Lue keskustelun säännöt.
Suru vammautumisesta ei mene ohi
10.12.2019 |
Luulin, että olo palaa normaaliin jossain vaiheessa mutta v*tutus ei laannu yhtään. Ei tän kanssa vaan pysty elämään mitään hyvää elämää.
Luin äsken tuollaista surujuttua (läheisten kuolemasta) ja siinä sanotaan, ettei suru pääty koskaan. Että eipä kai tarvitse muuta odottaakaan kuin loppuelämä tätä samaa. Tekisi mieli sanoa kiitos ja näkemiin.
Kommentit (34)
Oli vamma fyysinen tai sielullinen, sen kanssa vain joutuu elämään.
Elämä on luopumista ja menettämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole kokemusta vammautumisesta, mutta kroonisesta, elämää rajoittavasta sairaudesta kylläkin. Olin 26 saadessani diagnoosin, ja jotakuinkin 32 ennen kuin olin oikeasti sujut asian kanssa. Hyväksyntä vie aikaa.
Milloin vammauduit? Jos parin vuoden sisään niin tuohan on ihan normaalia. Siinä hyväksymisessä menee aikaa. Surussa vellomisen sijaan tee mielekästä hommaa, esim harrasta jotain.
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Assburger kirjoitti:
Oli vamma fyysinen tai sielullinen, sen kanssa vain joutuu elämään.
Elämä on luopumista ja menettämistä.
Kaikkien muiden menetysten kanssa olenkin sinut. Tätä en enää kestä. Ei se elämä ole minkään arvoista jos ei siitä pysty mitenkään nauttimaan omassa vartalossa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Milloin vammauduit? Jos parin vuoden sisään niin tuohan on ihan normaalia. Siinä hyväksymisessä menee aikaa. Surussa vellomisen sijaan tee mielekästä hommaa, esim harrasta jotain.
2016. Harrastankin, mutta ei se tähän auta. Käyn myös terapiassa, sekään ei auta. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko saanut jotain keskusteluapua, esimerkiksi terapiasta? Siitä voisi olla hyötyä että saisi purettua noita tunteita ammattilaisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
No tuon Pulkkisen mukaan suru voi jäädä pysyväksikin. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saako kysyä, millä tavalla vammauduit? Menetitkö esimerkiksi raajan kokonaan vai sen toimintakyvyn?
Olen joka tapauksessa pahoillani puolestasi, enkä osaa sen tarkemmin auttaa.
Haluatko kertoa millainen vamma? Täällä palstalla voi olla vertaistukeakin, siksi kysyn.Hyvä että teit tämän aloituksesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
No tuon Pulkkisen mukaan suru voi jäädä pysyväksikin. Ap
Jäähän se, jos sitä ei jaksa käsitellä tai ole keinoja ymmärtää tapahtunutta, eläminen muuttuu päivästä toiseen puurtamiseksi, välillä helpottaen, sitten taas kuin kiviriippaa vetäisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
No tuon Pulkkisen mukaan suru voi jäädä pysyväksikin. Ap
Jäähän se, jos sitä ei jaksa käsitellä tai ole keinoja ymmärtää tapahtunutta, eläminen muuttuu päivästä toiseen puurtamiseksi, välillä helpottaen, sitten taas kuin kiviriippaa vetäisi.
Mitä jos ymmärtää, mutta ei pysty vaan hyväksymään? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
No tuon Pulkkisen mukaan suru voi jäädä pysyväksikin. Ap
Jäähän se, jos sitä ei jaksa käsitellä tai ole keinoja ymmärtää tapahtunutta, eläminen muuttuu päivästä toiseen puurtamiseksi, välillä helpottaen, sitten taas kuin kiviriippaa vetäisi.
Mitä jos ymmärtää, mutta ei pysty vaan hyväksymään? Ap
No sitten on katkera loppuelämänsä.
Minulla on ksveri, jota jäytää liikuntakykyä heikentävä sairaus, ja on sen takia eläkkeellä.
Hän haluaa harrastaa kilpa-autoilua, vaikka hänen fysiikkansa ja taloutensa ei tarjoa siihen mahdollisuuksia.
Kaveru lyö asian kanssa päätään seinään kohdistaen kiukkunsa toisiin ihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
Eiköhän se ole yksilöllistä, laantuuko suru puolessa vuodessa vai meneekö siinä kauemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
No tuon Pulkkisen mukaan suru voi jäädä pysyväksikin. Ap
Jäähän se, jos sitä ei jaksa käsitellä tai ole keinoja ymmärtää tapahtunutta, eläminen muuttuu päivästä toiseen puurtamiseksi, välillä helpottaen, sitten taas kuin kiviriippaa vetäisi.
Mitä jos ymmärtää, mutta ei pysty vaan hyväksymään? Ap
Mä uskon, että se hyväksyntäkin tulee sieltä vielä. Se ei tule pakottamalla. Ne ovat isoja muutoksia, kun joutuu tapahtuneen lisäksi sopeutumaan uusiin raameihin koko elämässä. Vähintään minäkuva muuttuu, ehkä myös työelämä, parisuhde, haaveet, mahdollisuudet, koko tulevaisuus. Mulle suurin kipukohta oli se, että koko loppuelämä tulee menemään eri raiteilla kuin olin suunnitellut. Kukaanhan ei osaa edes kuvitella sairastumista tai vammautumista omalle kohdalleen, terveys on niin defaultasetus, kunnes....Ehkä juuri siksi se uusiksimuovautuminen oli niin kivuliasta. Silti, tuli päivä, jolloin tajusin, että on taas [minä] eikä [minä+sairaus]. Voimia toivon.
3
Olen menettänyt samalla paljon muutakin mitä olisin halunnut. En voi tehdä lapsia enkä voi asua okt:ssa, koska en pysty tekemään niitä pihahommia. En voi käydä salilla ja muokata vartaloa kauniiksi. Myöskään en ole yrittänyt enää seurustella tms suhteita, koska deittailu on aika raakaa niillekin joissa ei mitään vikoja ole. Jostain varmaan löytyy joku joka minutkin hyväksyisi, mutta mitä siitä on iloa, jos itse en koe itseäni haluttavaksi. Ja yhtä hyväksyvää kohti on varmaan vähintään 20 ketkä torjuu jo pelkän ulkomuodon takia, en vaan kestä sellaiseen asemaan itseäni laittaa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
No tuon Pulkkisen mukaan suru voi jäädä pysyväksikin. Ap
Jäähän se, jos sitä ei jaksa käsitellä tai ole keinoja ymmärtää tapahtunutta, eläminen muuttuu päivästä toiseen puurtamiseksi, välillä helpottaen, sitten taas kuin kiviriippaa vetäisi.
Mitä jos ymmärtää, mutta ei pysty vaan hyväksymään? Ap
Sitten siellä voi olla vielä jotain, mutta jotta näkisi eritavalla, tarvitaan perspektiiviä, eikä se ole välttämättä pelkästään ajallista etäisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
No tuon Pulkkisen mukaan suru voi jäädä pysyväksikin. Ap
Jäähän se, jos sitä ei jaksa käsitellä tai ole keinoja ymmärtää tapahtunutta, eläminen muuttuu päivästä toiseen puurtamiseksi, välillä helpottaen, sitten taas kuin kiviriippaa vetäisi.
Mitä jos ymmärtää, mutta ei pysty vaan hyväksymään? Ap
Mä uskon, että se hyväksyntäkin tulee sieltä vielä. Se ei tule pakottamalla. Ne ovat isoja muutoksia, kun joutuu tapahtuneen lisäksi sopeutumaan uusiin raameihin koko elämässä. Vähintään minäkuva muuttuu, ehkä myös työelämä, parisuhde, haaveet, mahdollisuudet, koko tulevaisuus. Mulle suurin kipukohta oli se, että koko loppuelämä tulee menemään eri raiteilla kuin olin suunnitellut. Kukaanhan ei osaa edes kuvitella sairastumista tai vammautumista omalle kohdalleen, terveys on niin defaultasetus, kunnes....Ehkä juuri siksi se uusiksimuovautuminen oli niin kivuliasta. Silti, tuli päivä, jolloin tajusin, että on taas [minä] eikä [minä+sairaus]. Voimia toivon.
3
Nimenomaan tämä. Jos olisi pelkkä se vamma jotenkin erillisenä asiana, niin helppoahan se olisi. Mutta kaikki odotukset pitäisi asettaa uusiksi. Miten voi pysyä "minuna" jos fyysiset rajoitukset päättää puolestani missä asun, mitä harrastan, mitä työtä teen, näytänkö hyvältä (en), kestänkö lämmintä säätä, voinko matkustaa, voinko seurustella? Se yrittää viedä _kaiken_ minulta. Ajan ja rahatkin. Ihan turha tulla sanomaan, että älä anna vamman määritellä itseäsi. Sehän määrää puitteet kaikelle niin väkisinkin se muuttaa "minut" joksikin muuksi. Mitä järkeä on, että pitää nuorena jo luopua lähes kaikesta mistä ylipäätään välittää, ja silti elää mahdollisesti pitkään? Ap
Kilauta Hyysalolle.