Mä oon jotenkin niin helvetin kyllästynyt siihen, miten mun elämä on pelkkää kriisiä kriisin jälkeen
Tuntuu, etten vaan jaksa enää.
Takana vuosikausien koulukiusattuna oleminen, väkivaltaa henkistä ja fyysistä. Sitten tuli parisuhteet, joissa jouduin sekä petetyksi että pääsin melkein hengestäni. Pääsin pakoon, mutta eksä teki mulle sellaiset velat, että maksan niitä edelleen. Luottotiedot meni tietysti siinä. Sitten totaaliyksinhuoltajuus, eksän vuosikausien piinaaminen ja kiusanteko, lasten oireilu siitä johtuen... Sitten sairastuin vakavasti, jäin pitkälle sairauslomalle ja sain potkut. Nyt ulosottomies ilmoitti että tekemämme maksusuunnitelma on peruttu ja mun työkyvyttömyyseläkkeestä aletaan viemään useampi satanen. Nyt sitten tulossa on sellainen kuukausi, jolloin saan lopputilin -jonka ulosottomies vie kaikki -- ja joka ylittää mun kuukausitulorajan jonka saan tienata ilman että se vaikuttaa mun eläkkeeseen. Jos eläke ehtii tulla maksuun, se tietysti peritään takaisin seuraavassa kuussa. Siis suomeksi tulossa on kuukausi, jolloin mulla ei ole käytössä senttiäkään rahaa enkä tiedä miten selviän.
Oon yrittänyt ajatella positiivisesti ja vaikka mitä, mutta tuntuu että en jaksa. Aina kun selviän yhdestä paskasta, seuraava kaatuu niskaan. Olen jo tottunut tulemaan toimeen pienellä, mutta tää mun taloudellinen alamäki alkaa jo olla liikaa. Haluaisin töihinkin, mutta a) kuka palkkaa tämmöisen 45-vuotiaan, jolla takana vuosien työkyvyttömyys? Ei kukaan ja b) en pysty tekemään mitä tahansa työtä psyykkisten ja tuki-ja liikuntaelinongelmien takia.
Mä oon vaan niin loppu. Miksi tää paska ei ikinä lopu? Miksi mun elämä on pelkkää selviytymistä päivästä toiseen? En ole erityisen uskonnollinen, mutta musta on tuntunut jo vuosia siltä, että olen joku jumalan koeihmisversio siitä, kuinka pitkään ihminen jaksaa jos sille tuutataan päivästä toiseen pelkkää paskaa niskaan... Ihmeen pitkään oon jaksanut, mutta mä alan olla niin loppu.
Kommentit (19)
Vierailija kirjoitti:
Aina valoa kohti.
Siellä missä on valo on myös turva. Kukaan ei halua jäädä yksin pimeyteen.
Hei, hae tosiaan apua diakoniatyöltä, saa myös taloudellista tukea tarvittaessa. Lisäksi muista poikkeustilanteisiin hakea harkinnanvaraista toimeentulotukea. Toivottavasti vastoinkäymiset ovat kohdallasi ohi ja alat saada kaikkea hyvää ja ihanaa. Voimia. ❤️
Ikävä kyllä aloitan sanomalla; tervetuloa joukkoon tummaan. Olen vain vähän sinua vanhempi, ja pohjamudat selätetty nyt hetkeksi, pysyvyyteen en usko, sillä elämässäni hyvät hetket ovat lyhyitä ja harvassa. Mutta juuri nyt on sellainen hyvä hetki, opiskelen, ja nautin elämästäni. Talous toki huolettaa, mutta olen sen tiedostanut, etten enää tule samaan niin paljoa rahaa, että voisin elää ns yhtään huolettomammin, sillä jos vielä joskus pääsen töihin, ehdin työvuosinani vain lyhennellä ulosottovelkaa.
Nyt olisi hyvä aika rukoilla Jumalalta apua ja koittaa löytää usko. Kaikki kyllä järjestyy.
Ja miten Jumala sua tuossa tilanteessa voisi auttaa, olisi oma ja lastesi jaksaminen. Eli vaikka rukoilemalla tuskin saat yllättävää miljoonaperintöä tai muuta rahallista helpotusta, Jumala voi tuoda sielun rauhaa ja muuttaa ilmapiiriä paremmaksi kotonasi. Mutta se toimii vain niin, että ensin pyydät Häneltä apua.
Ymmärrän sinua, itselläni sama tilanne: vastoinkäymisiä toisensa jälkeen. Toivottavasti kukaan ei tule tänne kertomaan että "kenellekään ei anneta enempää vastoinkäymisiä kuin jaksaa kantaa" =bullshit. Odotan aina nukkumaanmenoa, että pääsee edes vähäksi aikaa pois tästä kurjuudesta.
En nyt osaa muuta sanoa, kuin onko sun paikkakunnalla sellasta Fbn vapaaehtoisten apuryhmää? Laita sinne ilmoitus, että tarvitsisit esim ruokakassin. Rahaa näissä ei yleensä saa jakaa.
Jos vähänkin lohduttaa, tuo oli melkein kuin omasta kynästä, eli et ole yksin, vaikka ainahan se tuntuu siltä että on yksin.
On alkanut tosiaan viime vuosina tuntua, että on jonkun korkemman pilkan kohteena, että katsotaan miten pitkälle se venyy. Ei veny enää! Olen pystyyn kuollut. Katsotaan nyt sitten mihin tämä näytelmä päättyy.
Minun mielestä positiivisesti ajatteleminen tällaisissa tilanteissa on vain itsepetosta. En ainakaan itse onnistu huijaamaan (enää) itseäni.
Ap, muista että saat apua Toimeentulotuesta, laita hakemus Kelaan. Myös sosiaalitoimi avustaa erikseen sen lisäksi. Voimia kovasti kaikille. Näihin tilanteisiin voi joutua, mutta myös selvitä. Perustoimeentuloon on perheellänne oikeus. Olin itse valkeassa tilanteessa myös, jouduin ulosottoon velan takuun takia, omaisia kuoli samaan aikaan. Olen vakavasti sairas. Kiitollinen että lapset terveinä.
Uskalla pyytää apua, älä vaadi itseltäsi ylimääräistä.
Ja sinä et hae velkajärjestelyyn miksi?
Vierailija kirjoitti:
Jos vähänkin lohduttaa, tuo oli melkein kuin omasta kynästä, eli et ole yksin, vaikka ainahan se tuntuu siltä että on yksin.
On alkanut tosiaan viime vuosina tuntua, että on jonkun korkemman pilkan kohteena, että katsotaan miten pitkälle se venyy. Ei veny enää! Olen pystyyn kuollut. Katsotaan nyt sitten mihin tämä näytelmä päättyy.
Minun mielestä positiivisesti ajatteleminen tällaisissa tilanteissa on vain itsepetosta. En ainakaan itse onnistu huijaamaan (enää) itseäni.
Mä en huijaa itseäni, enkä kyllä muitakaan, mutta minä koen, että positiivinen asenne/ajattelu pitää mua pinnalla, ei suinkaan mitään itsepetosta. Mä jopa opettelin väkisin hymyilemään, jotta elämästä tuli mielekkäämpää...
Kannattaa tosiaan kokeilla myös muitakina vustuskanavia kuin vain virallisia.
Kertomasi on hyvä esimerkki siitä, millaiseen tilanteeseen pahimmillaan voi joutua, jos antaa henkilötunnuksensa, verkkopankkitunnuksensa tai puhelimensa toisen ihmisen käyttöön. Jälkikäteen on miltei mahdotonta todistaa, että velkaa tehnyt henkilö onkin joku toinen kuin kenen nimissä velka on otettu. Yhdessä otetussa velassakin on aina olemassa riski, että toinen jättää oman osuutensa maksamatta ja silloin koko velka kaatuu toisen niskoille. Järkevämpää on, että molemmat ottavat oman velkansa oman maksukykynsä mukaan, koska silloin on vastuussa vain omasta velastaan eikä toisen velasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos vähänkin lohduttaa, tuo oli melkein kuin omasta kynästä, eli et ole yksin, vaikka ainahan se tuntuu siltä että on yksin.
On alkanut tosiaan viime vuosina tuntua, että on jonkun korkemman pilkan kohteena, että katsotaan miten pitkälle se venyy. Ei veny enää! Olen pystyyn kuollut. Katsotaan nyt sitten mihin tämä näytelmä päättyy.
Minun mielestä positiivisesti ajatteleminen tällaisissa tilanteissa on vain itsepetosta. En ainakaan itse onnistu huijaamaan (enää) itseäni.Mä en huijaa itseäni, enkä kyllä muitakaan, mutta minä koen, että positiivinen asenne/ajattelu pitää mua pinnalla, ei suinkaan mitään itsepetosta. Mä jopa opettelin väkisin hymyilemään, jotta elämästä tuli mielekkäämpää...
Se pitää toki aikansa pinnalla, mutta kun se päivä ei tosiaan koskaan paistakaan risukasaan niin jonain päivänä ei enää pysty ajattelemaan positiivisesti ja pettämään itseäsi että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.
Itse en ole edes aloittajan kuvaamassa tilanteessa kun olen onneksi velaton ja vasten tahtoani lapseton, mutta jotenkin tässä viime viikkojen aikana on se viimeinenkin usko tulevaan kadonnut. Jotenkin sitä on havahtunut siihen, ettei tämä elämä tästä tule ikinä muuksi muuttumaan vaan pahemmaksi menee kun ikää alkaa tulla. Enää ei ole mitään mahdollisuutta saada lapsia vaikka elämäntilanne paranisikin, toisaalta huomaa kyllä senkin ettei varmasti enää edes jaksaisi. Yllättävän nopsaan neljänkympin jälkeen alkoi kroppa vihoitella eikä pskat pätkätyöt ainakaan tilannetta paranna. Taloudellinen tilanne huolettaa 24/7 vaikka velkaa ei olekaan niin ei säästöönkään jää ikinä mitään eikä omaisuutta ole. En tiedä enää kauanko tätä jaksaa, kuolema on viime aikoina vierailla ajatuksissa ja sekin hirvittää että näinkö tässä mielikin jo prakaa.
N43
Et ole yksin. Ei varmaan yhtään lohduta, mutta samassa veneessä ollaan.
Sain apua diakoniasta. Enemmän kuin olisin edes ajatellut saavani ikinä.
Padot vain murtuivat ja itkin itkemästä päästäkseni vuosien itkut. Melkein itki diakonityöntekijäkin. Oli ihana ihminen.
Vei tapaukseni johonkin kokoukseen käsiteltäväksi ja sain todella hyvän tuen, sekä kunnalle sos.toimeen tietoa.
Harkinnanvaraista saan joka kuukausi.
Sain voimaa kuntoutua ja vahva aikomus vielä päästä tienaamaan, että saisin maksamieni verojen kautta hyvittää yhteiskunnalle saamani avun. Jo itsetuntonikin vuoksi.
Kaikkea hyvää sinulle Ap❤
Kiitos teille lämpimistä vastauksista. En kuulu kirkkoon, niin en varmaankaan saa apua diakoniatyöstä.
Ihan kamalaa, että on muitakin joilla on samoja juttuja kuin mulla, mutta toisaalta se lohduttaa että en sittenkään ole yksin tämän jatkuvan epäonneni kanssa. En haluaisi luovuttaa lasteni takia, mutta kun välillä vaan tuntuu ettei ole enää pisaraakaan voimaa jatkaa.
Varmasti saat apua diakoniatyöstä vaikka et kuulu kirkkoon, sen takia ei apua jää vaille.
Ymmärrän sua ja itselläni on samanlaista. Kohta joku tulee vastaamaan että kyse on vain asenteesta ja et ole tarpeeksi pirteä. Tai että vedät vetovoiman lailla kurjuutta puoleesi. Älä lue niitä vastauksia.
Joidenkin elämä vaan on vastoinkäymistö toisensa perään vaikka olisi maailman positiivisin ja ihanin ihminen. Syytä ei tähän tiedä kukaan.
Hae apua seurakunnasta, siellä on parempi suhtautuminen kuin sossussa. Tsemppiä.