Nyt se on nähty, perhe-elämä. Tervetuloa uusi elämä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti menee sinulla paremmin kuin minulla. Itselleni iski keski-iän kriisi, kun viisikymppinen sisareni sai sydänkohtauksen. Tuli jotenkin hyvin akuutti tunne siitä, että elämää ei ole loputtomasti jäljellä ja että on kiire elää ns. täyttä elämää, jos vielä aion.

No, siinä levottomana päättelin että ongelma on keskiluokkainen tavallinen peruselämä ja tavallinen, rauhallinen parisuhde. Minä halusin olla vapaa, lähteä reppureissaamaan, ilman mitään sitoutumuksia. Niin minä sitten jätin täysin yllättyneen miehen, joka ei ollenkaan ymmärtänyt mikä oli vialla. Aloin juhlia, harrastaa nuorempia miehiä, matkustella. Se oli kivaa ehkä puoli vuotta, vuoden vielä yritin oppia nauttimaan sellaisesta elämästä  mutta en nauttinut.

Sitten alkoi koko sellainen elämä tuntua tyhjältä ja siltä, mitä minä en halua. Halusin takaisin rakkaan, hyvän mieheni ja tavallisen elämän. Tajusin, että ongelma ei ollut koskaan ollut avioliitto tai tavallinen elämä vaan oma ikäkausikriisiin liittynyt levottomuuteni, jonka olisi voinut käsitellä kypsemminkin kuin ryntäämällä yli-ikäiseen teinikapinaan. Harmi kyllä, miestä en enää takaisin saanut, hänellä oli jo uusi.

Tiedostan, että elämän rajallisuus minuakin ahdistaa. Tätäkö se loppuelämä on, tylsää tylsää vailla tunnetta.

Miten tästä kriiseilystä voisi päästä ohi ilman että tekee asialle mitään? Sen verran ahdistavaa tämä on, että katumisen uhallakin olen menossa irtiottoa kohti. Joku saa varmasti hyvän ja kiltin miehen miehestäni.

Se menee ihan itsestään ohi vuodessa tai parissa, vaikka et tekisi mitään. Sinä aikana kypsyt uuteen elämänvaiheeseen niin, et ei enää ahdista eikä ole tylsää. Monesta tulee sellainen, että tavallinen pieni arki alkaa tuottaa syviä onnellisia tunne-elämyksiä, asiat joita ei ennen ehkä huomannutkaan.

Itselläni oli myös tuon tyyppinen kriisi, mutta minä kohelsin niin paljon eri suuntiin että onneksi en saanut toteutettua mitään. Välillä halusin sittenkin naimisiin ja lapsen vaikka olin aina pitänyt itseni erakkoluonteisena velana, välillä oli tunne että pakko muuttaa ulkomaille kun pää hajoaa, välillä sekoilin alkoholin ja seksin kanssa yöelämässä jossa en ollut opiskeluiän jälkeen viihtynyt. Deittailin kun oli vauvakuume, mutta sitten iskikin taas vapaus ja juhlimis tai ulkomaille luomaan uraa -vaihde. Sekin ahdisti kun mikään ei edennyt muutokseen koska se mitä halusin vaihtui jatkuvasti.

Tuota kesti noin vuoden, sitten ahdistus ja levottomuus vaihtuivat rauhaan ja seesteisyyteen jollaista en ollut koskaan kokenut. Yhtäkkiä en enää halunnut mitään muuta kuin olla ja nauttia itse olemisesta ja arjen aistinautinnoista. Jotenkin syvällä mielessä ikäkausikriisi oli kriiseilty ja vanheneminen ja kuolevaisuus hyväksytty. Ja lopputulos oli hyvä: mitään tai ketään pelkäämätön, rauhallisen onnellinen ihminen jonka onni vaatii kovin vähän ulkoisesta maailmasta.

Hienoa, että selvisit kriisistäsi vaikka kauan siin menikin. En tiedä jaksaisiko perheeni sietää minua noin kauan. Olen nyt jo kylmä miestäni kohtaan ja koen tekeväni väärin häntä kohtaan jo ajatellesani näin. Hän ansaitsee paremman vaimon. Lapsillenikin äksyilen kun ovat aina pyytämässä jotain enkä saa hetken rauhaa itselleni ja kun sitä väkisin yritän ottaa, koen syyllisyyttä.

Ap

Olet tietysti vapaa tekemään mitä haluat, mutta oletko yrittänyt saada asioita paremmiksi nykytilanteessa. Yrittää saada sitä tilaa ja rauhaa itsellesi edes ajoittain. Kyllä aika monella on elämänvaiheita joissa kaipaa sitä että voi välillä ihan yksin miettiä elämää, ja useimmiten puoliso hyväksyykin sen jos asiasta keskustellaan, että mistä on kyse.

En ole yrittänyt, olen vain voinut huonosti pääni sisällä. Emme ole koskaan osanneet puhua tunteistamme. Emme ole ikinä riidelleet. En tiedä missä voisin ottaa omaa aikaa muualla kuin ehkä töissä.

Mitäs kuuluu nykyään? Onko vienti vetänyt?