Miten olla sinut itsensä kanssa?

Vihaan itseäni eli pitäisikö lähteä siitä, että vihaan itseäni. Tai vihata on väärä sana. Ajattelen hirveästi huonoa itsestäni, jotenkin että olen viallinen. Minun pitäisi kuolla, mutta ei minusta ole tappamaan itseäni. Maailmassa on muutama ihminen joka kaipaisi minua, jos kuolisin. Omien lasten tuska asian vuoksi kestäisi varmaan pitkään ja olisi mukana aina.

Toivonkin kuolemaani vähän aikaa, mutta sitten en taas uskalla toivoa koska pelkään sitä. Välilä taas salaa toivon.

Välillä vihaan ajatuksiani, esim. yksi päivä havahduin siihen, että mietin paljon itsemurhaa, mutta se on ihan turhaa koska en kuitenkaan tappaisi itsenäni. Pelkäisin joutavani helvettiin sen takia. Mietin vaan että pitäisikö koko ajan pyrkiä tekemään jotain ettei ajattelisi niin paljon vai pitäisikö hyväksyä vaan Ajattelevansa. Eihän ajatukset voi vahingoittaa.

Sitten myös mielikuvittelen, että miesystäväni pettää, jää kiinni siitä ja jätän sen. :( oikein näyttävästi.

Oikeasti huomaan olevani raukka, joka ei uskalla edes sanoa kun pahoitti mielensä, kun pelkää saavansa kuulla olevansa liian herkkä.

Mietin myös paljon olenko paha, kun oma isäni on paha. Onko tähän vaan lääkkeenä se, että tekee hyvää? Tässäpä pohdintojani.