Mun elämä on P*SKAA!

Kaksi lasta, toinen mielenterveysongelmainen (on diagnoosi) teini jolla joka viikko jotain ongelmia koulun, kavereiden, kotona olemisen yms. suhteen. Toinen on kuuliainen, tottelevainen, hiljainen syrjäänvetäytyvä (johtuu varmasti isosisaruksestaan ja siitä kun on nähnyt kaikki ne kamalat asiat). Olemme koko perhe työstäneet asioita paremmaksi jo pitkään, mutta aina tuntuu että matto vedetään jalkojen alta ja vointi taas huononee, ihan koko perheellä. Mies on satunnainen juopottelija jolla kaikki patoutumat purkautuu ryypätessä, hänestä tulee demoni kun juo. Ei osaa keskustella, nähdä toisten näkökulmia. Olen elänyt erittäin raskaiden asioiden keskellä ja olisin halunnut parisuhteesta sitä tiettyä ”jotain”, vioistamme huolimatta. Olemme olleet jo kaksikymmentä vuotta yhdessä niin siksi tämä oletus. En minäkään mikään puhdas pulmunen ole. Itsetunto nollassa, pyrin täydellisyyteen kaikessa ja petyn raskaasti kun asiat ei menekään niinkuin olin ajatellut. Olen ruma ja lihava, antanut itseni repsahtaa. Ei ole enää mielenkiintoa parisuhteelle, varsinkaan kun en saa toiselta osapuolelta tukea. Kaikki voimavarani syö lasten hyvinvointi. Mutta kuitenkin huomasin kerran kun olin tyttöjen kanssa iltaa viettämässä että minulta juttu sujuu ja huumori lentää vastakkaiselle sukupuolelle. Sain huomiota ja itselle tuli sellainen ihan kipinä, että olisinkin ehkä haluttu... Tunnen että olen aivan loppu ja solmussa, mun elämä on niin huonoa. Nyt kun kirjoitan tätä niin huomaan että selkeästi puuttuu kunnon turvaverkko. Ja kyllä, varmasti jollakin menee vielä huonommin mutta pakko oli päästä vuodattaa, tuntuu ettei mikään onnistu!