Lue keskustelun säännöt.
Neuvokaa miten toimia tällaisen lapsen kanssa?
12.12.2019 |
Lapseni täyttää kohta 2, mutta tällaista on ollut jo noin vuoden ajan eli oikeastaan koko ajan siitä asti, kun lapsi ei enää ollut aivan pieni vauva.
Kaikki arkinen on jotenkin hankalaa, koska lapsi pistää vastaan kaikessa. Kun pitäisi vaihtaa vaippa, niin pistää vastaan (potalla ei suostu vielä ollenkaan istumaan, mutta toisaalta neuvolan mukaan ei kannata sitä tämän lapsen kohdalla vielä edes yrittää). Kun pitäisi lähteä ulos ja pukea ulkovaatteet, niin alkaa heti tapella vastaan. Itkee, huutaa, pyristelee vastaan, sätkii, karkaa. Kun pitäisi syödä (vaikka olisi pöydässä lempiruokaa tarjolla), niin tappelee vastaan. Kun pitäisi mennä päiväunille niin tappelee vastaan. Oikeastaan kaikissa arkisissa pienissä asioissa.
Olen aina yrittänyt leikin ja laulun kautta houkutella lasta niihin tilanteisiin tai pukemaan ja vaipanvaihtoon jne, mutta se ei ole koskaan auttanut yhtään. Olen yrittänyt antaa erityisen paljon huomiota ja syliä, mutta en oikeastaan voi enempää antaa kuin jo nyt annan, koska vuorokaudessa ei enempään tunnit riitä (eli saa jo todella paljon huomiota). Olen yrittänyt yksinkertaisilla tavoilla eli parilla sanalla selittää miksi asiat pitää tehdä, ja lapsi tuntuu ymmärtävän, mutta se ei vähennä silti yhtään vastaan tappelua. Olen yrittänyt sitä, että joustan muissa asioissa kuin pakollisissa (esim. uloslähtö, hampaidenpesu, vaipanvaihto, ruokailuajat, nukkumaanmeno on pakollisia), mutta ei se ole vähentänyt yhtään näitä hankalia tilanteita.
Lapsi nukkuu yönsä ja päiväunet hyvin ja pitäisi olla ihan terve. Neuvolassa olen tästä puhunut ja sieltä ei saa muuta neuvoa kuin että kyseessä on lapsen temperamentti ja sitä pitää vain jaksaa. Alan väsyä näihin tilanteisiin, kun joka päivä on ainakin 10 tilannetta, joissa lapsi tappelee vastaan, huutaa, rimpuilee. Ja tätä on jatkunut kohta vuoden. Ja olen surullinen lapsen puolesta, kun hänen päivät on tällaisia, haluaisin auttaa häntä siinä, että asiat menisi helpommin. Neuvoja siihen?
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD.
Tämän ikäisillä ei diagnosoida.
Voi olla silti vaikkei diagnostiikkaan vielä. On synnynnäinen.
En silti ekana epäilisi adhd:ta tai huutelisi siitä. Tosiaan lapsilla on eri temperamentti. Ap on mielestäni toiminut oikein. Sitkeästi vaan jatka toistoja. Kyllä niitä tuloksia tulee ajan kanssa. Vuoden päästä huomaat että se ja tuo on helpottanut tai jäänyt pois. Myös kun lapsi kasvaa niin ymmärrys lisääntyy puolin ja toisin kun lapsi oppii paremmin puhumaan ja sanoittamaan tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Autismin kirjo, toiminnanohjauksen ongelmia? Häntä selvästi stressaavat siirtymätilanteet ja kysymys kuuluu, että miksi. Toistuuko sama tilanne muiden aikuisten seurassa?
Toistuu muiden aikuisten kanssa, oikeastaan pahemmin kuin minun. Olen oppinut parhaiten lukemaan lasta niin, että minä olen se joka saa parhaiten ja helpoiten hoidettua tilanteet. Joku aikuinen, joka ei onnistu lukemaan lasta, ei saa hoidettua lapsen kanssa yhtään mitään vaan lapsi vain huutaa ihan koko ajan (joten moni läheinen ei suostu enää edes yrittämään). Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismin kirjo, toiminnanohjauksen ongelmia? Häntä selvästi stressaavat siirtymätilanteet ja kysymys kuuluu, että miksi. Toistuuko sama tilanne muiden aikuisten seurassa?
Toistuu muiden aikuisten kanssa, oikeastaan pahemmin kuin minun. Olen oppinut parhaiten lukemaan lasta niin, että minä olen se joka saa parhaiten ja helpoiten hoidettua tilanteet. Joku aikuinen, joka ei onnistu lukemaan lasta, ei saa hoidettua lapsen kanssa yhtään mitään vaan lapsi vain huutaa ihan koko ajan (joten moni läheinen ei suostu enää edes yrittämään). Ap
Jatkan tähän vielä, että koska lapsemme on tällainen, niin moni läheinen on alkanut ottaa häneen etäisyyttä tai vältellä, kun kokee että ei onnistu ollenkaan olemaan lapsemme kanssa ilman jatkuvaa huutoa. Eli tavallaan antaa lapselle viestin, että lapsi on vaikea, ja aikuinen luovuttaa tai poistuu. Se tekee minut erityisen surulliseksi lapsen puolesta, koska tiedän, että lapseni yrittää parhaansa ja on hyvin monella tavalla erittäin ihana lapsi. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten itse toimit näissä kiukkutilanteissa, esim. ruokapöydässä?
Yritän pysyä rauhallisena (ja lähes aina onnistun siinä ihan hyvin, joskus kovassa kiireessä olen puhunut kireällä äänensävyllä), yritän houkutella syömään, välillä odotan ja syön vain itse, jos lapsi siitä innostuisi omasta ruoastaan, välillä leikin vaikka jotain käsileikkejä lapsen kanssa, jotta hänen huomio menisi vähän muualle ja kiukku laantuisi. Välillä korostetun positiivisesti innostun ruoasta ja kehun kuinka hyvää ruokaa, jos se saisi kiukun laantumaan. Esim. tällaisia asioita. Ap
Kireä äänensävy on epäkunnioittava, eihän alle 2-vuotiaalta voi vaatia ajanhallintaa? Jos lapsi jostain syystä on poikkeuksellisen hidas, eikä ystävällinen kehoitus nopeuteen tai menolla innostaminen asiaa muuta, sille ei mitään voi. Eli turha suuttua. Ruokailu jää sitten vaikka kesken, mutta ensi kerralla varaat enemmän aikaa ennen pakollista lähtöä. Pointti on se, että aikuisena otat vastuun (et tiuski) aikatauluista siinäkin tapauksessa, että joku ei sitä helpota.
Ei tarvii mitään houkutella, kun sanot lapselle ajoissa ruoka-ajan - lempeästi ja jämäkästi, ei uhmalla ilmoittaen! - ja konkreettisesti kerrot, mitä lapsi ehtii tehdä ennen ruokailua. Anna siis ymmärtää, että uskot yhteiseen ruoka-hetkeen (epäilyksesi ruokkii luottamuspulaa) ja otat myös huomioon sen, mitä lapsi ilmoitushetkellä tekee.
Ota lapsi joskus mukaan ruuanlaittoon! Jollain konkreettisella, turvallisella ja helpolla tehtävällä, jonka hän saa tehdä ihan itse. Muista kehua mutta älä liioittele, äläkä kritisoi vaan ohjaa; tärkeintä on yhdessäolo.
Jos lasta ei kuulu pöytään, ilmoita kovaäänisesti, että ruokailu on alkanut ja olisipa kiva saada lapsesta seuraa... Että ikävöit lapsen seuraa, kun syöt. Sormileikit ja ylikorosten ruuan kehumisen voit mielestäni unohtaa - yrität silloin liikaa... Ja lapsi saattaa kokea sen hämäämis- eli manipulointiyrityksenä, mikä loukkaa häntä vain entisestään.
En kuitenkaan pidä mahdottomana ideana, että lapsi saisi katsoa iPadistä haluamaansa ohjelmaa: ei ruokailusta ole aina pakko tehdä sosiaalista. Vastaantuleminen voi olla avain parempaan yhteistyöhön.
Minulla on tuollainen lapsi, nyt jo kahdeksanvuotias. Pienenä ihan samanlainen - kaikki aiheutti huutamista ja jatkuvasti tuntui olevan jokin väärin. Vauvasta asti kaikki - pukeminen, riisuminen, vaipanvaihto, leikkiminen, syöminen jne. aiheutti aina huutamista, vaikka me vanhemmat olisimme tehneet mitä tahansa.
Toinen lapsi syntyi esikoisen ollessa parivuotias ja oli temperamentiltaan ihan erilainen, leppoisa ja tyytyväinen. Lapset ovat edelleenkin samanlaisia: isompi on koululaisenakin helposti ärtyvä ja äkkipikainen, pienempi taas perusluonteeltaan levollisempi ja iloisempi. Olen oppinut ajan kuluessa ymmärtämään kummankin luonnetta ja olemaan ottamatta itseeni, jos esikoisen kanssa asiat ovat vähän mutkikkaampia. Hiukan auttaa se, että oma isäni on tosi äreä ja hankala tyyppi, joten sellaisen kanssa on tullut elettyä ennenkin.
Eli ap:n kohdalla olisin taipuvainen komppaamaan neuvolaa ja sanomaan, että kyse on lapsen temperamentista. Se tulee luultavasti pysymään samanlaisena iän karttuessakin, mutta näkyy vain erilaisena eri ikäisenä. Neuvoni on se, ettei ap kuluttaisi hermojaan yrittämällä joka kohdassa ymmärtää ja kestää ja selittää lapsen käytöstä, tai ainakaan syyttää siitä itseään. Toinen lapsi voisi myös tuoda perspektiiviä siihen, ettei arki pyörisi yhden lapsen toimien ympärillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä11520 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten itse toimit näissä kiukkutilanteissa, esim. ruokapöydässä?
Yritän pysyä rauhallisena (ja lähes aina onnistun siinä ihan hyvin, joskus kovassa kiireessä olen puhunut kireällä äänensävyllä), yritän houkutella syömään, välillä odotan ja syön vain itse, jos lapsi siitä innostuisi omasta ruoastaan, välillä leikin vaikka jotain käsileikkejä lapsen kanssa, jotta hänen huomio menisi vähän muualle ja kiukku laantuisi. Välillä korostetun positiivisesti innostun ruoasta ja kehun kuinka hyvää ruokaa, jos se saisi kiukun laantumaan. Esim. tällaisia asioita. Ap
Kireä äänensävy on epäkunnioittava, eihän alle 2-vuotiaalta voi vaatia ajanhallintaa? Jos lapsi jostain syystä on poikkeuksellisen hidas, eikä ystävällinen kehoitus nopeuteen tai menolla innostaminen asiaa muuta, sille ei mitään voi. Eli turha suuttua. Ruokailu jää sitten vaikka kesken, mutta ensi kerralla varaat enemmän aikaa ennen pakollista lähtöä. Pointti on se, että aikuisena otat vastuun (et tiuski) aikatauluista siinäkin tapauksessa, että joku ei sitä helpota.
Ei tarvii mitään houkutella, kun sanot lapselle ajoissa ruoka-ajan - lempeästi ja jämäkästi, ei uhmalla ilmoittaen! - ja konkreettisesti kerrot, mitä lapsi ehtii tehdä ennen ruokailua. Anna siis ymmärtää, että uskot yhteiseen ruoka-hetkeen (epäilyksesi ruokkii luottamuspulaa) ja otat myös huomioon sen, mitä lapsi ilmoitushetkellä tekee.
Ota lapsi joskus mukaan ruuanlaittoon! Jollain konkreettisella, turvallisella ja helpolla tehtävällä, jonka hän saa tehdä ihan itse. Muista kehua mutta älä liioittele, äläkä kritisoi vaan ohjaa; tärkeintä on yhdessäolo.
Jos lasta ei kuulu pöytään, ilmoita kovaäänisesti, että ruokailu on alkanut ja olisipa kiva saada lapsesta seuraa... Että ikävöit lapsen seuraa, kun syöt. Sormileikit ja ylikorosten ruuan kehumisen voit mielestäni unohtaa - yrität silloin liikaa... Ja lapsi saattaa kokea sen hämäämis- eli manipulointiyrityksenä, mikä loukkaa häntä vain entisestään.
En kuitenkaan pidä mahdottomana ideana, että lapsi saisi katsoa iPadistä haluamaansa ohjelmaa: ei ruokailusta ole aina pakko tehdä sosiaalista. Vastaantuleminen voi olla avain parempaan yhteistyöhön.
Olen tehnyt monta kertaa juuri noin. Ja aina varoitan ajoissa, että pian on ruoka jne. Ja annan auttaa ruoanlaitossa ja sellaisessa, jos vain yhtään suostuu auttamaan (en pakota). Enkä suutu lapselle kiiressä, sanoin, että äänensävyni on ollut joskus kireä, kun on kiire, mutta en ole suuttunut syömiseen liittyen koskaan. On ihan inhimillistä, että äänensävy voi pari kertaa vuodessa olla kireä tilanteessa, joka toistuu joka päivä viisi kertaa eikä kertaakaan vuodessa onnistu. En ole täydellinen, mutta ei kukaan ole. Ipadia ei ole vielä otettu ruokailuun mukaan, mutta olen kyllä antanut lapsen välillä rauhassa pöydässä puuhata omiaan jos ei halua syödä. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä kuitenkin mukavia hetkiä yhdessä ja positiivista vuorovaikutusta? Onko lapsi iloinen kun leikitte yhdessä? Puuhaako hän koskaan itsekseen jos istut vierellä lattialla vai vaatiiko jatkuvasti sinun aktiivista osallistumistasi?
Meillä on joka päivä paljon ja useita positiivisia hetkiä! Teemme paljon yhdessä kivoja asioita, ja lapsi selvästi nauttii, nauraa ja on iloinen niissä! Mutta ei koskaan puuhaa yksin mitään vaan vaatii minut mukaan, jos esim. siinä lapsen vieressä tekisin ruokaa (kun lapsi leikkisi keittiön lattialla), niin ei onnistuu vaan hän heti alkaa huutamaan ja tappelemaan siitä jos en ole koko ajan hänellä aivan läsnä. Ap
Aivan, ok! Minusta lapsesi käytös kuulostaa aika normaalilta. Unohtaisin itse nyt potan kokonaan vähäksi aikaa. Ulkovaatteiden pukemishomma kuulostaa valitettavasti normaalilta. Ne on vaan pakko sulloa päälle.
Huomion vaatiminenkin kuulostaa suht normaalilta. Mites jos olette vaikka leikkipuiston sisätiloissa tms. niin kierteleekö itsekseen katselemassa leluja vai onko kiinni sinun jalassasi (jos yrität vaikka istua sohvalla)?
Syömisongelmat ovat tuossa ne hankalimmat mielestäni. Siis raivoaa kun pitää tulla syömään, ja raivoaako ja karkaako myös pöydästä?
Jos päivärytmi on varmasti lapsen tarpeiden mukainen (ts. on nälkäinen ruoka-aikana, ei väsynyt) niin lähtisin ehkä kysymään perheneuvolasta neuvoa tuohon syömiseen ja ehkä myös ylenmääräiseen huomion tarpeeseen. Vaikka sinänsä hyvin normaalilta kuulostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tuollainen lapsi, nyt jo kahdeksanvuotias. Pienenä ihan samanlainen - kaikki aiheutti huutamista ja jatkuvasti tuntui olevan jokin väärin. Vauvasta asti kaikki - pukeminen, riisuminen, vaipanvaihto, leikkiminen, syöminen jne. aiheutti aina huutamista, vaikka me vanhemmat olisimme tehneet mitä tahansa.
Toinen lapsi syntyi esikoisen ollessa parivuotias ja oli temperamentiltaan ihan erilainen, leppoisa ja tyytyväinen. Lapset ovat edelleenkin samanlaisia: isompi on koululaisenakin helposti ärtyvä ja äkkipikainen, pienempi taas perusluonteeltaan levollisempi ja iloisempi. Olen oppinut ajan kuluessa ymmärtämään kummankin luonnetta ja olemaan ottamatta itseeni, jos esikoisen kanssa asiat ovat vähän mutkikkaampia. Hiukan auttaa se, että oma isäni on tosi äreä ja hankala tyyppi, joten sellaisen kanssa on tullut elettyä ennenkin.
Eli ap:n kohdalla olisin taipuvainen komppaamaan neuvolaa ja sanomaan, että kyse on lapsen temperamentista. Se tulee luultavasti pysymään samanlaisena iän karttuessakin, mutta näkyy vain erilaisena eri ikäisenä. Neuvoni on se, ettei ap kuluttaisi hermojaan yrittämällä joka kohdassa ymmärtää ja kestää ja selittää lapsen käytöstä, tai ainakaan syyttää siitä itseään. Toinen lapsi voisi myös tuoda perspektiiviä siihen, ettei arki pyörisi yhden lapsen toimien ympärillä.
Ihan hyvä neuvo, mutta mitä teen tuon sijaan sitten?
Ap
Kyllä vanhemmallakin saa mennä hermo joskus. Kiellät tiukasti, etKä lauleskele ja loruttele: NYT SYÖDÄÄN, NYT PUETAAN, NYT NUKUTAAN. Ei tarvitse huutaa, kirkua, olla väkivaltainen tai aggressiivinen. Jämäkkyys ja johdonmukaisuus riittää. Ja pikkuhiljaa tuon ikäine nalkaa ymärtämään syy-seuraussuhteen, jos et syö, ei tule jälkiruokaa jne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänään näin TK:ssa äidin, joka alituisesti määräili taaperoaan mutta ei varsinaisesti huolehtinut hänen ohjaamisestaan. Paitsi yhden kerran, kun hän tarttui molemmin käsin lapseen, ja riuhtaisi tämän metrin verran kuin räsynuken.
Käyttäjä11520 kirjoitti:
Tänään näin TK:ssa äidin, joka alituisesti määräili taaperoaan mutta ei varsinaisesti huolehtinut hänen ohjaamisestaan. Paitsi yhden kerran, kun hän tarttui molemmin käsin lapseen, ja riuhtaisi tämän metrin verran kuin räsynuken.
Miten tämä liittyy minuun ja lapseeni?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus toimii tämä: "Huomio lapsi, älä käytöstä". Eli silloin kun lapsi tekee jotain ns. ärsyttävää mutta ei vaarallista saadakseen huomiota.
Muuten sanoisin, että kyse on varmaan vähän haastavasta temperamentista yhdistettynä äidistä erillistymiseen, menee usein sekaisin uhmaiän kanssa. Siihen liittyy tavallaan sellainen, ettei ole hyvä äidin sylissä mutta ei hyvä sieltä poiskaan. Äitiä seurataan ja "pompotellaan", leikit ovat usein sellaisia että lapsi pakottaa siinä äidin toistamaan jotain haluamaansa juttua. Jos kiinnostaa enemmän niin lue Mahlerin teoriasta minän synnystä. Paras lääke tuohon on aika (eli teet vain kaikkesi pitääksesi itselläsi hyvän fiiliksen vaikka lapsi käyttäytyisikin miten tahansa) ja toisekseen sellainen että autat aina kun apua tarvitaan ja kehut ja tsemppaat hurjasti kun lapsi haluaa tehdä jotain itse (eli itsenäistyy). Lapsi testaa nyt oletko edelleen käytettävissä vaikka hän itsenäistyy sinusta.
Kun tuosta selviätte (nyt varmasti 2-vuotiaana tilanne on "huipussaan), niin alkaa hiljalleen se oikea uhmaikä. Eli sellainen rajojen testaus tavallaan. Se eri tavalla rasittavaa, mutta itse ainakin olen kokenut tuon vaiheen vaikeammaksi.
Onko lapsi muuten poika? Pojilla on tämä vaihe sekä ensimmäinen uhmaikä yleensä vahvempi kuin tytöillä, sillä tajuavat samalla olevansa eri sukupuolta kuin äiti. Pojilla myös kestää kuivaksi oppiminen keskimäärin pidempään, en tiedä miksi, mutta näin olen monesta lähteestä itse lukenut. Saattaa olla ihan siihen vahvempaan uhmaan tai fysiologiaan liittyvä juttu. Itse pitäisin vielä potasta taukoa, omani kohdalla tein virheen aikanaan että tyrkytin pottaa liikaa kun kaikki sanoivat että pitäähän se jo potalla osata käydä. Oikeasti 2-vuotiaan ei vielä täydy olla kuiva ja hyvin on aikaa vielä pottailut oppia.
Tsemppiä!
Meidän keskimmäisellä lapsella tuo alkoi helpottaa kolmea ikävuotta lähestyessä JA kun yritin jaksaa ennakoida: otin mukaan ruoanlaittoon, annoin valita että kumpi pipo laitetaan, tai hassutelin pukemistilanteet. Kuulostaa hirveän helpolta, mutta oikeasti ap tiedän, että tuo on todella raskasta.
Kyse voi olla tempperamentista (otan osaa jos on) tai sitten jostain muusta. Onko lapsen paha olla ihonsa kanssa? Atoopikko saattaa kyllä myös valvoa öisin kutinan ja epämukavan ihon vuoksi, ja teillä nukutaan hyvin.
Voisitko jo harkita töihin palaamista? Joskus tyytymätön lapsi "palaa raiteilleen" kun arki muuttuu, ja kolmevuotiaasta eteenpäin lapsikin alkaa kaivata leikkiseuraa ja aktiivisempaa tekemistä kuin pienempänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellaisia ne on ne kaksivuotiaat. Uhmakkaita ja vaikeita. Hormonit on yhtä tapissa kun teini-ikäisellä. Ei se lapsi sille voi mitään eikä ole tahallaan hankala.
Terv. Pk-täti
Meillä on tuollaisia täällä 10 kappaletta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tuollainen lapsi, nyt jo kahdeksanvuotias. Pienenä ihan samanlainen - kaikki aiheutti huutamista ja jatkuvasti tuntui olevan jokin väärin. Vauvasta asti kaikki - pukeminen, riisuminen, vaipanvaihto, leikkiminen, syöminen jne. aiheutti aina huutamista, vaikka me vanhemmat olisimme tehneet mitä tahansa.
Toinen lapsi syntyi esikoisen ollessa parivuotias ja oli temperamentiltaan ihan erilainen, leppoisa ja tyytyväinen. Lapset ovat edelleenkin samanlaisia: isompi on koululaisenakin helposti ärtyvä ja äkkipikainen, pienempi taas perusluonteeltaan levollisempi ja iloisempi. Olen oppinut ajan kuluessa ymmärtämään kummankin luonnetta ja olemaan ottamatta itseeni, jos esikoisen kanssa asiat ovat vähän mutkikkaampia. Hiukan auttaa se, että oma isäni on tosi äreä ja hankala tyyppi, joten sellaisen kanssa on tullut elettyä ennenkin.
Eli ap:n kohdalla olisin taipuvainen komppaamaan neuvolaa ja sanomaan, että kyse on lapsen temperamentista. Se tulee luultavasti pysymään samanlaisena iän karttuessakin, mutta näkyy vain erilaisena eri ikäisenä. Neuvoni on se, ettei ap kuluttaisi hermojaan yrittämällä joka kohdassa ymmärtää ja kestää ja selittää lapsen käytöstä, tai ainakaan syyttää siitä itseään. Toinen lapsi voisi myös tuoda perspektiiviä siihen, ettei arki pyörisi yhden lapsen toimien ympärillä.
Ihan hyvä neuvo, mutta mitä teen tuon sijaan sitten?
Ap
Suomeksi: ärähdät. Jos ei hyvällä toimi niin sitten vain toimitaan. Ei tarvitse huutaa eikä kiroilla, mutta jämäkästi vain arjessa eteenpäin. Lapsen kanssa voi ja kannattaakin joskus neuvotella, mutta todella tarkasti harkittuna että mistä ja milloin.
Lähdetäänkö ulos - kysymys antaa pienellekin lapselle mahdollisuuden vastata ei. Tuletko syömään? Mennäänkö potalle? Jne. Kaikkeen voi vastata ei, ei ja ei. Ja sitten hermostua, kun äiti kysyi, minä vastasin ei, ja silti on pakko.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä vanhemmallakin saa mennä hermo joskus. Kiellät tiukasti, etKä lauleskele ja loruttele: NYT SYÖDÄÄN, NYT PUETAAN, NYT NUKUTAAN. Ei tarvitse huutaa, kirkua, olla väkivaltainen tai aggressiivinen. Jämäkkyys ja johdonmukaisuus riittää. Ja pikkuhiljaa tuon ikäine nalkaa ymärtämään syy-seuraussuhteen, jos et syö, ei tule jälkiruokaa jne
Minä en kannata kiristys-linjaa ja sen opettamista, että jälkkäri on ruokaa arvokkaampaa - mutta kyllä siihen kai jokainen vanhempi joskus turvautuu! Tarkoitan vain, että se on keino, kun jokin on jo mennyt vähän pieleen. Toisaalta täytyy hyväksyä, että kaikki ruoka ei aina jokaisrlle maistu... Ja hyvä niin. Se tarkoittaa, että ihmisen aistit toimii myös.
Kyllä vanhemmalla SAA mennä hermo mutta se menee, kun vanhempi kokee aiemmin epäonnistuneensa. Vanhempi voi miettiä, voisiko ottaa vähän aktiivisemman ja positiivisemman asenteen, ennen kuin joutuu huomaamaan, että ihjauksen puute ei sittenkään ole kivaa.
Helppo sanoa tietysti, joskus arkirutiineja toteuttaa turhan vakavasti eikä sitä edes tajua. Sitten lapsi lällättelee, kun aikuisen fantasiat täydellisestä aikataulusta eivät pidä: lapsi vastustaa aggressiivista vanhempaa. Mistä vanhempi ikävä kyllä hermostuu yleensä vain enemmän... ja siinä se kantti testatasnkin. Vanhempi joka sietää epätäydellisyyttä, pääsee lopulta vähemmällä ja vanhempi joka ajattelre vain omaa täydellisyyttäön (riittämättömyytään), aiheuttaa noidankehän, "valtataistelun" (lapsi vain puolustautuu, ainoa hyökkääjä on aikuinen, kun tilannetta miettii vähänkin pidemmälle) jota ei voi ikinä oikeasti voittaa. Ihan väärä linja.
Vierailija kirjoitti:
Sellaisia ne on ne kaksivuotiaat. Uhmakkaita ja vaikeita. Hormonit on yhtä tapissa kun teini-ikäisellä. Ei se lapsi sille voi mitään eikä ole tahallaan hankala.
Terv. Pk-tätiMeillä on tuollaisia täällä 10 kappaletta
En pidäkään lastani mitenkään epänormaalina, vaan ihan tavallisena lapsena. Mutta hain itselleni vinkkejä miten auttaa häntä noissa tilanteissa. Miten te toimitte noiden teidän 10 tuollaisen kanssa, kun ne tappelee kaikessa vastaan? Ap
Niin ja eroahdistus liittyy myös tähän vaiheeseen ja toisin kuin yleisesti luullaan - on voimakkaimmillaan 2-vuotiaana. Siihen liittyy todennäköisesti myös se, että toisten kanssa lapsesi käyttäytyy vielä haastavammin kuin sinun kanssa.
33
Kasvaako lapsi alakäyrillä kun olet niin huolissasi syömisestä?
Jos lapsella on atopiaa, voisiko olla myös allergiaa?
Mun esikoinen kun tempuili pöydässä jätin hänet syöttötuoliin yksin niin, että menin nurkan taa näkymättömiin, yleensä yleisön puuttuessa alkoi syödä.
Nuorempi lapsi on kovapäisempi tapaus ja kiukuttelee joskus jo ennen pöytään siirtymistä (on alle 2vee).
Jos tappelee vastaan niin on sitten syömättä, yleensä tulee pöytään kun muutkin perheenjäsenet istuvat jo pöydässä tai ainakin nappaa jotain lautaselta suuhunsa.
Näille mun lapsille ei sovi välipalat. Aamiainen, lounas, aikainen päivällinen ja iltapala sillälailla usein syövät ainakin jotain joka ruualla.
Älä reagoi selvään kiukutteluun ja toisaalta palkitse pienikin hyvä käytös. Kerro, miten käyttäydytään toivotulla tavalla ja ennakoi tulevia juttuja hetkeä ennen jo valmiiksi. Surullista lasta toki lohduta. Kohtele häntä vauvamaisemmin kuin normaalisti. Ehkä hän tarvitsee huomiota/läheisyyttä erityisen paljon?