Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Nyt se on nähty, perhe-elämä. Tervetuloa uusi elämä!
27.12.2019 |
Olen keski-ikäinen nainen ja olen jo pidemmän aikaa kipuillut perheenäidin ja vaimon roolissa. En ole onnellinen enää. Miehen kanssa ei riitä keskusteltavaa eikä seksikään innosta. Mies on hyvä, kunnollinen ja uskoisin että rakastaa minua vielä. Kai minäkin olen häneen kiintymyt ja tottunut pitkässä avioliitossa. En vaan koe itseäni naiseksi hänen kanssaan ja läsnäolo ahdistaa päivä päivältä enemmän.
Olen aina tykännyt miesten huomiosta ja ensi vuonna olen sitä valmis vastaanottamaan ilman mitään sitoumuksia. Ehkä tämä on ikäkriisiä, mutta tiedostan, että jos en tätä ratkaisua tee nyt, kuolen pystyyn tässä liitossa. En ikinä enää kokisi huumaa ja intohimoa. Elämä on tässä ja nyt. Ympärillä kuulee sairastumisia ja kuolemia, olen vielä elossa ja haluan kokea täysillä. Voin tulla katumaan ja voin tulla satutetuksi, mutta ainakin koen sitten jotain.
Olen jonkin verran itsekäs ja omaan narsistisia ominaisuuksia, joten ehkä nämä puolet pyrkivät nyt pintaan.
Haluan juopua elämästä, tanssia ja elää! Se on lupaukseni itselle uudella vuosikymmenellä. En voi enää elää muiden odotusten mukaan. Lapset varmasti pärjäävät kun ovat jo teini-ikäisiä.
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti menee sinulla paremmin kuin minulla. Itselleni iski keski-iän kriisi, kun viisikymppinen sisareni sai sydänkohtauksen. Tuli jotenkin hyvin akuutti tunne siitä, että elämää ei ole loputtomasti jäljellä ja että on kiire elää ns. täyttä elämää, jos vielä aion.
No, siinä levottomana päättelin että ongelma on keskiluokkainen tavallinen peruselämä ja tavallinen, rauhallinen parisuhde. Minä halusin olla vapaa, lähteä reppureissaamaan, ilman mitään sitoutumuksia. Niin minä sitten jätin täysin yllättyneen miehen, joka ei ollenkaan ymmärtänyt mikä oli vialla. Aloin juhlia, harrastaa nuorempia miehiä, matkustella. Se oli kivaa ehkä puoli vuotta, vuoden vielä yritin oppia nauttimaan sellaisesta elämästä mutta en nauttinut.
Sitten alkoi koko sellainen elämä tuntua tyhjältä ja siltä, mitä minä en halua. Halusin takaisin rakkaan, hyvän mieheni ja tavallisen elämän. Tajusin, että ongelma ei ollut koskaan ollut avioliitto tai tavallinen elämä vaan oma ikäkausikriisiin liittynyt levottomuuteni, jonka olisi voinut käsitellä kypsemminkin kuin ryntäämällä yli-ikäiseen teinikapinaan. Harmi kyllä, miestä en enää takaisin saanut, hänellä oli jo uusi.
Tiedostan, että elämän rajallisuus minuakin ahdistaa. Tätäkö se loppuelämä on, tylsää tylsää vailla tunnetta.
Miten tästä kriiseilystä voisi päästä ohi ilman että tekee asialle mitään? Sen verran ahdistavaa tämä on, että katumisen uhallakin olen menossa irtiottoa kohti. Joku saa varmasti hyvän ja kiltin miehen miehestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, joku saa hyvän miehen miehestäsi. Oletko miettinyt kuinka paljon niitä uusia ottajia sinulle sitten on tarjolla? Millainen tarjonta on ikäisellesi naiselle? Minkälaisia miehiä omassa ikäluokassasi (+-5v.) on vielä vapaana ja minkä verran? Kenen kanssa nautit vapaudestasi? Yksin kaikesta nauttiminen ei välttämättä tunnu kauaa miltään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti menee sinulla paremmin kuin minulla. Itselleni iski keski-iän kriisi, kun viisikymppinen sisareni sai sydänkohtauksen. Tuli jotenkin hyvin akuutti tunne siitä, että elämää ei ole loputtomasti jäljellä ja että on kiire elää ns. täyttä elämää, jos vielä aion.
No, siinä levottomana päättelin että ongelma on keskiluokkainen tavallinen peruselämä ja tavallinen, rauhallinen parisuhde. Minä halusin olla vapaa, lähteä reppureissaamaan, ilman mitään sitoutumuksia. Niin minä sitten jätin täysin yllättyneen miehen, joka ei ollenkaan ymmärtänyt mikä oli vialla. Aloin juhlia, harrastaa nuorempia miehiä, matkustella. Se oli kivaa ehkä puoli vuotta, vuoden vielä yritin oppia nauttimaan sellaisesta elämästä mutta en nauttinut.
Sitten alkoi koko sellainen elämä tuntua tyhjältä ja siltä, mitä minä en halua. Halusin takaisin rakkaan, hyvän mieheni ja tavallisen elämän. Tajusin, että ongelma ei ollut koskaan ollut avioliitto tai tavallinen elämä vaan oma ikäkausikriisiin liittynyt levottomuuteni, jonka olisi voinut käsitellä kypsemminkin kuin ryntäämällä yli-ikäiseen teinikapinaan. Harmi kyllä, miestä en enää takaisin saanut, hänellä oli jo uusi.
Tiedostan, että elämän rajallisuus minuakin ahdistaa. Tätäkö se loppuelämä on, tylsää tylsää vailla tunnetta.
Miten tästä kriiseilystä voisi päästä ohi ilman että tekee asialle mitään? Sen verran ahdistavaa tämä on, että katumisen uhallakin olen menossa irtiottoa kohti. Joku saa varmasti hyvän ja kiltin miehen miehestäni.
Se menee ihan itsestään ohi vuodessa tai parissa, vaikka et tekisi mitään. Sinä aikana kypsyt uuteen elämänvaiheeseen niin, et ei enää ahdista eikä ole tylsää. Monesta tulee sellainen, että tavallinen pieni arki alkaa tuottaa syviä onnellisia tunne-elämyksiä, asiat joita ei ennen ehkä huomannutkaan.
Itselläni oli myös tuon tyyppinen kriisi, mutta minä kohelsin niin paljon eri suuntiin että onneksi en saanut toteutettua mitään. Välillä halusin sittenkin naimisiin ja lapsen vaikka olin aina pitänyt itseni erakkoluonteisena velana, välillä oli tunne että pakko muuttaa ulkomaille kun pää hajoaa, välillä sekoilin alkoholin ja seksin kanssa yöelämässä jossa en ollut opiskeluiän jälkeen viihtynyt. Deittailin kun oli vauvakuume, mutta sitten iskikin taas vapaus ja juhlimis tai ulkomaille luomaan uraa -vaihde. Sekin ahdisti kun mikään ei edennyt muutokseen koska se mitä halusin vaihtui jatkuvasti.
Tuota kesti noin vuoden, sitten ahdistus ja levottomuus vaihtuivat rauhaan ja seesteisyyteen jollaista en ollut koskaan kokenut. Yhtäkkiä en enää halunnut mitään muuta kuin olla ja nauttia itse olemisesta ja arjen aistinautinnoista. Jotenkin syvällä mielessä ikäkausikriisi oli kriiseilty ja vanheneminen ja kuolevaisuus hyväksytty. Ja lopputulos oli hyvä: mitään tai ketään pelkäämätön, rauhallisen onnellinen ihminen jonka onni vaatii kovin vähän ulkoisesta maailmasta.
Oletko ajatellut, että lähtisit sen oman miehesi kanssa vaikka pariksi viikoksi jonnekin lämpimään. Voisit myös aloittaa uuden harrastuksen ja saada sitä kautta sisältöä elämääsi. Ei ryyppääminen ja vieraat miehet ketään onnelliseksi tee. Todennäköisesti tulet pettymään karvaasti. Jos sinulla on rakastava ja uskollinen kumppani vierelläsi, pidä hänestä kiinni. Ero on lapsillekin aina henkisesti vaikea paikka vaikka he olisivat aikuisiakin. Ja typeräähän se on, jos kerran tulette vielä hyvin juttuun ja rakastatte toisianne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti menee sinulla paremmin kuin minulla. Itselleni iski keski-iän kriisi, kun viisikymppinen sisareni sai sydänkohtauksen. Tuli jotenkin hyvin akuutti tunne siitä, että elämää ei ole loputtomasti jäljellä ja että on kiire elää ns. täyttä elämää, jos vielä aion.
No, siinä levottomana päättelin että ongelma on keskiluokkainen tavallinen peruselämä ja tavallinen, rauhallinen parisuhde. Minä halusin olla vapaa, lähteä reppureissaamaan, ilman mitään sitoutumuksia. Niin minä sitten jätin täysin yllättyneen miehen, joka ei ollenkaan ymmärtänyt mikä oli vialla. Aloin juhlia, harrastaa nuorempia miehiä, matkustella. Se oli kivaa ehkä puoli vuotta, vuoden vielä yritin oppia nauttimaan sellaisesta elämästä mutta en nauttinut.
Sitten alkoi koko sellainen elämä tuntua tyhjältä ja siltä, mitä minä en halua. Halusin takaisin rakkaan, hyvän mieheni ja tavallisen elämän. Tajusin, että ongelma ei ollut koskaan ollut avioliitto tai tavallinen elämä vaan oma ikäkausikriisiin liittynyt levottomuuteni, jonka olisi voinut käsitellä kypsemminkin kuin ryntäämällä yli-ikäiseen teinikapinaan. Harmi kyllä, miestä en enää takaisin saanut, hänellä oli jo uusi.
Tiedostan, että elämän rajallisuus minuakin ahdistaa. Tätäkö se loppuelämä on, tylsää tylsää vailla tunnetta.
Miten tästä kriiseilystä voisi päästä ohi ilman että tekee asialle mitään? Sen verran ahdistavaa tämä on, että katumisen uhallakin olen menossa irtiottoa kohti. Joku saa varmasti hyvän ja kiltin miehen miehestäni.Se menee ihan itsestään ohi vuodessa tai parissa, vaikka et tekisi mitään. Sinä aikana kypsyt uuteen elämänvaiheeseen niin, et ei enää ahdista eikä ole tylsää. Monesta tulee sellainen, että tavallinen pieni arki alkaa tuottaa syviä onnellisia tunne-elämyksiä, asiat joita ei ennen ehkä huomannutkaan.
Itselläni oli myös tuon tyyppinen kriisi, mutta minä kohelsin niin paljon eri suuntiin että onneksi en saanut toteutettua mitään. Välillä halusin sittenkin naimisiin ja lapsen vaikka olin aina pitänyt itseni erakkoluonteisena velana, välillä oli tunne että pakko muuttaa ulkomaille kun pää hajoaa, välillä sekoilin alkoholin ja seksin kanssa yöelämässä jossa en ollut opiskeluiän jälkeen viihtynyt. Deittailin kun oli vauvakuume, mutta sitten iskikin taas vapaus ja juhlimis tai ulkomaille luomaan uraa -vaihde. Sekin ahdisti kun mikään ei edennyt muutokseen koska se mitä halusin vaihtui jatkuvasti.
Tuota kesti noin vuoden, sitten ahdistus ja levottomuus vaihtuivat rauhaan ja seesteisyyteen jollaista en ollut koskaan kokenut. Yhtäkkiä en enää halunnut mitään muuta kuin olla ja nauttia itse olemisesta ja arjen aistinautinnoista. Jotenkin syvällä mielessä ikäkausikriisi oli kriiseilty ja vanheneminen ja kuolevaisuus hyväksytty. Ja lopputulos oli hyvä: mitään tai ketään pelkäämätön, rauhallisen onnellinen ihminen jonka onni vaatii kovin vähän ulkoisesta maailmasta.
Hienoa, että selvisit kriisistäsi vaikka kauan siin menikin. En tiedä jaksaisiko perheeni sietää minua noin kauan. Olen nyt jo kylmä miestäni kohtaan ja koen tekeväni väärin häntä kohtaan jo ajatellesani näin. Hän ansaitsee paremman vaimon. Lapsillenikin äksyilen kun ovat aina pyytämässä jotain enkä saa hetken rauhaa itselleni ja kun sitä väkisin yritän ottaa, koen syyllisyyttä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi Ap!
Sinulla on kreikkalaisen ZORBAksen luonne!
Anna palaa sisko.
Ap saisi hävetä suunnitelmiaan. Tuhota nyt perheen elämä! Jos haluat vapautta, ota sitä ja toteuta, matkusta ja mene. Keskustele miehen kanssa, että nyt tarviit tätä. Älä lähde polttamaan siltoja erolla, älä heittäydy vieraisiin miehiin. Ei siitä seuraa sitä hyvää, mitä nyt ajattelet siitä seuraavan. Pidä perhettäsi arvossa ja he arvostavat sinua. Puhu heille, sitten toteuta vapaudenkaipuutasi järjen rajoissa. Tuut huomaamaan, että se tie on kuitenkin se, joka kantaa. Ei toisten ja itsesi tuhoavan käytöksen tie.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti menee sinulla paremmin kuin minulla. Itselleni iski keski-iän kriisi, kun viisikymppinen sisareni sai sydänkohtauksen. Tuli jotenkin hyvin akuutti tunne siitä, että elämää ei ole loputtomasti jäljellä ja että on kiire elää ns. täyttä elämää, jos vielä aion.
No, siinä levottomana päättelin että ongelma on keskiluokkainen tavallinen peruselämä ja tavallinen, rauhallinen parisuhde. Minä halusin olla vapaa, lähteä reppureissaamaan, ilman mitään sitoutumuksia. Niin minä sitten jätin täysin yllättyneen miehen, joka ei ollenkaan ymmärtänyt mikä oli vialla. Aloin juhlia, harrastaa nuorempia miehiä, matkustella. Se oli kivaa ehkä puoli vuotta, vuoden vielä yritin oppia nauttimaan sellaisesta elämästä mutta en nauttinut.
Sitten alkoi koko sellainen elämä tuntua tyhjältä ja siltä, mitä minä en halua. Halusin takaisin rakkaan, hyvän mieheni ja tavallisen elämän. Tajusin, että ongelma ei ollut koskaan ollut avioliitto tai tavallinen elämä vaan oma ikäkausikriisiin liittynyt levottomuuteni, jonka olisi voinut käsitellä kypsemminkin kuin ryntäämällä yli-ikäiseen teinikapinaan. Harmi kyllä, miestä en enää takaisin saanut, hänellä oli jo uusi.
Tiedostan, että elämän rajallisuus minuakin ahdistaa. Tätäkö se loppuelämä on, tylsää tylsää vailla tunnetta.
Miten tästä kriiseilystä voisi päästä ohi ilman että tekee asialle mitään? Sen verran ahdistavaa tämä on, että katumisen uhallakin olen menossa irtiottoa kohti. Joku saa varmasti hyvän ja kiltin miehen miehestäni.Se menee ihan itsestään ohi vuodessa tai parissa, vaikka et tekisi mitään. Sinä aikana kypsyt uuteen elämänvaiheeseen niin, et ei enää ahdista eikä ole tylsää. Monesta tulee sellainen, että tavallinen pieni arki alkaa tuottaa syviä onnellisia tunne-elämyksiä, asiat joita ei ennen ehkä huomannutkaan.
Itselläni oli myös tuon tyyppinen kriisi, mutta minä kohelsin niin paljon eri suuntiin että onneksi en saanut toteutettua mitään. Välillä halusin sittenkin naimisiin ja lapsen vaikka olin aina pitänyt itseni erakkoluonteisena velana, välillä oli tunne että pakko muuttaa ulkomaille kun pää hajoaa, välillä sekoilin alkoholin ja seksin kanssa yöelämässä jossa en ollut opiskeluiän jälkeen viihtynyt. Deittailin kun oli vauvakuume, mutta sitten iskikin taas vapaus ja juhlimis tai ulkomaille luomaan uraa -vaihde. Sekin ahdisti kun mikään ei edennyt muutokseen koska se mitä halusin vaihtui jatkuvasti.
Tuota kesti noin vuoden, sitten ahdistus ja levottomuus vaihtuivat rauhaan ja seesteisyyteen jollaista en ollut koskaan kokenut. Yhtäkkiä en enää halunnut mitään muuta kuin olla ja nauttia itse olemisesta ja arjen aistinautinnoista. Jotenkin syvällä mielessä ikäkausikriisi oli kriiseilty ja vanheneminen ja kuolevaisuus hyväksytty. Ja lopputulos oli hyvä: mitään tai ketään pelkäämätön, rauhallisen onnellinen ihminen jonka onni vaatii kovin vähän ulkoisesta maailmasta.
Hienoa, että selvisit kriisistäsi vaikka kauan siin menikin. En tiedä jaksaisiko perheeni sietää minua noin kauan. Olen nyt jo kylmä miestäni kohtaan ja koen tekeväni väärin häntä kohtaan jo ajatellesani näin. Hän ansaitsee paremman vaimon. Lapsillenikin äksyilen kun ovat aina pyytämässä jotain enkä saa hetken rauhaa itselleni ja kun sitä väkisin yritän ottaa, koen syyllisyyttä.
Ap
Olet tietysti vapaa tekemään mitä haluat, mutta oletko yrittänyt saada asioita paremmiksi nykytilanteessa. Yrittää saada sitä tilaa ja rauhaa itsellesi edes ajoittain. Kyllä aika monella on elämänvaiheita joissa kaipaa sitä että voi välillä ihan yksin miettiä elämää, ja useimmiten puoliso hyväksyykin sen jos asiasta keskustellaan, että mistä on kyse.
Vierailija kirjoitti:
Ap saisi hävetä suunnitelmiaan. Tuhota nyt perheen elämä! Jos haluat vapautta, ota sitä ja toteuta, matkusta ja mene. Keskustele miehen kanssa, että nyt tarviit tätä. Älä lähde polttamaan siltoja erolla, älä heittäydy vieraisiin miehiin. Ei siitä seuraa sitä hyvää, mitä nyt ajattelet siitä seuraavan. Pidä perhettäsi arvossa ja he arvostavat sinua. Puhu heille, sitten toteuta vapaudenkaipuutasi järjen rajoissa. Tuut huomaamaan, että se tie on kuitenkin se, joka kantaa. Ei toisten ja itsesi tuhoavan käytöksen tie.
Mistä Sinä siellä muka tiedät mitä siitä seuraa?
Miksi muka nainen joka rakastaa vapautta ja miehiä ei voisi olla hyvä äiti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa perhe-elämästähän on ihan persiistä. Joo kivaa kun äitienpäivänä lapset tulee sänkyyn halaamaan, mutta mitä se kaikki muu on? No se on sitä, että aamuisin tappelet lapsen kanssa joka ei halua pukea. Kannat kaupasta makaroolilaatikkoa ja et voi lähteä töiden jälkeen yksille, koska pitää hakea lapset päiväkodista. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Muuuutta tämähän on meillä tabu. Ei tästä saa jutella tähän sävyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyi, hyi tuhma tyttö. Kun ei ole suu vielä tuoheksi muuttunut ja veri virtaa kuumana.
Ei saa ees ajatella tommosia , hyi hyi häpiä.
Nyt oot kiltisti ja pikkuhiljaa kuolet pystyyn niinku muutkin ikäisesi.
En usko sanaakaan.
Pelkkää naisten haukkumista, kirjoittaja on luultavasti mies. Tai "mies".
Tai sitten ylläpito keksii näitä sontia, hävetkää.
Ja miun ukosta piät sitte kiimaset näppis erossa ku lähet liikekannalle nälissäs.
Alue: Aihe vapaa
Toivottavasti menee sinulla paremmin kuin minulla. Itselleni iski keski-iän kriisi, kun viisikymppinen sisareni sai sydänkohtauksen. Tuli jotenkin hyvin akuutti tunne siitä, että elämää ei ole loputtomasti jäljellä ja että on kiire elää ns. täyttä elämää, jos vielä aion.
No, siinä levottomana päättelin että ongelma on keskiluokkainen tavallinen peruselämä ja tavallinen, rauhallinen parisuhde. Minä halusin olla vapaa, lähteä reppureissaamaan, ilman mitään sitoutumuksia. Niin minä sitten jätin täysin yllättyneen miehen, joka ei ollenkaan ymmärtänyt mikä oli vialla. Aloin juhlia, harrastaa nuorempia miehiä, matkustella. Se oli kivaa ehkä puoli vuotta, vuoden vielä yritin oppia nauttimaan sellaisesta elämästä mutta en nauttinut.
Sitten alkoi koko sellainen elämä tuntua tyhjältä ja siltä, mitä minä en halua. Halusin takaisin rakkaan, hyvän mieheni ja tavallisen elämän. Tajusin, että ongelma ei ollut koskaan ollut avioliitto tai tavallinen elämä vaan oma ikäkausikriisiin liittynyt levottomuuteni, jonka olisi voinut käsitellä kypsemminkin kuin ryntäämällä yli-ikäiseen teinikapinaan. Harmi kyllä, miestä en enää takaisin saanut, hänellä oli jo uusi.