Suurin osa naisista on surkeita ystäviä

Ei tuolla ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Esim. mieheni ei taida olla kovin hyvä ystävä, hänellä ei ole säilynyt yhtäkään ystvyyssuhdetta esim. peruskoulu-tai lukioajoilta kun minulla taas on niitä useita.

Mä en tajua, kun mun kokemus ihmisistä ystävinä on ennemminkin se, ettei seurani kiinnosta, kuin se, että mulle nyt haluttaisiin kiukutella. En todellakaan siis jaa kokemustasi. Taidat vain itse olla niin itsekeskesiesti oma itsesi, että suutut, kun toisetkin uskaltavat olla. Toisilla voi olla paha olo, vaikkei sulla kermaperse olisikaan. Newsflash: voit hylätä pahoinvoivat ihmiset.

Niin on - mutta niin on suurin osa miehistäkin.

Samaa mieltä mutta ei koske vain naisia. Kyllä ihmiset on ku sipäitä suurin osa ihan sukupuoleen katsomatta.

Niin, kuitenkin naisilla on tyypillisesti paljon enemmän ja pidempiä ystävyyssuhteita kuin miehillä. Oman kokemukseni mukaan miehillä on usein melko ohuita kaverisuhteita, jotka on helppo korvata uusilla kun työ- tai harrastusporukka vaihtuu.

Mulla eikä mun miehelläkään ole kavereita. Viihdymme oikein hyvin näin. Kumpikaan ei todellakaan jaksaisi työpäivien jälkeen ylläpitää mitään kaverisuhteita. Luulen, että aika moni muukin on samaa mieltä kanssani. Joten tästä syystä jotkut voivat olla hyvinkin tylyjä toisille, kun toinen jaksaisi olla kaveri ja toinen ei.

Pinnallisia itsensä - ja elämänsäkehuskelusuhteita löytyy. Muuta tuskin ei. Suurin osa haluaa ”hyötyä” jotenkin ystävästä (harrastus, ammatillisesti). Tunne-elämän ohuutta.

Kus*päät jaksaa elämässään paremmin kun voivat narsistisesti sanoa just miltä tuntuu ja tehdä kuten on hyväksi heille itselleen vaikka se olisi muiden kustannuksella. Itsekkyys on nykypäivän trendi ja siihen usein oikein kannustetaan.

Huomaa että kristilliset arvot (rakasta muita kuin itseäsi jne) valitettavasti rappeutuu.

Mun ympärille jostain syystä kerääntyy vain kuuntelijaa kaipaavat. Välttelen ihmisiä nykyään, en tahdo olla pelkkä jätesäkki.

Mä kyllä jaan ap:n kokemuksen. Olen ollut juurikin se olkapää ystävyyssuhteissa, kokenut sen, ettei se toimi vastavuoroisesti ja kyllästynyt lopulta siihen pisteeseen asti, etten enää halua läheisiä ystäviä. Pidän ihmiset tietyllä etäisyydellä. Ja oma kokemus on juuri tuo, että se kuuntelu ja huomioiminen ei toimi toisin päin. Siihen syntyy helposti jonkinlainen roolitus, missä toisella ei lähtökohtaisesti ole väliä kuin tietyssä auttajan ja tsemppaajan roolissa.

No, minä naisena olen monesti kokenut olevani itse se huono ystävä. Kuuntelen kyllä toisen huolia ja ihan mielelläni annan myös neuvoja, jos niitä toinen siis itse pyytää. En ole kuitenkaan kovin avoin omista tuntemuksistani ja tuppaan usein käsittelemään omat murheeni omin nokkineni. Olen sillä tavalla itseriittoinen, etten kaipaa tai etsi jatkuvaa henkistä ja emotionaalista tukea. Väsyn lisäksi helposti tiiviiseen yhteydenpitoon ja introverttina skippaan useimmat porukkabileet ja kimppaviikonloput. Tapaan ystäviäni mieluiten kahden kesken ja monesti saatan itsekin avautua näissä tapaamisissa yllättävän paljon.

Syy, miksi nimitin itseäni "huonoksi ystäväksi" on se, että olen toisinaan saanut palautetta joiltain naispuolisilta ystäviltä, että minusta ei ns. saa otetta ja olen jotenkin estoinen. Joskus nuorempana kokeilin jonkin aikaa olla mukavuusalueeni ulkopuolella ja olla avoimempi ja lähteä helpommin mukaan erilaisiin juttuihin ja tapaamisiin. Ratkaisu ei ollut toimiva, koska ensinnäkin paloin loppuun liiasta sosiaalisuudesta ja toiseksi huomasin sen, että nämä avoimuuden vaatijat käyttivät itse asiassa kertomiani asioita minua vastaan ja yrittivät saada minusta muovattua enemmän heidän makuunsa olevan persoonan. Sittemmin olen taas palautunut omaksi itsekseni mutta nyt olen ihan häpeilemättä "estoinen" ja skannaan tarkasti, kenen kanssa henkilökemiat ja käsitykset ystävyydestä natsaavat. Naisena olen huomannut, että meidät on sosiaalistettu siihen, että naisten ystävyyssuhteiden pitää olla yltiösosiaalista symbioosia - näin hiukan kärjistetysti sanottuna.

Vierailija kirjoitti:

Kus*päät jaksaa elämässään paremmin kun voivat narsistisesti sanoa just miltä tuntuu ja tehdä kuten on hyväksi heille itselleen vaikka se olisi muiden kustannuksella. Itsekkyys on nykypäivän trendi ja siihen usein oikein kannustetaan.

Huomaa että kristilliset arvot (rakasta muita kuin itseäsi jne) valitettavasti rappeutuu.

Pakko olla itsekäs kun ei muuta löydy kuin vippaajia ja hyväksikäyttäjiä. Jos autat jotain se on merkki heikkoudesta ja olet kohta koko yhteisön revittävänä. Hyvä teko palkitaan aina pahalla, kun edes saisi rauhassa olla, mutta ei. Pahuus tulee palkaksi. En auta enää, en välitä. Kiusattu on tarpeeksi kauan ja tyhmäksi haukuttu sen takia. Mieluummin on ihan yksin kuin näiden nykyajan ihmisten ystävyyden uhrina.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuolla ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Esim. mieheni ei taida olla kovin hyvä ystävä, hänellä ei ole säilynyt yhtäkään ystvyyssuhdetta esim. peruskoulu-tai lukioajoilta kun minulla taas on niitä useita.

Mä en kyllä usko, että miehet vaativat jatkuvasti kavereiltaan ongelmiensa analysointeja, ratkomista ja terapeuttista syväluotaamista. Naisilla on kovat vaatimukset ystävyydellä, mutta sitten käytännössä nämä vaatimukset kohdistuvat vain siihen toiseen osapuoleen. En myös usko, että miehet suuttuvat niin helposti, jos kaveri ei heti vastaa tai on jotakin, miksi ei voi nähdtä tiiviisti. Naiset usein nakkelevat niskojaan, jos ystävä ei ole heti saatavilla. "No jos seura ei kiinnosta, niin ei sitten." Ei tule mieleenkään esim. sellainen tilanne, että hei sillä ystävällä saattaakin mennä huonosti ja hän kaipaisi itse tukea. 

Vierailija kirjoitti:

No, minä naisena olen monesti kokenut olevani itse se huono ystävä. Kuuntelen kyllä toisen huolia ja ihan mielelläni annan myös neuvoja, jos niitä toinen siis itse pyytää. En ole kuitenkaan kovin avoin omista tuntemuksistani ja tuppaan usein käsittelemään omat murheeni omin nokkineni. Olen sillä tavalla itseriittoinen, etten kaipaa tai etsi jatkuvaa henkistä ja emotionaalista tukea. Väsyn lisäksi helposti tiiviiseen yhteydenpitoon ja introverttina skippaan useimmat porukkabileet ja kimppaviikonloput. Tapaan ystäviäni mieluiten kahden kesken ja monesti saatan itsekin avautua näissä tapaamisissa yllättävän paljon.

Syy, miksi nimitin itseäni "huonoksi ystäväksi" on se, että olen toisinaan saanut palautetta joiltain naispuolisilta ystäviltä, että minusta ei ns. saa otetta ja olen jotenkin estoinen. Joskus nuorempana kokeilin jonkin aikaa olla mukavuusalueeni ulkopuolella ja olla avoimempi ja lähteä helpommin mukaan erilaisiin juttuihin ja tapaamisiin. Ratkaisu ei ollut toimiva, koska ensinnäkin paloin loppuun liiasta sosiaalisuudesta ja toiseksi huomasin sen, että nämä avoimuuden vaatijat käyttivät itse asiassa kertomiani asioita minua vastaan ja yrittivät saada minusta muovattua enemmän heidän makuunsa olevan persoonan. Sittemmin olen taas palautunut omaksi itsekseni mutta nyt olen ihan häpeilemättä "estoinen" ja skannaan tarkasti, kenen kanssa henkilökemiat ja käsitykset ystävyydestä natsaavat. Naisena olen huomannut, että meidät on sosiaalistettu siihen, että naisten ystävyyssuhteiden pitää olla yltiösosiaalista symbioosia - näin hiukan kärjistetysti sanottuna.

Ei introverttius tee sinusta huonoa ystävää. Siis oikeastiko sinulle uskoteltiin, että jos et ole kaikissa sosiaalisissa riennoissa mukana, niin et ole hyvä ystävä? Todella monet ihmiset tapaavat ystäviään vain kahden kesken tai pienemmissä porukoissa, koska eivät jaksa tilanteita, joissa on suuria ihmismääriä samaan aikaan läsnä. Se uuvuttaa eikä silloin oikein pysty edes kunnolla vaihtamaan kuulumisia. Ei tuo liity mitenkään siihen, millainen olet ystävänä. Jotkut ekstrovertit olivat nyt vain lapsellisia eivätkä ymmärtäneet erilaisia persoonia. Veikkaan, että nuo henkilöt olivat juuri sellaisia, joilla ei niitä läheisiä ystävyyssuhteita ole, koska se ystävyys mitataan sillä, kuinka moniin bileisiin osallistutaan. Ei sillä, miten tukea ja olla läsnä toiselle elämän eri tilanteissa, niin positiivisissa kuin negatiivisissakin. 

Tästäpä syystä miehen ei tule koskaan hyväksyä naisesta pelkkää "ystävää".

Ei se ole ystävä, se on vain hyväksikäyttäjä ennemminkin. "Auta muutossa" ja kiitos ja hei auttajalle eikä ota yhteyttä ennen kuin taas tarvitsee jotain, mutta Jarelle lähtee heti viesti että tulepa panemaan privaatteihin tupareihin. Auttajaystävä mies taas on vain ja ainoastaan palvelija.

Onpa tässä ketjussa monilla hirveän kyyninen ihmiskuva! Yksilön kokemukset eivät kerro paljon mitään kokonaiskuvasta. Sama kuin sanoisi, että kaikki miehet ovat sikoja, jos omalle kohdalle on osunut pari epäonnista parisuhdetta. Täytyy olla todella itsekeskeinen, jos ei ymmärrä, että omat kokemukset eivät ole mitenkään yleistettävissä.

Olen itse ehkä sillä tavalla huono ystävä, että vastaan yleensä aika suoraan, kun minulta pyydetään mielipidettä johonkin. On paljon ihmisiä, jotka vastaavat aina sen mukaan, mitä toinen haluaa kuulla suojellakseen toisen tunteita ja minäkäsitystä. On totta kai tärkeää tukea ystävää, mutta pidemmän päälle tämä ei minusta johda mihinkään. Toiset arvostavat suorapuheisuuttani ja ratkaisukeskeisyyttäni, toiset kokevat sen tuomitsevana eivätkä kykene käsittelemään "väärää" vastausta.

Esimerkiksi mimulla on yksi ystävä, joka on jo pidempään toivonut parisuhdetta. Hän kiinnostuu aina todella hyvännäköisistä miehistä, joille huoliteltu ulkonäkö on tärkeää. Tämä ystävä itse taas on hyvin suurpiirteinen ja suhtautuu välinpitämättömästi ulkoasustaan huolehtimiseen. Tässä ei ole tietenkään mitään pahaa, mutta mielestäni sen, mitä hän mieheltä odottaa ja mitä hän itse on valmis tarjoamaan, välillä on ilmeinen ristiriita. Tätä ei oikein kukaan tunnu uskaltavan sanoa, vaan aina, kun ystävä valittelee tultuaan torjutuksi, lohdutellaan häntä kliseillä, kuten "se mies ei ymmärtänyt hyvän päälle".

Mä oon mikä oon. Jo lapsena viihdyin yksin. Luin paljon ja haaveilin koirasta. Rakastin luontoa ja piirtämistä.

Oli niitä kavereitakin mutta lopultakin takinkääntäjiä.

Viihdyn ihmisten kanssa jotka ovat tilaa-antavia ja ystävällisiä. Eivät kaada ongelmiaan päälleni eivätkä juoruile.

Eivätkä yritä millään tavalla hallinnoida.

Eräs ihminen olisi halunnut lähteä kahville kanssani mutta monen vuoden ajan käytös oli niin tökeröä etten mitään kontaktia häneen halua. Hermostuisin vain.

Rakkaus on toisinaan rajanvetoa. Jättää raakileet rauhassa kasvamaan ja löytämään omat juttunsa. Sama koskee itseä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuolla ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Esim. mieheni ei taida olla kovin hyvä ystävä, hänellä ei ole säilynyt yhtäkään ystvyyssuhdetta esim. peruskoulu-tai lukioajoilta kun minulla taas on niitä useita.

Mä en kyllä usko, että miehet vaativat jatkuvasti kavereiltaan ongelmiensa analysointeja, ratkomista ja terapeuttista syväluotaamista. Naisilla on kovat vaatimukset ystävyydellä, mutta sitten käytännössä nämä vaatimukset kohdistuvat vain siihen toiseen osapuoleen. En myös usko, että miehet suuttuvat niin helposti, jos kaveri ei heti vastaa tai on jotakin, miksi ei voi nähdtä tiiviisti. Naiset usein nakkelevat niskojaan, jos ystävä ei ole heti saatavilla. "No jos seura ei kiinnosta, niin ei sitten." Ei tule mieleenkään esim. sellainen tilanne, että hei sillä ystävällä saattaakin mennä huonosti ja hän kaipaisi itse tukea. 

ja sitten kuitenkin naisilla on enemmän ja pidempiä ystävyyssuhteita..?

En osaa sanoa oikein mitään ehdotonta tähän. Minulla ei ole koskaan ollut paljon ystäviä, mutta en toisaalta ole koskaan halunnut olla kuvailtu hyvä ystävä kovin monelle. Koen asia niin, että sellaista ihmistä vain on vaikeaa löytää, jonka kanssa tekemisissä olemisesta nauttii niin paljon että haluaa antaa jotain takaisinkin. Tässä mielessä en ollenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka ottavat tsemppaamista tms hyvää vastaan mutta eivät anna sitä takaisin. En edes haluaisi hyötyä ihmisistä, joista en tykkää takaisin. Ei heidän tukensa tuntuisi hyvältä. Eli en nyt yhtään ymmärrä tätä ilmiötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuolla ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Esim. mieheni ei taida olla kovin hyvä ystävä, hänellä ei ole säilynyt yhtäkään ystvyyssuhdetta esim. peruskoulu-tai lukioajoilta kun minulla taas on niitä useita.

Mä en kyllä usko, että miehet vaativat jatkuvasti kavereiltaan ongelmiensa analysointeja, ratkomista ja terapeuttista syväluotaamista. Naisilla on kovat vaatimukset ystävyydellä, mutta sitten käytännössä nämä vaatimukset kohdistuvat vain siihen toiseen osapuoleen. En myös usko, että miehet suuttuvat niin helposti, jos kaveri ei heti vastaa tai on jotakin, miksi ei voi nähdtä tiiviisti. Naiset usein nakkelevat niskojaan, jos ystävä ei ole heti saatavilla. "No jos seura ei kiinnosta, niin ei sitten." Ei tule mieleenkään esim. sellainen tilanne, että hei sillä ystävällä saattaakin mennä huonosti ja hän kaipaisi itse tukea. 

ja sitten kuitenkin naisilla on enemmän ja pidempiä ystävyyssuhteita..?

Valitettavasti ystävyyssuhteiden määrä ja pituus eivät aina korreloi niiden mielekkyyden kanssa. Paljon on esim. näitä lapsuudessa alkaneita ystävyyksiä, jotka molempien osapuolten aikuistuttua ovat väljähtyneet tai muuttuneet jollain tapaa epätasa-arvoisiksi. Aina tällainen pitkäaikainen ystävyys ei salli myöskään toisen luonnollista muuttumista iän ja kokemusten myötä. Kumpikaan ei silti osaa päästää irti, koska "me ollaan oltu ystäviä lapsesta saakka".