku kertoa, miksi aviopari ei ole ”toisilleen sopivia”?

No jos toinen osoittautuu hedelmättömäksi ja toinen haluaa biologisia lapsia puolisonsa kanssa. 

Rakastuminen on hormonimyrsky jossa luo päässä kuvan toisesta. Kun myrsky laantuu alkaa rakkaus - tai sitten ei. Myös luonteenpiirteet joihin alussa rakastui saattavat myöhemmin ärsyttää, Tarja Halonen jossain tv ohjelmassa sanoi "se mikä aluksi ihastuttaa, se myöhemmin vihastuttaa", vaikka spontaanius voi olla eksoottista ja viehättävää, mutta arkielämässä rasittavaa epäennustettavuutta a epäluotettavuutta.

Aika pitkään ihminen voi antaa myös tarkoituksella itsestään toisenlaisen kuva: voi olla kohtelias, huomioonottava jne, kun seurustellaan mutta avion arjessa alkaa pitää toista itsestäänselvyytenä joka ei neää kauniita sanoja tarvitse. Osa kokee myös oikeudekseen kaataa oman pahan olonsa toisen niskaan - ja pitää sitä toisen syynä kun ollaan vakaassa suhteessa vaikka muuten sosiaalisissa suhteissa käyttäytyisi paljon korrektimmin. Olisko tuossa niitä "piirteitä"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen muuttuu ja kehittyy. Joskus ihan eri suuntiin.

Juu, kaikki muuttuvat. Minä olen muuttunut parikymppisestä siten, että olen itsevarmempi ja olen rennompi. En näe mitään syytä, että nämä piirteet olisivat jollekin epäsopivia. Toki puoliso voi olla vaikka nihilisti suorittaja, ja häntä ärsyttää rentouteni, mutta onko se ”epäsopivaa”?

Tämä menee saivarteluksi. Jos jokin ominaisuus kumppanissa ärsyttää liikaa, niin että asiasta tulee suhteen kannalta kynnyskysymys, eivätkö nämä ihmiset silloin ole toisilleen epäsopivat?

Moneskohan aihepiiriin liittyvä aloitus samalta jankkaajalta :)

Tämä on kolmas aloitukseni samasta aiheesta. Ensimmäisen tein useampi vuosi sitten, kun mies vaihtoi minut lennosta toiseen, koska ”emme ole sopivia”. Hän vaihtoi minut naiseen, jolla oli samat harrastukset kuin hänellä, koska ”hän oli sopivampi”. Vaikka ero on mennyttä, niin silti vieläkään en ymmärrä, miksi lasten koti hajoitetaan vain sen takia, että saa samat harrastukset vaimon kanssa.

Aihe pulpahtaa pintaan aina kun joku perustelee avioeroaan sopivuudella. Mutta kuten totesin äsken, niin kyse lienee vain semantiikasta. ”Sopivuudella” ei oikeastaan tarkoiteta mitään erikoista, vaan se on sana, jota käytetään, kun ei muutakaan selitystä ole?

Vierailija kirjoitti:

Rakastuminen on hormonimyrsky jossa luo päässä kuvan toisesta. Kun myrsky laantuu alkaa rakkaus - tai sitten ei. Myös luonteenpiirteet joihin alussa rakastui saattavat myöhemmin ärsyttää, Tarja Halonen jossain tv ohjelmassa sanoi "se mikä aluksi ihastuttaa, se myöhemmin vihastuttaa", vaikka spontaanius voi olla eksoottista ja viehättävää, mutta arkielämässä rasittavaa epäennustettavuutta a epäluotettavuutta.

Aika pitkään ihminen voi antaa myös tarkoituksella itsestään toisenlaisen kuva: voi olla kohtelias, huomioonottava jne, kun seurustellaan mutta avion arjessa alkaa pitää toista itsestäänselvyytenä joka ei neää kauniita sanoja tarvitse. Osa kokee myös oikeudekseen kaataa oman pahan olonsa toisen niskaan - ja pitää sitä toisen syynä kun ollaan vakaassa suhteessa vaikka muuten sosiaalisissa suhteissa käyttäytyisi paljon korrektimmin. Olisko tuossa niitä "piirteitä"?

Eihän tuollainen ihminen ole kenellekään sopiva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen muuttuu ja kehittyy. Joskus ihan eri suuntiin.

Juu, kaikki muuttuvat. Minä olen muuttunut parikymppisestä siten, että olen itsevarmempi ja olen rennompi. En näe mitään syytä, että nämä piirteet olisivat jollekin epäsopivia. Toki puoliso voi olla vaikka nihilisti suorittaja, ja häntä ärsyttää rentouteni, mutta onko se ”epäsopivaa”?

Tämä menee saivarteluksi. Jos jokin ominaisuus kumppanissa ärsyttää liikaa, niin että asiasta tulee suhteen kannalta kynnyskysymys, eivätkö nämä ihmiset silloin ole toisilleen epäsopivat?

Moneskohan aihepiiriin liittyvä aloitus samalta jankkaajalta :)

Tämä on kolmas aloitukseni samasta aiheesta. Ensimmäisen tein useampi vuosi sitten, kun mies vaihtoi minut lennosta toiseen, koska ”emme ole sopivia”. Hän vaihtoi minut naiseen, jolla oli samat harrastukset kuin hänellä, koska ”hän oli sopivampi”. Vaikka ero on mennyttä, niin silti vieläkään en ymmärrä, miksi lasten koti hajoitetaan vain sen takia, että saa samat harrastukset vaimon kanssa.

Aihe pulpahtaa pintaan aina kun joku perustelee avioeroaan sopivuudella. Mutta kuten totesin äsken, niin kyse lienee vain semantiikasta. ”Sopivuudella” ei oikeastaan tarkoiteta mitään erikoista, vaan se on sana, jota käytetään, kun ei muutakaan selitystä ole?

Tämä oli pelkkää sanahelinää ja selittelyä eksältäsi. Oikeasti ei enää rakastanut sinua ja halusi vain itsekkäästi vaihtaa uuteen. Jos joka pari eroaisi "sopimattomuuden" vuoksi, ei kukaan olisi pitkissä liitoissa.

No jos molemmat halusivat kasvattaa lapsensa keskisuuren kaupungin tiiviillä omakotialueella, mutta lasten kasvettua toinen haluaa asettua maalle ja toinen suurehkon kaupungin keskustaan. Lisäksi keskusta-asuja tahtoisi asua ja viettää aikaa kumppaninsa kanssa ja maalle haikailevalle riittäisi se, että yhdessä voisi viettää yhden päivän viikossa. Voiko tässä mitenkään päästä molempia tyydyttävään kompromissiin?

Ja kyllä eriävät mielipiteet lasten määrästä on ihan pätevä syy siihen ettei sovi yhteen. Eihän pari sovi yhteen, jos voi suhteessa huonosti siksi, että joutuu joustamaan liikaa. Ei se ole tarpeeksi hyvin yhteen sopimista jos tulevaisuuden haaveet poikkeavat liikaa toisistaan vaikka muuten hyvin menisikin vaikka kommunikaation ja seksin suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen muuttuu ja kehittyy. Joskus ihan eri suuntiin.

Juu, kaikki muuttuvat. Minä olen muuttunut parikymppisestä siten, että olen itsevarmempi ja olen rennompi. En näe mitään syytä, että nämä piirteet olisivat jollekin epäsopivia. Toki puoliso voi olla vaikka nihilisti suorittaja, ja häntä ärsyttää rentouteni, mutta onko se ”epäsopivaa”?

Tämä menee saivarteluksi. Jos jokin ominaisuus kumppanissa ärsyttää liikaa, niin että asiasta tulee suhteen kannalta kynnyskysymys, eivätkö nämä ihmiset silloin ole toisilleen epäsopivat?

Moneskohan aihepiiriin liittyvä aloitus samalta jankkaajalta :)

Tämä on kolmas aloitukseni samasta aiheesta. Ensimmäisen tein useampi vuosi sitten, kun mies vaihtoi minut lennosta toiseen, koska ”emme ole sopivia”. Hän vaihtoi minut naiseen, jolla oli samat harrastukset kuin hänellä, koska ”hän oli sopivampi”. Vaikka ero on mennyttä, niin silti vieläkään en ymmärrä, miksi lasten koti hajoitetaan vain sen takia, että saa samat harrastukset vaimon kanssa.

Aihe pulpahtaa pintaan aina kun joku perustelee avioeroaan sopivuudella. Mutta kuten totesin äsken, niin kyse lienee vain semantiikasta. ”Sopivuudella” ei oikeastaan tarkoiteta mitään erikoista, vaan se on sana, jota käytetään, kun ei muutakaan selitystä ole?

No mitä sanaa sinun mielestäsi pitäisi sitten käyttää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen muuttuu ja kehittyy. Joskus ihan eri suuntiin.

Juu, kaikki muuttuvat. Minä olen muuttunut parikymppisestä siten, että olen itsevarmempi ja olen rennompi. En näe mitään syytä, että nämä piirteet olisivat jollekin epäsopivia. Toki puoliso voi olla vaikka nihilisti suorittaja, ja häntä ärsyttää rentouteni, mutta onko se ”epäsopivaa”?

Tämä menee saivarteluksi. Jos jokin ominaisuus kumppanissa ärsyttää liikaa, niin että asiasta tulee suhteen kannalta kynnyskysymys, eivätkö nämä ihmiset silloin ole toisilleen epäsopivat?

Moneskohan aihepiiriin liittyvä aloitus samalta jankkaajalta :)

Tämä on kolmas aloitukseni samasta aiheesta. Ensimmäisen tein useampi vuosi sitten, kun mies vaihtoi minut lennosta toiseen, koska ”emme ole sopivia”. Hän vaihtoi minut naiseen, jolla oli samat harrastukset kuin hänellä, koska ”hän oli sopivampi”. Vaikka ero on mennyttä, niin silti vieläkään en ymmärrä, miksi lasten koti hajoitetaan vain sen takia, että saa samat harrastukset vaimon kanssa.

Aihe pulpahtaa pintaan aina kun joku perustelee avioeroaan sopivuudella. Mutta kuten totesin äsken, niin kyse lienee vain semantiikasta. ”Sopivuudella” ei oikeastaan tarkoiteta mitään erikoista, vaan se on sana, jota käytetään, kun ei muutakaan selitystä ole?

No mitä sanaa sinun mielestäsi pitäisi sitten käyttää?

Sitä, mikä on todellinen syy. Ei kiinnosta, ei halua. Enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen muuttuu ja kehittyy. Joskus ihan eri suuntiin.

Juu, kaikki muuttuvat. Minä olen muuttunut parikymppisestä siten, että olen itsevarmempi ja olen rennompi. En näe mitään syytä, että nämä piirteet olisivat jollekin epäsopivia. Toki puoliso voi olla vaikka nihilisti suorittaja, ja häntä ärsyttää rentouteni, mutta onko se ”epäsopivaa”?

Tämä menee saivarteluksi. Jos jokin ominaisuus kumppanissa ärsyttää liikaa, niin että asiasta tulee suhteen kannalta kynnyskysymys, eivätkö nämä ihmiset silloin ole toisilleen epäsopivat?

Moneskohan aihepiiriin liittyvä aloitus samalta jankkaajalta :)

Tämä on kolmas aloitukseni samasta aiheesta. Ensimmäisen tein useampi vuosi sitten, kun mies vaihtoi minut lennosta toiseen, koska ”emme ole sopivia”. Hän vaihtoi minut naiseen, jolla oli samat harrastukset kuin hänellä, koska ”hän oli sopivampi”. Vaikka ero on mennyttä, niin silti vieläkään en ymmärrä, miksi lasten koti hajoitetaan vain sen takia, että saa samat harrastukset vaimon kanssa.

Aihe pulpahtaa pintaan aina kun joku perustelee avioeroaan sopivuudella. Mutta kuten totesin äsken, niin kyse lienee vain semantiikasta. ”Sopivuudella” ei oikeastaan tarkoiteta mitään erikoista, vaan se on sana, jota käytetään, kun ei muutakaan selitystä ole?

No mitä sanaa sinun mielestäsi pitäisi sitten käyttää?

Sitä, mikä on todellinen syy. Ei kiinnosta, ei halua. Enää.

Ja mistähän se sitten voi johtua, ettei kiinnosta tai halua enää? Ei ilmeisesti ainakaan siitä, että se puoliso ei tunnu enää sopivalta syystä tai toisesta.

Tuntuu, että et niinkään ole kiinnostunut pohtimaan asioita yleensä kuin peilaamaan kaikkia muita suhteita omaan eroosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen muuttuu ja kehittyy. Joskus ihan eri suuntiin.

Juu, kaikki muuttuvat. Minä olen muuttunut parikymppisestä siten, että olen itsevarmempi ja olen rennompi. En näe mitään syytä, että nämä piirteet olisivat jollekin epäsopivia. Toki puoliso voi olla vaikka nihilisti suorittaja, ja häntä ärsyttää rentouteni, mutta onko se ”epäsopivaa”?

Tämä menee saivarteluksi. Jos jokin ominaisuus kumppanissa ärsyttää liikaa, niin että asiasta tulee suhteen kannalta kynnyskysymys, eivätkö nämä ihmiset silloin ole toisilleen epäsopivat?

Moneskohan aihepiiriin liittyvä aloitus samalta jankkaajalta :)

Tämä on kolmas aloitukseni samasta aiheesta. Ensimmäisen tein useampi vuosi sitten, kun mies vaihtoi minut lennosta toiseen, koska ”emme ole sopivia”. Hän vaihtoi minut naiseen, jolla oli samat harrastukset kuin hänellä, koska ”hän oli sopivampi”. Vaikka ero on mennyttä, niin silti vieläkään en ymmärrä, miksi lasten koti hajoitetaan vain sen takia, että saa samat harrastukset vaimon kanssa.

Aihe pulpahtaa pintaan aina kun joku perustelee avioeroaan sopivuudella. Mutta kuten totesin äsken, niin kyse lienee vain semantiikasta. ”Sopivuudella” ei oikeastaan tarkoiteta mitään erikoista, vaan se on sana, jota käytetään, kun ei muutakaan selitystä ole?

No tuossahan se selvisi, mikset ymmärrä. Miehesi on käyttänyt sanaa vain oikeuttaakseen naisenvaihdon. Ei ole sopivuuden kansas mitään tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on paljon eri syitä mennä naimisiin, rakkaus on vain yksi niistä. Syitä ovat mm.

- Raha

- Vaikutusvalta

- Pakkoavioliitto

- Tarve päästä paremman elintason maahan

- Raskaus

- Ujous (ei uskalla/kehtaa sanoa ettei rakasta kumppania)

- Jatkakaa listaa

Esimerkiksi jo edellä mainitut syyt ovat monilla syitä mennä naimisiin saakka, mutta yksikään niistä ei tarkoita että kumppanit olisivat toisilleen sopivia. parhaassa tapauksessa tämä tapahtuu yhteisellä ymmärryksellä ja tahdolla mutta usein on se tilanne että toinen osapuoli ei tiedä toisen motiiveja ollenkaan, vaan on rakkaudesta/ihastukssta soikeana.

- Uskonnolliset syyt

- Taloudelliset syyt (ei täysin sama asia kuin raha)

Menin ensimmäisen mieheni kanssa avioon, koska olimme silloin uskovia, kuten molempien suvut. Avoliitto ei olisi tullut kysymykseen.

Toisen mieheni kanssa avioiduin, koska halusin hänelle oikeuden omaisuuteni, jos kuolen tai tulee avioero. Siinä tilanteessa minä omistin yksin kotimme, jonka lainasta mies halusi maksaa puolet ja käytti paljon vapaa-aikaansa talon remontoimiseen. Tässä elämänvaiheessa avioliitto sinällään ei tuntunut kovin merkitykselliseltä, se oli eniten juridinen sopimus, jolla halusin reiluutta ja turvaa puolisolleni.

Toki myös olen rakastanut kumpaakin miestä syvästi naimisiin mennessä ja uskonut, että olemme loppu elämämme yhdessä. Ensimmäisen kanssa kasvoimme kahdessa kymmenessä vuodessa erillemme (niin klisee kuin se onkin). Toisen kanssa ollaan lähdetty suhteeseen aikuisina ja itsemme tuntevina ihmisinä. Aika näyttää miten tämä suhde elää ja kehittyy.

Vierailija kirjoitti:

Jos elämältä halutaankin ihan eri asioita esimerkiksi lapsiluvun tai asuinpaikan tai vaikka uskonnon tai poliittisen tai muun aatteen suhteen. Ja jokaisessa näissä asioissa mieli voi muuttua, vaikka alun perin oltaisiinkin oltu samaa mieltä. Tai toinen sairastuu vakavasti ja toinen ei halua olla sellaisessa suhteessa. Valitettavasti näitäkin on nähty.

Näin tosiaan voi käydä. Tiedän pariskunnan, joka tapasi aikuisiällä ja oli yhdessä 10 vuotta samoilla elämänarvoilla, kunnes mies 60. kriisissä hurahti vanhoillisortodoksiksi. Koko elämä alkoi pyöriä uskonnon ympärillä, ystävät vaihtuivat uskonnollisiin piireihin ja monet miehen aikaisemmat arvot, mm. että nainen on hyvä ja kokonainen ilman lapsia, lensivät romukoppaan. Tämä oli kova pala naiselle, joka itse oli lapseton ja sai kuulla mieheltään koko ajan, ettei Jumala ole tyytyväinen, jos nainen ei synnytä.

Vierailija kirjoitti:

Rakastuminen on hormonimyrsky jossa luo päässä kuvan toisesta. Kun myrsky laantuu alkaa rakkaus - tai sitten ei. Myös luonteenpiirteet joihin alussa rakastui saattavat myöhemmin ärsyttää, Tarja Halonen jossain tv ohjelmassa sanoi "se mikä aluksi ihastuttaa, se myöhemmin vihastuttaa", vaikka spontaanius voi olla eksoottista ja viehättävää, mutta arkielämässä rasittavaa epäennustettavuutta a epäluotettavuutta.

Aika pitkään ihminen voi antaa myös tarkoituksella itsestään toisenlaisen kuva: voi olla kohtelias, huomioonottava jne, kun seurustellaan mutta avion arjessa alkaa pitää toista itsestäänselvyytenä joka ei neää kauniita sanoja tarvitse. Osa kokee myös oikeudekseen kaataa oman pahan olonsa toisen niskaan - ja pitää sitä toisen syynä kun ollaan vakaassa suhteessa vaikka muuten sosiaalisissa suhteissa käyttäytyisi paljon korrektimmin. Olisko tuossa niitä "piirteitä"?

Tuo Halosen toteamus on ainakin omalla kohdalla osoittautunut erittäin todeksi molemmin päin.

Ex-vaimo kertoi ihastuneensa muun muassa puhetaitooni. Hän oli kai lapsuudenkodissaan tottunut töksäyttelevään kolmen sanan ydinlauseretoriikkaan, johon vastataan enintään murahduksin. Minä taas olen aika verbaalinen ja osasin puhua tunteistakin, sekä kuunnella. 20 vuotta myöhemmin mulla on edelleen tarve ilmaista itseäni suullisesti ja kommunikoida asioista vastavuoroisesti, mutta arjessa ex-vaimo halusi turvautua siihen tuttuun ydinlause-murahtelu -moodiin ja jokseenkin kaikki yritykseni synnyttää keskustelua tai pohtia asioita laajemmin saivat hänet aina hermostumaan ja kokemaan tilanteet vastakkainasetteluna. 

Itse puolestani nuorena ihastuin exän tietynlaiseen omapäisyyteen; nuoressa naisessa se näytti voimakastahtoisuudelta ja kapinoivalta ja minua vähän nössönä mutta luonteeltaan kyseenalaistavana se viehätti suuresti ja ihailin päättäväisyyttään yms. Vanhemmiten sama luonteenlaatu on jääräpäisyyttä ja kyvyttömyyttä kompromisseihin. Samalla edellisen kappaleen mukainen kommunikaatiokuilu hankaloitti yhteistyötä sekä -ymmärrystä ja loi konflikteja. Musta tuli se kapinoinnin kohde jossain vaiheessa hänelle. Erityisesti tarpeeni keskustella ja kyseenalaistaakin, jota hän ei voi sietää. Mulle se taas on kiellettynä arka paikka ja jatkuvan torjunnan ja väheksynnän tunteen aiheuttava piirre. 

Ihan perusjutut eivät meissä ole kauheasti muuttuneet, mutta kaikki muu elämässä; ympäristö, vastuut, arki, vaatimukset, ovat, niin että jotenkin vaan mikään ei toimi sujuvasti. Ne toisiamme kiehtovat ja täydentävät nuoruuden piirteet jotka olivat toisissamme silloin parhautta, muuttuivat koko ajan konfliktia ja ärsyyntymistä tuottaviksi kitkatekijöiksi aikuisessa arkielämässä. 

Vierailija kirjoitti:

No jos molemmat halusivat kasvattaa lapsensa keskisuuren kaupungin tiiviillä omakotialueella, mutta lasten kasvettua toinen haluaa asettua maalle ja toinen suurehkon kaupungin keskustaan. Lisäksi keskusta-asuja tahtoisi asua ja viettää aikaa kumppaninsa kanssa ja maalle haikailevalle riittäisi se, että yhdessä voisi viettää yhden päivän viikossa. Voiko tässä mitenkään päästä molempia tyydyttävään kompromissiin?

Ja kyllä eriävät mielipiteet lasten määrästä on ihan pätevä syy siihen ettei sovi yhteen. Eihän pari sovi yhteen, jos voi suhteessa huonosti siksi, että joutuu joustamaan liikaa. Ei se ole tarpeeksi hyvin yhteen sopimista jos tulevaisuuden haaveet poikkeavat liikaa toisistaan vaikka muuten hyvin menisikin vaikka kommunikaation ja seksin suhteen.

Ehdottomasti näin. Olen itse seurannut vierestä muutaman avioliiton kariutumista siinä, kun 30. ikävuoden tienoilla (lapsettomina) toinen haluaa vaan möllöttää kotona kumppanin kanssa ja toinen taas haluaa, että tullaan ja mennään ja bailataan ja eletään railakkaasti puolison kanssa. Molemmat tarvitsivat parisuhteelta ja kumppanilta eri asioita. En sitten tiedä, miksi ja miten he päätyivät alunperin yhteen. Ehkä siellä alitajunnassa oli odottamus, että toinen muuttuu minun kaltaiseksini, kun aikaa kuluu tarpeeksi.

Olen itsekin sopimaton aviopuoliso miehelle, joka mm.

- haluaa lapsia tai hänellä on lapsia (olen vela)

- haluaa asua maalla (kasvoin maaseudulla keskellä korpimetsää hevon p*rsiissä, ei ole mun juttu)

- haluaa asua saman katon alla (ei tule kesää, saan hermoromahduksen, been there done that)

- haluaa, että olemme jatkuvasti tulossa, menossa tai sosialisoimassa (olen introvertti ja väsyn helposti)

- haluaa, että ostamme yhdessä talon (minun palkoilla ei hankita pesämunaa asuntoon, en halua asettua tiettyyn kohtaan asumaan. Mies saa ostaa talon itse halutessaan.)

- haluaa perinteisen naisen (huolehdin miehestäni rakkaudesta, en velvollisuudesta, mies on aikuinen ihminen eikä huollettava lapsi)

- omaa rasistisen, homofoobisen ja syrjivän maailmankuvan (suurin osa ystävistäni on ulkomaalaisia, moni kuuluu seksuaalivähemmistöön, transmiehiäkin löytyy)

En siis tosi, tosi monta seikkaa, miksi aviopari ei ole yhteensopiva. Monet muuttuvat ajan myötä, osa ei jää ottamaan selvää puolisosta, vaan kiitää naimisiin tyyliin 2 vuoden sisään tapaamisesta. Itse alkaisin harkita avioliittoa 4-5 vuoden jälkeen vasta, koska parempi rauhassa ja kunnolla kuin hätäisesti 15 kertaa sama uusiksi. Olenkin laiska :D 

Aloin seurustelemaan 18-vuotiaana ikäiseni pojan kanssa. Oikein mukava poika. Mentiin naimisiin, asuttiin mun perheen omistamassa hyvässä ja isossa asunnossa.

Lapseperhe-elämän aikana kävi ilmi seuraavaa:

-mies oli työnarkomaani (seurustelu aikana tätä ei sillä tavalla huomannut, koska minulle riitti, että mies tuli kotiin seiskan kasin maissa, pikkulapsiperheessähän tällainen käytös isältä on todella epätoivottua

-mies ei halunnut matkustella ollenkaan (seurusteluaikoina kävimme edes jossain)

-miehen jatkuva into mennä mökille aina loma-aikoina ja viikonloppuisin (anoppini ja appenikin aina siellä, itse en oikein ole usein mökkeilevää laatua, varsinkaan pikkulasten kanssa enkä varsinkaan jos mökillä on puucee + kantovesi)

-mies ei halunnut tehdä yhteisen kodin eteen yhtään mitään: siivoukset, pikkuremonttihommat kuten irronneen listan kiinnitys takaisin, ulkotyöt, mikään ei huvittanut häntä eikä kuulunut hänelle

-lasten hoitokin oli hänestä ikävää eikä hän sitä halunnut tehdä

No. Se, että mies oli kuitenkin kiltti epäjuoppo, ei riittänyt. Ongelmaksi muodostui se, ettei mies panostanut mihinkään mistä olisi ollut iloa perheelleiiin ja se, että mun olisi pitänyt lakata elämästä. Kaikki asiat olisi pitänyt hoitaa yksin tai jonkun muun kanssa. Mitään tuskin katuu yhtä paljon kuin elämätöntä elämää.

Itselle tulee mieleen vain sopimattomat joiden seksi tarpeet ei kohtaa tai lapsi haaveet ovat erot. Sekä jos toinen on omistaja luonteinen (esim. erittäin mustasukkainen) ja toinen on todella menevä ja ulospäin suuntautunut henkilö. Ottamatta nyt huomioon järjestettyjä/pakotettuja avioliittoja.

Muut asiat nopeasti mietittynä ei tee sopimattomaksi. Koska parisuhteet ovat pitkällä juoksulla tarvitsevat kompromisseja sekä eroavaisuudet ovat parisuhteiden liima.