(Kroonisesti) sairastuneen puolisona

Minun puoliso on työkyvytön (monia sairauksia) ja minä olen kokki, siivooja, tsuppari, keittäjä....

Minä olen kurkkuani myöten väsynyt ja kyllästänyt...

Kyllä. Mun puolisoni pysyvästi pois työelämästä hiukan kolmenkympin jälkeen, ja sai lopulliset eläkepaperit 7 v myöhemmin. Ollaan sopeutettu elämä niihin rajoitteisiin, joita on, esim. ok-talo sai lähteä. Suhde on ajoittain ollut kovilla ja hyväksyntä kestänyt molemmilla. Epäreiluuden tunne on ollut vaikein sulatta; sekä toisen kohtalo että se, että vastuu arjesta on ollut käytännössä kokonaan minulla suuren osan ajasta. Meillä muutti juuri lapsi kotoa, joten työmäärä on jo hellittänyt, ennen sitä ehdin kuitenkin palaa loppuun.

Onko liikuntarajoitteinen? Ehkä vähän vaivasta riippuen vaikuttaa omaan elämään.

Itse en kyllä koe mitenkään, että työmäärä olisi ylitsepääsemättömän raskas. No, kotihan meillä on aika mullinmallin, ettei kehtaa vieraita kutsua, mutta vaatteet tulee pestyä, ruoka pöytään ja vessat pestyä, imuroitua jne.

Enemmän on raskasta se, että elämä ei "normaalia" (se mistä kaikesta jää paitsi) ja tietysti tuo toisen kohtalo surettaa. Periaatteessa voisin leventää ja syventää omaa sosiaalista piiriäni, mutta sitten toinen olisi vielä enemmän yksin... vaikeaa on..

ap

Vierailija kirjoitti:

Itse en kyllä koe mitenkään, että työmäärä olisi ylitsepääsemättömän raskas. No, kotihan meillä on aika mullinmallin, ettei kehtaa vieraita kutsua, mutta vaatteet tulee pestyä, ruoka pöytään ja vessat pestyä, imuroitua jne.

Enemmän on raskasta se, että elämä ei "normaalia" (se mistä kaikesta jää paitsi) ja tietysti tuo toisen kohtalo surettaa. Periaatteessa voisin leventää ja syventää omaa sosiaalista piiriäni, mutta sitten toinen olisi vielä enemmän yksin... vaikeaa on..

ap

Anteeksi mutta miksi teillä on koti ”mullin mallin”? Minä sairastan myös, kroonisesti ja etenevästi. Kyllä minä nyt sentään tavarat saan paikoilleen. Jos puolisosi on noin sairas, ja sinä työelämässä, te varmasti olette oikeutettuja siivousapuun vammaispalvelusta. Eikö puolisosi pysty lainkaan liikkumaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en kyllä koe mitenkään, että työmäärä olisi ylitsepääsemättömän raskas. No, kotihan meillä on aika mullinmallin, ettei kehtaa vieraita kutsua, mutta vaatteet tulee pestyä, ruoka pöytään ja vessat pestyä, imuroitua jne.

Enemmän on raskasta se, että elämä ei "normaalia" (se mistä kaikesta jää paitsi) ja tietysti tuo toisen kohtalo surettaa. Periaatteessa voisin leventää ja syventää omaa sosiaalista piiriäni, mutta sitten toinen olisi vielä enemmän yksin... vaikeaa on..

ap

Anteeksi mutta miksi teillä on koti ”mullin mallin”? Minä sairastan myös, kroonisesti ja etenevästi. Kyllä minä nyt sentään tavarat saan paikoilleen. Jos puolisosi on noin sairas, ja sinä työelämässä, te varmasti olette oikeutettuja siivousapuun vammaispalvelusta. Eikö puolisosi pysty lainkaan liikkumaan?

Tottakai kodin saa pidettyä yksinkin tiptop, järjestelykysymyksiä nämä ovat. Toisaalta se ei ole mitenkään se isoin ongelma. Muistelen, että saattoi meillä olla sekaista, vaikka molemmat olivat terveitäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en kyllä koe mitenkään, että työmäärä olisi ylitsepääsemättömän raskas. No, kotihan meillä on aika mullinmallin, ettei kehtaa vieraita kutsua, mutta vaatteet tulee pestyä, ruoka pöytään ja vessat pestyä, imuroitua jne.

Enemmän on raskasta se, että elämä ei "normaalia" (se mistä kaikesta jää paitsi) ja tietysti tuo toisen kohtalo surettaa. Periaatteessa voisin leventää ja syventää omaa sosiaalista piiriäni, mutta sitten toinen olisi vielä enemmän yksin... vaikeaa on..

ap

Anteeksi mutta miksi teillä on koti ”mullin mallin”? Minä sairastan myös, kroonisesti ja etenevästi. Kyllä minä nyt sentään tavarat saan paikoilleen. Jos puolisosi on noin sairas, ja sinä työelämässä, te varmasti olette oikeutettuja siivousapuun vammaispalvelusta. Eikö puolisosi pysty lainkaan liikkumaan?

Tottakai kodin saa pidettyä yksinkin tiptop, järjestelykysymyksiä nämä ovat. Toisaalta se ei ole mitenkään se isoin ongelma. Muistelen, että saattoi meillä olla sekaista, vaikka molemmat olivat terveitäkin.

ap jatkaa.. mainitsin vain tuon "mullin mallin" (ehkä hieman liioittelin) kun yritin sanoa, ettei tämä työtaakka tässä alleen muserra, niinkuin monella vastaajalla. Toisaalta, en halunnut esiintyä "kaiken -kodissa-hymyssä-suin-yksin-hoitavana" omaishoitajana.

Ja tuo "kyllä minäkin pystyn, vaikka on sitä ja tätä..." on suoraan sanottuna rasittava asenne.

Täällä myös. Puolisoni sairastui neljä vuotta sitten, silloin ymmärsin ettei ole kykeneväinen töihin niiden kipujensa kanssa ja päivät piti viettää lähinnä neljän seinän sisällä. Jos johonkin oltiin lähdössä, niin se piti suunnitella tarkkaan edellisenä päivänä.

Nyt neljä vuotta myöhemmin, kun oikea diagnoosi on saatu, säännölliset lääkärikäynnit on sekä lääkkeet pitävät oireet poissa miltein kokonaan ja elämä on "normalisoitunut", olen kurkkua myöten täynnä.

Puolisoni olisi työkykyinen - sen on todennut lääkärikin - mutta häntä ei millään tunnu kiinnostavan palata työelämään. Tulot ovat lähinnä minun varassani, lisäksi opiskelen samalla. Kotityöt joudun myös itse tekemään lähes kokonaan, eli työtaakka on järkyttävä ja olenkin illasta aina todella väsynyt. Eroa harkitsen.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös. Puolisoni sairastui neljä vuotta sitten, silloin ymmärsin ettei ole kykeneväinen töihin niiden kipujensa kanssa ja päivät piti viettää lähinnä neljän seinän sisällä. Jos johonkin oltiin lähdössä, niin se piti suunnitella tarkkaan edellisenä päivänä.

Nyt neljä vuotta myöhemmin, kun oikea diagnoosi on saatu, säännölliset lääkärikäynnit on sekä lääkkeet pitävät oireet poissa miltein kokonaan ja elämä on "normalisoitunut", olen kurkkua myöten täynnä.

Puolisoni olisi työkykyinen - sen on todennut lääkärikin - mutta häntä ei millään tunnu kiinnostavan palata työelämään. Tulot ovat lähinnä minun varassani, lisäksi opiskelen samalla. Kotityöt joudun myös itse tekemään lähes kokonaan, eli työtaakka on järkyttävä ja olenkin illasta aina todella väsynyt. Eroa harkitsen.

Tuo tuntuu kyllä oudolta, ettei halua töihin, vaikka olisi tervehtynyt? Puolisoni on oikeastaan melkein jokaisena vähänkin parempana päivänä miettimässä, missä hän voisi olla töissä "jos tämä näin jatkuu". Sehän siinä aina raastaa, kun ei se jatku...

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös. Puolisoni sairastui neljä vuotta sitten, silloin ymmärsin ettei ole kykeneväinen töihin niiden kipujensa kanssa ja päivät piti viettää lähinnä neljän seinän sisällä. Jos johonkin oltiin lähdössä, niin se piti suunnitella tarkkaan edellisenä päivänä.

Nyt neljä vuotta myöhemmin, kun oikea diagnoosi on saatu, säännölliset lääkärikäynnit on sekä lääkkeet pitävät oireet poissa miltein kokonaan ja elämä on "normalisoitunut", olen kurkkua myöten täynnä.

Puolisoni olisi työkykyinen - sen on todennut lääkärikin - mutta häntä ei millään tunnu kiinnostavan palata työelämään. Tulot ovat lähinnä minun varassani, lisäksi opiskelen samalla. Kotityöt joudun myös itse tekemään lähes kokonaan, eli työtaakka on järkyttävä ja olenkin illasta aina todella väsynyt. Eroa harkitsen.

Tuo tuntuu kyllä oudolta, ettei halua töihin, vaikka olisi tervehtynyt? Puolisoni on oikeastaan melkein jokaisena vähänkin parempana päivänä miettimässä, missä hän voisi olla töissä "jos tämä näin jatkuu". Sehän siinä aina raastaa, kun ei se jatku...

ap

En ole tuo jolle vastasit, muttanitsekin tk-eläkeläisenä YMMÄRRÄN hänen puolisoaan, joka ei enää halua töihin. Kun on käynyt pohjalla ja liemissä uitettu, käsitys elämästä ja sen sisällöstä muuttuu.

MUTTA en ymmärrä, miksei tämä oletetusti työkykyinen ihminen tee kotitöitä!

Sehän on juuri sitä, mitä hän voisi tehdä omaksi aktiivisuudekseen ja kiitollisuudesta työssäkäyvää puolisoaan kohtaan. Kotonaolevan kuuluu tehdä enimmät kotityöt.

Ei kuulosta yhtään reilulta tuo tilanne ja asenne.

Onko teillä ap vielä rakkautta jäljellä? Vai oletko vaan sairaan omainen. Se kertoo paljon mitä kannattaa tehdä. Ei rakkaueettomaan liittoon onni palaa vaikka terveys palaisikin.

En ymmärrä miksi asunto on mullin mallin jos kerta ollaan lähes työkykyisiä. Juuri tällaisesta, arjen kurinalaisuudesta, lähtee kaikki hyvinvointi.

Asunto on mullin mallin mutta suurin ongelma on menetetyt pyöräilyreissut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös. Puolisoni sairastui neljä vuotta sitten, silloin ymmärsin ettei ole kykeneväinen töihin niiden kipujensa kanssa ja päivät piti viettää lähinnä neljän seinän sisällä. Jos johonkin oltiin lähdössä, niin se piti suunnitella tarkkaan edellisenä päivänä.

Nyt neljä vuotta myöhemmin, kun oikea diagnoosi on saatu, säännölliset lääkärikäynnit on sekä lääkkeet pitävät oireet poissa miltein kokonaan ja elämä on "normalisoitunut", olen kurkkua myöten täynnä.

Puolisoni olisi työkykyinen - sen on todennut lääkärikin - mutta häntä ei millään tunnu kiinnostavan palata työelämään. Tulot ovat lähinnä minun varassani, lisäksi opiskelen samalla. Kotityöt joudun myös itse tekemään lähes kokonaan, eli työtaakka on järkyttävä ja olenkin illasta aina todella väsynyt. Eroa harkitsen.

Tuo tuntuu kyllä oudolta, ettei halua töihin, vaikka olisi tervehtynyt? Puolisoni on oikeastaan melkein jokaisena vähänkin parempana päivänä miettimässä, missä hän voisi olla töissä "jos tämä näin jatkuu". Sehän siinä aina raastaa, kun ei se jatku...

ap

Tähän en osaa vastata. Aina tuntui olevan joku syy, kun ehdotin hänen alansa tai ei oman alansa töitä. Olen tämän suhteen siis luovuttanut.

Mitä noihin kotitöihin tulee, kun joku niistä oli kirjoittanut, niin en tähänkään osaa sanoa. Jos pyydän vaikka päivän aikana imuroimaan niin kotiin tullessa saattaa kuulua, että hän myöhemmin tai huomenna. Seuraavana päivänä sama juttu jne. Lopulta joudun imuroimaan itse ettei asunto olisi ihan kaaoksessa.