Lue keskustelun säännöt.
Suru vammautumisesta ei mene ohi
10.12.2019 |
Luulin, että olo palaa normaaliin jossain vaiheessa mutta v*tutus ei laannu yhtään. Ei tän kanssa vaan pysty elämään mitään hyvää elämää.
Luin äsken tuollaista surujuttua (läheisten kuolemasta) ja siinä sanotaan, ettei suru pääty koskaan. Että eipä kai tarvitse muuta odottaakaan kuin loppuelämä tätä samaa. Tekisi mieli sanoa kiitos ja näkemiin.
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Rukoile Jeesusta auttamaan, Hän vie surun ja tuo ilon tilalle. Kaikki me muutumme ja kuolemmekin, kannattaakin kuolla iloisena siitä että saat uuden ylösnousemusruumiin joka on täydellinen ja paikan jossa olet ikuisesti onnellinen. Älä hukkaa avainta siis. Etsi se avain, Jeesus jolla se on :) Hän on todellinen Herra joka on voittanut maailman.
Maailmassa teillä on ahdistus mutta minä olen voittanut maailman!
Tollasta soopaa on ihan turha tulla syöttämään. Itse olen ollut lapsesta saakka sairas ja todennut, että mitään jumalaa ei todellakaan ole. Jos olisi olemassa hyvä jumala, niin ei se antaisi tämmöisten asioiden tapahtua.
Ja ap, en tiedä miten hyväksyä vammautuminen. En itsekään ole täysin hyväksynyt sairauttasi joka estää minua elämästä normaalia elämää. Jotenkin olen sinnitellyt. Voimia sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei suru koskaan lakkaa mutta saattaa laimentua. Riippuu mitä suree. Toiset asiat hiertää aina mutta toisiin asioihin oppii ajan kanssa suhtautumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rukoile Jeesusta auttamaan, Hän vie surun ja tuo ilon tilalle. Kaikki me muutumme ja kuolemmekin, kannattaakin kuolla iloisena siitä että saat uuden ylösnousemusruumiin joka on täydellinen ja paikan jossa olet ikuisesti onnellinen. Älä hukkaa avainta siis. Etsi se avain, Jeesus jolla se on :) Hän on todellinen Herra joka on voittanut maailman.
Maailmassa teillä on ahdistus mutta minä olen voittanut maailman!
Tollasta soopaa on ihan turha tulla syöttämään. Itse olen ollut lapsesta saakka sairas ja todennut, että mitään jumalaa ei todellakaan ole. Jos olisi olemassa hyvä jumala, niin ei se antaisi tämmöisten asioiden tapahtua.
Ja ap, en tiedä miten hyväksyä vammautuminen. En itsekään ole täysin hyväksynyt sairauttasi joka estää minua elämästä normaalia elämää. Jotenkin olen sinnitellyt. Voimia sinulle!
Sairauttani siis. Autocorrect...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
No tuon Pulkkisen mukaan suru voi jäädä pysyväksikin. Ap
Jäähän se, jos sitä ei jaksa käsitellä tai ole keinoja ymmärtää tapahtunutta, eläminen muuttuu päivästä toiseen puurtamiseksi, välillä helpottaen, sitten taas kuin kiviriippaa vetäisi.
Mitä jos ymmärtää, mutta ei pysty vaan hyväksymään? Ap
Mä uskon, että se hyväksyntäkin tulee sieltä vielä. Se ei tule pakottamalla. Ne ovat isoja muutoksia, kun joutuu tapahtuneen lisäksi sopeutumaan uusiin raameihin koko elämässä. Vähintään minäkuva muuttuu, ehkä myös työelämä, parisuhde, haaveet, mahdollisuudet, koko tulevaisuus. Mulle suurin kipukohta oli se, että koko loppuelämä tulee menemään eri raiteilla kuin olin suunnitellut. Kukaanhan ei osaa edes kuvitella sairastumista tai vammautumista omalle kohdalleen, terveys on niin defaultasetus, kunnes....Ehkä juuri siksi se uusiksimuovautuminen oli niin kivuliasta. Silti, tuli päivä, jolloin tajusin, että on taas [minä] eikä [minä+sairaus]. Voimia toivon.
3
Nimenomaan tämä. Jos olisi pelkkä se vamma jotenkin erillisenä asiana, niin helppoahan se olisi. Mutta kaikki odotukset pitäisi asettaa uusiksi. Miten voi pysyä "minuna" jos fyysiset rajoitukset päättää puolestani missä asun, mitä harrastan, mitä työtä teen, näytänkö hyvältä (en), kestänkö lämmintä säätä, voinko matkustaa, voinko seurustella? Se yrittää viedä _kaiken_ minulta. Ajan ja rahatkin. Ihan turha tulla sanomaan, että älä anna vamman määritellä itseäsi. Sehän määrää puitteet kaikelle niin väkisinkin se muuttaa "minut" joksikin muuksi. Mitä järkeä on, että pitää nuorena jo luopua lähes kaikesta mistä ylipäätään välittää, ja silti elää mahdollisesti pitkään? Ap
Kyllä, se muuttaa sinut joksikin muuksi, osittain. On myös se osa sinua, johon se ei pääse käsiksi, ne asiat, joiden ei tarvitse muuttua. Ja siihen välille jää joukko asioita, joita pystyy sopeuttamaan vallitseviin olosuhteisiin. Asumista, harrastamista, matkustamista, seurustelua ym. on monenlaista, jotkin muodot luultavasti jäävät mahdollisuuksien rajoihin, ei niitä viedä kokonaan (tämä on tietysti vaikea kommentoida tietämättä tarkemmin, mutta minusta ainoa ihminen, jolta on viety mahdollisuus kaikkeen on kuollut, ja elossahann tässä ollaan). Vitutus on kyllä kokonaisvaltaista kidutusta kaikissa hienoimmissa vivahteissaan, aikansa.
Mun näkökulmasta tuo luopumisen tuska on juuri sitä surutyötä, sitä sopeutumista joka edeltää hyväksyntää. On tietysti vaikea sanoa, kun on vain tämä yksi kokemus, mutta uskon, että ihminen muuttuu iän myötä muutenkin, joten joka tapauksessa ne haaveet nelikymppisellä ja kaksikymppisellä ovat luultavasti erilaiset, vaikkei tällaista ulkopuolista rajoitetta olisikaan. Eikä se edes pysy ulkopuolisena. Mä olen elänyt tämän kanssa nyt 15 vuotta ja elämä on ihan täyttä. Se kulkee eri uomaa kuin terveillä tämänikäisillä, mutta on silti hyvää ja omannäköistä, ja olen onnellinen. Loppujen lopuksihan jokainen pelaa sillä pakalla, jonka sattuu saamaan.
Mun työkaverini aikanaan totesi, että "kun me nyt satutaan olemaan täällä, niin yritetään tehdä tästä mahdollisimman mukavaa itsellemme ja muille". Tätä mottoa noudatellessa, kohti uutta päivää. Siitä näyttäisi tulevan kaunis.
3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
No tuon Pulkkisen mukaan suru voi jäädä pysyväksikin. Ap
Jäähän se, jos sitä ei jaksa käsitellä tai ole keinoja ymmärtää tapahtunutta, eläminen muuttuu päivästä toiseen puurtamiseksi, välillä helpottaen, sitten taas kuin kiviriippaa vetäisi.
Mitä jos ymmärtää, mutta ei pysty vaan hyväksymään? Ap
Mä uskon, että se hyväksyntäkin tulee sieltä vielä. Se ei tule pakottamalla. Ne ovat isoja muutoksia, kun joutuu tapahtuneen lisäksi sopeutumaan uusiin raameihin koko elämässä. Vähintään minäkuva muuttuu, ehkä myös työelämä, parisuhde, haaveet, mahdollisuudet, koko tulevaisuus. Mulle suurin kipukohta oli se, että koko loppuelämä tulee menemään eri raiteilla kuin olin suunnitellut. Kukaanhan ei osaa edes kuvitella sairastumista tai vammautumista omalle kohdalleen, terveys on niin defaultasetus, kunnes....Ehkä juuri siksi se uusiksimuovautuminen oli niin kivuliasta. Silti, tuli päivä, jolloin tajusin, että on taas [minä] eikä [minä+sairaus]. Voimia toivon.
3
Nimenomaan tämä. Jos olisi pelkkä se vamma jotenkin erillisenä asiana, niin helppoahan se olisi. Mutta kaikki odotukset pitäisi asettaa uusiksi. Miten voi pysyä "minuna" jos fyysiset rajoitukset päättää puolestani missä asun, mitä harrastan, mitä työtä teen, näytänkö hyvältä (en), kestänkö lämmintä säätä, voinko matkustaa, voinko seurustella? Se yrittää viedä _kaiken_ minulta. Ajan ja rahatkin. Ihan turha tulla sanomaan, että älä anna vamman määritellä itseäsi. Sehän määrää puitteet kaikelle niin väkisinkin se muuttaa "minut" joksikin muuksi. Mitä järkeä on, että pitää nuorena jo luopua lähes kaikesta mistä ylipäätään välittää, ja silti elää mahdollisesti pitkään? Ap
Kyllä, se muuttaa sinut joksikin muuksi, osittain. On myös se osa sinua, johon se ei pääse käsiksi, ne asiat, joiden ei tarvitse muuttua. Ja siihen välille jää joukko asioita, joita pystyy sopeuttamaan vallitseviin olosuhteisiin. Asumista, harrastamista, matkustamista, seurustelua ym. on monenlaista, jotkin muodot luultavasti jäävät mahdollisuuksien rajoihin, ei niitä viedä kokonaan (tämä on tietysti vaikea kommentoida tietämättä tarkemmin, mutta minusta ainoa ihminen, jolta on viety mahdollisuus kaikkeen on kuollut, ja elossahann tässä ollaan). Vitutus on kyllä kokonaisvaltaista kidutusta kaikissa hienoimmissa vivahteissaan, aikansa.
Mun näkökulmasta tuo luopumisen tuska on juuri sitä surutyötä, sitä sopeutumista joka edeltää hyväksyntää. On tietysti vaikea sanoa, kun on vain tämä yksi kokemus, mutta uskon, että ihminen muuttuu iän myötä muutenkin, joten joka tapauksessa ne haaveet nelikymppisellä ja kaksikymppisellä ovat luultavasti erilaiset, vaikkei tällaista ulkopuolista rajoitetta olisikaan. Eikä se edes pysy ulkopuolisena. Mä olen elänyt tämän kanssa nyt 15 vuotta ja elämä on ihan täyttä. Se kulkee eri uomaa kuin terveillä tämänikäisillä, mutta on silti hyvää ja omannäköistä, ja olen onnellinen. Loppujen lopuksihan jokainen pelaa sillä pakalla, jonka sattuu saamaan.
Mun työkaverini aikanaan totesi, että "kun me nyt satutaan olemaan täällä, niin yritetään tehdä tästä mahdollisimman mukavaa itsellemme ja muille". Tätä mottoa noudatellessa, kohti uutta päivää. Siitä näyttäisi tulevan kaunis.
3
Mutta en mä halua muuttua miksikään muuksi. Haluan olla se sama mikä olin ennen ja omassa mielessä olen se joka minun kuuluisi olla edelleen. Tää on varmaan ei-sopeutumista mutta en edes välitä jos olen koko loppuelämäni onneton, kunhan saan olla edes mielessäni muuttumatta rumaksi ja pystymättömäksi. Tällasessa olossa ei jäädä muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa elämä. Aika ei auta, vertaistuki ei auta, terapia ei auta, mikään ei auta. Kauanko vielä pitäisi yrittää ennenku saa luovuttaa? Eikö neljäkin vuotta ole jo aika kauan kärsitty?
Kiitos kumminkin kun yritit lohduttaa tai jotain. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Auttaisiko sinua keskustella jonkun koko elämänsä samalla tavalla/saman kaltaisella tavalla vammaisena viettäneen ihmisen kanssa elämänkatsomuksesta. Siis, että hän kertoisi mistä saa voimaa jatkaa elämäänsä ja miten hän saa sen tuntumaan mielekkäältä. Ymmärrän, että esimerkiksi aistin menettäminen on raskasta, mutta siitäkin voi päästä yli. Minulle olisi äärettömän raskasta menettä näkökykyni tai kuuloni kokonaan, koska tässä elämässä eniten nautin kauneudesta ja hyvästä vivahteikkaista musiikista. En voisi enää esimerkiksi ihastella luonnon kauneutta samalla tavalla, jos menettäisin näköni ja se tuntuu jo ajatuksena siltä, että olisin valmis päättämään silloin päiväni, mutta samalla kuitenkin mietin, olisiko mahdollista oppia nauttimaan elämästä muillakin tavoin, kuin on tottunut. Suosittelen lämpimästi keskustelua samassa tilanteessa jo sinut itsensä kanssa olevien ihmisten kanssa. Hyväksyntä voi syntyä jo siitä, että saa toisenlaista näkökantaa omaan tilanteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisen kuoleman aiheuttaman surun pitäisi laantua itseasiassa aika nopeasti, jopa puolessa vuodessa, mutta silloin oletetaan, että pystyy tekemään aktiivisesti surutyötä, mutta jos se jää kaiken muun alle, ei siitä toivu ennenkuin on läpikäynyt.
No tuon Pulkkisen mukaan suru voi jäädä pysyväksikin. Ap
Jäähän se, jos sitä ei jaksa käsitellä tai ole keinoja ymmärtää tapahtunutta, eläminen muuttuu päivästä toiseen puurtamiseksi, välillä helpottaen, sitten taas kuin kiviriippaa vetäisi.
Mitä jos ymmärtää, mutta ei pysty vaan hyväksymään? Ap
Mä uskon, että se hyväksyntäkin tulee sieltä vielä. Se ei tule pakottamalla. Ne ovat isoja muutoksia, kun joutuu tapahtuneen lisäksi sopeutumaan uusiin raameihin koko elämässä. Vähintään minäkuva muuttuu, ehkä myös työelämä, parisuhde, haaveet, mahdollisuudet, koko tulevaisuus. Mulle suurin kipukohta oli se, että koko loppuelämä tulee menemään eri raiteilla kuin olin suunnitellut. Kukaanhan ei osaa edes kuvitella sairastumista tai vammautumista omalle kohdalleen, terveys on niin defaultasetus, kunnes....Ehkä juuri siksi se uusiksimuovautuminen oli niin kivuliasta. Silti, tuli päivä, jolloin tajusin, että on taas [minä] eikä [minä+sairaus]. Voimia toivon.
3
Nimenomaan tämä. Jos olisi pelkkä se vamma jotenkin erillisenä asiana, niin helppoahan se olisi. Mutta kaikki odotukset pitäisi asettaa uusiksi. Miten voi pysyä "minuna" jos fyysiset rajoitukset päättää puolestani missä asun, mitä harrastan, mitä työtä teen, näytänkö hyvältä (en), kestänkö lämmintä säätä, voinko matkustaa, voinko seurustella? Se yrittää viedä _kaiken_ minulta. Ajan ja rahatkin. Ihan turha tulla sanomaan, että älä anna vamman määritellä itseäsi. Sehän määrää puitteet kaikelle niin väkisinkin se muuttaa "minut" joksikin muuksi. Mitä järkeä on, että pitää nuorena jo luopua lähes kaikesta mistä ylipäätään välittää, ja silti elää mahdollisesti pitkään? Ap
Kyllä, se muuttaa sinut joksikin muuksi, osittain. On myös se osa sinua, johon se ei pääse käsiksi, ne asiat, joiden ei tarvitse muuttua. Ja siihen välille jää joukko asioita, joita pystyy sopeuttamaan vallitseviin olosuhteisiin. Asumista, harrastamista, matkustamista, seurustelua ym. on monenlaista, jotkin muodot luultavasti jäävät mahdollisuuksien rajoihin, ei niitä viedä kokonaan (tämä on tietysti vaikea kommentoida tietämättä tarkemmin, mutta minusta ainoa ihminen, jolta on viety mahdollisuus kaikkeen on kuollut, ja elossahann tässä ollaan). Vitutus on kyllä kokonaisvaltaista kidutusta kaikissa hienoimmissa vivahteissaan, aikansa.
Mun näkökulmasta tuo luopumisen tuska on juuri sitä surutyötä, sitä sopeutumista joka edeltää hyväksyntää. On tietysti vaikea sanoa, kun on vain tämä yksi kokemus, mutta uskon, että ihminen muuttuu iän myötä muutenkin, joten joka tapauksessa ne haaveet nelikymppisellä ja kaksikymppisellä ovat luultavasti erilaiset, vaikkei tällaista ulkopuolista rajoitetta olisikaan. Eikä se edes pysy ulkopuolisena. Mä olen elänyt tämän kanssa nyt 15 vuotta ja elämä on ihan täyttä. Se kulkee eri uomaa kuin terveillä tämänikäisillä, mutta on silti hyvää ja omannäköistä, ja olen onnellinen. Loppujen lopuksihan jokainen pelaa sillä pakalla, jonka sattuu saamaan.
Mun työkaverini aikanaan totesi, että "kun me nyt satutaan olemaan täällä, niin yritetään tehdä tästä mahdollisimman mukavaa itsellemme ja muille". Tätä mottoa noudatellessa, kohti uutta päivää. Siitä näyttäisi tulevan kaunis.
3
Mutta en mä halua muuttua miksikään muuksi. Haluan olla se sama mikä olin ennen ja omassa mielessä olen se joka minun kuuluisi olla edelleen. Tää on varmaan ei-sopeutumista mutta en edes välitä jos olen koko loppuelämäni onneton, kunhan saan olla edes mielessäni muuttumatta rumaksi ja pystymättömäksi. Tällasessa olossa ei jäädä muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa elämä. Aika ei auta, vertaistuki ei auta, terapia ei auta, mikään ei auta. Kauanko vielä pitäisi yrittää ennenku saa luovuttaa? Eikö neljäkin vuotta ole jo aika kauan kärsitty?
Kiitos kumminkin kun yritit lohduttaa tai jotain. Ap
Ehkä "tai jotain". Jos se menee niin kuin mulla meni niin elät nyt vaihetta 2 (nimesin nämä itse jälkikäteen, mikään ammattilainen en ole). Vaiheessa 1 piti lakata verrata itseään ja elämäänsä muihin ihmisiin, sen jälkeen vaiheessa 2 lakata vertaamasta itseään siihen mitä ennen oli. (Arvaa kumpi oli vaikeampi osuus?) Älä luovuta, pyydän. Keskity niihin pieniinkin hyviin asioihin vaikka päivä kerrallaan. Se uusi minä on jossakin kohtaa omempi kuin se entinen minä, lupaan, ja sulla on vielä tehtävää jäljellä. Jotenkin kummasti se vielä meni niin, että tuon henkisen painin jälkeen on käynyt selväksi, että taipuu, vaan ei taitu. Hyvää matkaa meille, kaikesta huolimatta. - 3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olette ihan äärettömän vahvoja ihmisiä ❤
https://www.sinipyy.com/single-post/2016/07/02/Kuka-päättää-mihin-pystyt
En tiedä, voiko vammaasi kuntouttaa minkään vertaa, mutta lukisitko tämän. Tämä nuori nainen oli onnettomuutensa jälkeen luullut, että ei pysty koskaan itsenäiseen elämään (kyllä pystyy) tai urheilemaan (kyllä pystyy).
Sinussa ja elämässäsi on valtava potentiaali. Jos sinulla toimii pää, maailma on täynnä mahdollisuuksia. Jos sinulla on edes yksi toimiva sormi, sinä pystyt menemään ja tekemään.
Minä en varmasti ymmärrä, kuinka vaikeaa vammautuminen on, mutta toivon, että sinä ymmärrät, että siitä huolimatta sinä voit tehdä samoja asioita kuin muutkin, kuten esimerkiksi seurustella.
Pliis, oman itsesi takia, näytä maailmalle miten hieno ja upea ihminen olet!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rukoile Jeesusta auttamaan, Hän vie surun ja tuo ilon tilalle. Kaikki me muutumme ja kuolemmekin, kannattaakin kuolla iloisena siitä että saat uuden ylösnousemusruumiin joka on täydellinen ja paikan jossa olet ikuisesti onnellinen. Älä hukkaa avainta siis. Etsi se avain, Jeesus jolla se on :) Hän on todellinen Herra joka on voittanut maailman.
Maailmassa teillä on ahdistus mutta minä olen voittanut maailman!
Tollasta soopaa on ihan turha tulla syöttämään. Itse olen ollut lapsesta saakka sairas ja todennut, että mitään jumalaa ei todellakaan ole. Jos olisi olemassa hyvä jumala, niin ei se antaisi tämmöisten asioiden tapahtua.
Ja ap, en tiedä miten hyväksyä vammautuminen. En itsekään ole täysin hyväksynyt sairauttasi joka estää minua elämästä normaalia elämää. Jotenkin olen sinnitellyt. Voimia sinulle!
Kyllä sairaita ja vammaisia oli Jeesuksenkin aikana ja hän paransikin monia. Nyt emme voi aina parantaa toisiamme mutta voimme auttaa Jeesuksen luo joka osaa Isän kanssa sen homman.
Ei se ole soopaa, meidät ollaan kaikki kutsuttu tänne ja nimeltä ihan. Olemme arvokkaita jokaikinen. Etsi siis se avain ja oma arvosikin samalla.
Ihmiset ovat erilaisia. Toiset hyväksyy ja toiset ei. Miksi koet ettet saa olla surullinen? Kuka sen määrää?
Saa olla surullinen, vihainen, katkera eikä ole pakko hyväksyä vammautumista jos siltä tuntuu. Ihan turha siinä on toisten tulla jeesustelemaan että kyllä sinun nyt pitäisi vaan hyväksyä ja tyytyä osaasi tai olet jotenkin huono ihminen ja PASKAT! Oma elämä ja omat tunteet ja valinnat ja sillä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat erilaisia. Toiset hyväksyy ja toiset ei. Miksi koet ettet saa olla surullinen? Kuka sen määrää?
Saa olla surullinen, vihainen, katkera eikä ole pakko hyväksyä vammautumista jos siltä tuntuu. Ihan turha siinä on toisten tulla jeesustelemaan että kyllä sinun nyt pitäisi vaan hyväksyä ja tyytyä osaasi tai olet jotenkin huono ihminen ja PASKAT! Oma elämä ja omat tunteet ja valinnat ja sillä mennään.
Lääkärit, äiti... Ei siinä onhan minulla vapaus olla eri mieltä heidän kanssaan, mutta tässä kun on elossa niin joutuu noiden ihmisten kanssa olemaan tekemisissä. Ap
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat erilaisia. Toiset hyväksyy ja toiset ei. Miksi koet ettet saa olla surullinen? Kuka sen määrää?
Saa olla surullinen, vihainen, katkera eikä ole pakko hyväksyä vammautumista jos siltä tuntuu. Ihan turha siinä on toisten tulla jeesustelemaan että kyllä sinun nyt pitäisi vaan hyväksyä ja tyytyä osaasi tai olet jotenkin huono ihminen ja PASKAT! Oma elämä ja omat tunteet ja valinnat ja sillä mennään.
Terapeuttikin itse asiassa on sanonut, että minun kannattaisi nauttia pienistä asioista. Se taisi olla joskus aika alussa, kun hän ei kauheasti ymmärtänyt tilannettani ollenkaan. Ongelmahan on, että olen menettänyt monet niistä pienistäkin asioista. Miten sitä nauttii vaikka pienellä kävelyllä käymisestä, kun se itse asiassa pahentaa oireita? Ja nuoren ihmisen hyvä elämä nyt saisi olla vähän muutakin kuin kahvin tuoksusta fiilistelyä ja pikkulintujen ihailua ikkunasta. Ei sillä että pienissä asioissa olisi jotain vikaa. Mutta monet vanhuksetkin alkaa haluta jo pois, kun kaikki mahdollinen on tehty, vaivat lisääntyy ja elämänpiiri kutistuu. Jos nuorella on sellainen tilanne, niin pitäisi iloita että samaa p*skaa on kenties luvassa jotain vuosikymmeniä? Ihmiset eivät vaan suostu hyväksymään ja uskomaan, että jonkun hyvä elämä voi olla mennyttä jo nuorena. Ei tästä vaan tule yhtään mitään enää. Ap
Rukoile Jeesusta auttamaan, Hän vie surun ja tuo ilon tilalle. Kaikki me muutumme ja kuolemmekin, kannattaakin kuolla iloisena siitä että saat uuden ylösnousemusruumiin joka on täydellinen ja paikan jossa olet ikuisesti onnellinen. Älä hukkaa avainta siis. Etsi se avain, Jeesus jolla se on :) Hän on todellinen Herra joka on voittanut maailman.
Maailmassa teillä on ahdistus mutta minä olen voittanut maailman!