Liika on liikaa-surussakin

surun ja ikävä ei lähde ikinä pois! mutta jaksamisia sinulla ja osanottoni! <3

Tuo ajatus että kovia kokeneet olisivat jotenkin " parempia ihmisiä" ,ei lohduta tippaakaan eikä tunnu millään tapaa järkevältä.

Jos asia todella olisi noin niin 10000 kertaa mieluummin olisin sitten " huono ihminen" , jos vain olisin saanut nämä rakkaat ihmiset pitää lähelläni vielä.

Nämä kulunuttakin kuluneemmat fraasit kuten " Mikä ei tapa, se vahvistaa" tuntuvat lähinnä rienaukselta tai sellaisen ihmisen keksinnöltä joka ei itse ole menetyksiä juuri kokenut.

Suru tulee olemaan seuralaisenani koko loppuelämän, ja ennemminkin olen sisältä ikuisesti rikkinäinen kaiken tämän jälkeen.



Neuvoni teille jotka mietitte mitä voisi sanoa menetyksen kokeneelle ja surevalle ystävälle;

Älkää toistako näitä typeriä korulauseita, vaan olkaa läsnä ja kuunnelkaa. Tai jos hän ei halua puhua niin tarjotkaa olkapää jota vasten itkeä.

ÄLKÄÄ MITÄTÖIKÖ TOISEN SURUA.

Kiitos

Raskasta aikaa todellakin sinulle.Itse-hoito-malli:Hommaudu ristiäisiin,vihkiäisiin.Tasapainota syntyä ja kuolemaa.

Ihan ensiksi, suuri osanottoni jokaiseen kuoleman aiheuttamaan suruun. Sanoja minulla ei ole, mutta toivon sinulle voimia. Ne varmasti alkavat olla jo aika vähissä...

Muutenkaan en osaa sinua lohduttaa muuta kuin toivomalla sinulle kaikkea hyvää. Jos/kun taakkasi tuntuu liian suurelta yksin kannettavaksesi, niin hae apua ammatti-ihmisiltä! Esim. seurakunnista läheisensä menettäneet voivat saada hyvää keskusteluapu, käsittääkseni monissa srk:ssa on keskusteluryhmiä läheisensä menettäneille. Voisi varmaankin olla hyvä jutella jonkun kanssa kokemuksistasi, jotta saat kevennettyä ja jaettua taakkaasi jonkun muun ihmisen kanssa. Tai jos ei ole ryhmiä, niin koulutettuja ihmisiä löytyy srk:sta sekä terveyskeskuksista. Hae jostakin sellaisesta tahosta apua, joka tuntuu itselle hyvältä vaihtoehdolta.



Toivon sinulle voimia ... Yritä selvitä!



=) Maahinen

Ulkona on kesä kauneimmillaan, mutta minun mieleni on niin musta.

Mietin juuri että yritän huomisaamusta alkaen saada soitettua jonnekin että pääsisin terapeutille.

Olen käynyt keskusteluterapiassa mutta tämä terapeutti ei oikein ole asiastani " kiinnostunut" vaan hokee että " Kyllä sitä nuorena jaksaa kaikenlaisia kolhuja" ja että minun tulisi jatkaa elämääni.

Olenhan minä jatkanutkin, hoitanut työni ja lapseni enkä ole jäänyt sänkyyn makaamaan vaikka on piru vie tehnyt mieli!



Haluaisin johonkin sururyhmään mukaan, vertaistuki voisi olla enemmän avuksi.

Olen harmissani siitä etten silloin tsunamin tapahduttua hakenut sitä kriisiapua mitä omaisille tarjottiin- ajattelin että en " kehtaa" , kun kuolleet eivät ole minun oman ydinperheeni jäseniä, vaan perheen isä on muuten sukulainen, ja koko perhe oli minun ja mieheni hyviä ystäviä ja tytär oli kummityttömme.



On totta että jotkut päivät ovat parempia ja jotkut huonompia- on vaan jaksettava jäädä katsomaan, millainen huomisesta tulee.

ap

Minullakin on kokemusta terapeutista, jolla oli kai liian ratkaisukeskeinen työote, sillä minullekin sanottiin juuri vastaavalla tavalla, että kyllähän sä pärjäät, vaikka itsestäni tuntui, etten todellakaan pärjää! Täytyy vaan yrittää muistaa, että hyviäkin terapeutteja löytyy, kunhan vain semmoinen osuisi kohdalle..

Ymmärrän toisaalta ajatuksesi siitä, ettet kehdannut hakea apua tsunamin uhrien läheisille tarjottua apua, mutta toisaalta kannustaisin sinua olemaan sen verran " itsekäs" , että hakisit jatkossa sinulle kuuluvaa apua! Tämän sanon ihan kannustaen, sillä tunnistan itsessänikin tuon piirteen, että " enhän minä nyt voi hakea apua, kun on muita, jotka tarvitsevat sitä minua enemmän..." tms. Kyllä minun korviini kuulostaa, että läheisen perheen olet menettänyt, sen täytyy olla rankka kokemus. Hae siis apua itsellesi vaan!

Toivottavasti löydät jonkun hyvän vertaistukiryhmän. Luulisi semmoisten alkavan taas syksyllä toimia? Ota vaikka yhteys omaan srk:si, niin sieltä varmaan osataan auttaa sinua.



Kaikkea hyvää sinulle ja toivottavasti tämä lämmin kesä voisi lämmittää ja valoistuttaa sinun mieltäsi edes vähän..



Voimia toivottelee edelleen Maahinen

... vaikka sun tapauksessa ei pitäisi olla tarpeellista. Olen huomannut apua hakiessani, että valitettavasti itsestään täytyy pitää isoa ääntä juuri silloin kun ei jaksaisi edes kuiskata.



Minusta on ainakin tuntunut siltä että joskus olen " liioitellut" avun tarvetta (toisinsanoen silloin on tuntunut juuri siltä ettei kehtaa ja ettei muka oikeasti ole mitään hätää, vähän kuten sinulle oli sanottu). Ainoastaan silloin kun olen suoraan sanonut, että nyt en tosissaan jaksa ja en tiedä mitä tapahtuu jos en apua saa, olen saanut tarvitsemaani tukea ym. Valitettavasti sitä jää jalkoihin jos vähättelee asiaansa ja tyytyy uskomaan siihen että " kyllähän tämä tästä" . Sinullekin on niin lyhyen ajan sisällä tapahtunut niin paljon ja jo se ettet tuon tsunamin jälkeen hakenut apua, kertoo kyllä mielestäni sen ettet vähästä sano.



Voimia sinulle selvittämään näitä asioita. Toivottavasti saat kaiken mahdollisen tuen ja avun! :)

Sinulle kohdallesi on tullut surua liian paljon.



Kerron omia kokemuksiani avun saannista. Kaksi vuotta sitten menetin isäni. Hänellä oli vakava sairaus, huono ennuste. Puhuin luopumisen tustasta jo etukäteen työterveyslääkärille jonkin käynnin yhteydessä. Lääkärin puheista jäi mieleen, kun hän sanoi, että tämän kaltaiset asiat kuuluvat elämään. Näinhän se on, mutta siinä tilanteessa tunsin, että minua ei ymmärretty ollenkaan.



Kävin sitten srk:n sururyhmässä, missä valitettavasti läheisensä menettäneet olivat vanhempia ihmisiä, joten en tuntenut kuuluvani joukkoon. Kävin siellä vain kerran. Jos ryhmässä olisi ollut nuorempia, olisin ehkä jäänyt pitemmäksi aikaa. Mutta myös surun " julkinen käsittely" olisi ollut varmasti vaikeaa.



Ammattiauttaja oli tuttu. Häneltä uskoin saavani avun, mutta emme osanneetkaan käsitellä tätä prosessia. Jälkeenpäin sanoin hänelle, että surun käsittely ei onnistunut hänen kanssaan. Terapeutti sanoi minun olleen niin haurasta lasia, että sitä ei uskaltanut koskettaa. Näin varmasti oli, mutta jotain vain meni pieleen, en tiedä mikä.



Jäin suruni kanssa yksin. Sisaruksia minulla ei ole, ja aviomiehellekään en voinut kohtuuttomasti asiaa vuodattaa.



Mutta nämä ovat VAIN minun kokemuksia. Surun käsittely on hirvittävän herkkää aluetta niin surijan kuin auttajan puolelta. Ja niinkuin kaikissa ihmissuhteissa, tässäkin on kyse siitä, miten vastapuolen kanssa kommunikointi toimii.



Toivon, että löydät apua. Sitä varmasti tarvitset. Pitäisi saada vain puhua ja puhua, muuten sisintä kuormittaa suhteettoman suuri käsittelemätön " musta möykky" .

Mietin surua, se on sellaista että se vaan on. Surua ei voi paeta, mutta voi oppia hallitsemaan ja sietämään.

"Minun surukauteni alkoi 26.12.2004, kun tsunami vei kokonaisen perheen läheisiäni:3-vuotiaan kummityttöni veljineen sekä molemmat vanhemmat(eivät olleet vielä nelikymppisiä edes)"

Kadonneiden listalla ei ollut yhtään tuon ikäistä tyttöä

Yksi lauseista mitä olen kuullut sekä ammatti-ihmisiltä että tuttavilta on että sinä olet todella vahva ihminen. Joo en ole vahva ihminen, yritän jotenkuten pitää itseni kasassa muiden seurassa ja kotona saatan olla kaksi päivää sohvalla edes syömättä kertaakaan. Olen muuttunut kyyniseksi, negatiiviseksi ja ärsyynnyn pikkuasioistakin.

Se on myös vaan fakta, että muut eivät jaksa surevaa ihmistä. Jos toisella on jatkuvia kriisejä niin ystävät kaikkoavat ympäriltä. Olen oppinut että tukea ja apua ei kannata odottaa läheisiltä jos he eivät ole kokeneet samanlaisia asioita. Omat ystäväni ovat minut jättäneet koska eivät jaksa tukea, ja juuri silloin kun tukea eniten tarvitsisi.

Minulla ei ole ollut paljon kuolemaa ympärillä toisin kuin ap:lla, mutta oma vakava sairastuminen ja kuoleman käsittely. Olen surrut itseäni ja anna itsellesi myös lupa surra itseäsi! Vaikka ystäväsi ja läheisesi ovat ne, jotka ovat menehtyneet, olet myös kadottanut itsestäsi osan samalla ja sitä saa surra.

Keskusteluapua kannattaa hakea ammattilaiselta ja mieluiten sellaiselta, jolla on kokemusta surutyöstä. Vertaistukiryhmistä voi olla apua pelkästään sillä, että näkee muita samoja asioita käsitteleviä ihmisiä ja näkee ettei ole yksin. Jos lääkitystä mielialaan tarjotaan niin sille kannattaa ainakin mahdollisuus. Kaikkea hyvää sinulle ap<3

Vierailija kirjoitti:

Yksi lauseista mitä olen kuullut sekä ammatti-ihmisiltä että tuttavilta on että sinä olet todella vahva ihminen. Joo en ole vahva ihminen, yritän jotenkuten pitää itseni kasassa muiden seurassa ja kotona saatan olla kaksi päivää sohvalla edes syömättä kertaakaan. Olen muuttunut kyyniseksi, negatiiviseksi ja ärsyynnyn pikkuasioistakin.

Se on myös vaan fakta, että muut eivät jaksa surevaa ihmistä. Jos toisella on jatkuvia kriisejä niin ystävät kaikkoavat ympäriltä. Olen oppinut että tukea ja apua ei kannata odottaa läheisiltä jos he eivät ole kokeneet samanlaisia asioita. Omat ystäväni ovat minut jättäneet koska eivät jaksa tukea, ja juuri silloin kun tukea eniten tarvitsisi.

Minulla ei ole ollut paljon kuolemaa ympärillä toisin kuin ap:lla, mutta oma vakava sairastuminen ja kuoleman käsittely. Olen surrut itseäni ja anna itsellesi myös lupa surra itseäsi! Vaikka ystäväsi ja läheisesi ovat ne, jotka ovat menehtyneet, olet

Minusta tuo että on vahva ihminen on todella outo sanonta. Tai sitten, että olet vahva kun olet kestänyt tämän surun. Onko siinä sitten muka vaihtoehtoja?

Olen myös menettänyt omia läheisiäni tsunamissa, olin silloin yläasteikäinen. Minulla oli tarve puhua tapahtuneesta, ei siis mitenkään erityisesti istuttu alas puhumaan siitä vaan se tuli vaan esille erilaisissa tilanteissa. Saatettiin esimerkiksi ennen nukkumaanmenoa tai automatkalla alkaa puhua siitä, missä oltiin, mitä tehtiin ja mitä tapahtui. Tuntui, että se helpotti asian käsittelyä ja auttoi käsittämään tapahtunutta.

Olen varma, että nuori ikä oli suojaava tekijä. Menin kouluun heti kun koulu alkoi taas tammikuussa, silloin ne viikot tsunamin jälkeen tuntui ikuisuudelta. Tuntui, että sekin helpotti oloa, että tein ihan tavallisia asioita, menin kouluun, menin harrastuksiin ja näin kavereita.

Omassa elämässäni seuraava suru oli mummon kuolema muutama vuosi myöhemmin, se tapahtui elämässäni hankalaan aikaan. Tuntui, että en pääse yli siitä, mutta onneksi sekin alkoi helpottaa. Ikävä oli tottakai, mutta samalla Olen iloinen kaikista hyvistä asioista.

Vierailija kirjoitti:

"Minun surukauteni alkoi 26.12.2004, kun tsunami vei kokonaisen perheen läheisiäni:3-vuotiaan kummityttöni veljineen sekä molemmat vanhemmat(eivät olleet vielä nelikymppisiä edes)"

Kadonneiden listalla ei ollut yhtään tuon ikäistä tyttöä

Paitsi että tässä tarinassa on jotain outoa, kadonneiden listalla kun ei tosiaan ole tuollaista perhettä tai edes 3v tyttöä.