Miten Asperger-oireet näkyvät tytöllä/naisella?

Te-keskus auttaa jos on sosiaalista kömpelyyttä ja katsekontaktiongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Te-keskus auttaa jos on sosiaalista kömpelyyttä ja katsekontaktiongelmaa.

Okei! Mistä lähtien heidät on koulutettu neuropsykologeiksi? Aika kova vaade työkkäritädille.

Diagnoosikriteerit ovat täysin samat pojille, tytöille, naisille ja miehille.

Olen assinainen. Olen ollut erittäin ujo ja hiljainen koko elämäni. Siksi vanhempani veivät minut tutkimuksiin, sain diagnoosin murrosikäisenä. Arjestani kerron sen verran, että olen eläkkeellä. En ole koskaan ollut työelämässä. Koulutukseni on peruskoulu kuutosen keskiarvolla.

Mä olen melkoisella todennäköisyydellä as, mutta en halunnut esim. työelämäsyistä diagnoosia asiasta. Asia selvisi kun menin masennuksen ja lapsesta asti jatkuneen ulkopuolisuuden tunteen takia psykiatrille. Palaset loksahteli kohdalleen, että siksi olin aina ollut outo, kiusattu ja hyljeksitty, että en tainnutkaan olla ihan neurotyypillinen. 

Mutta niin, minä olin tässä vaiheessa jo akateemisen koulutuksen saanut, hyvässä asemassa työelämässä, enkä tarvinnut varsinaisesti mitään apua. Avuksi riitti, että ymmärsin nyt itseäni että mikä oli se "stigma", joka sai joka paikassa ihmiset aina hylkimään ja vieroksumaan minua, vaikka kuinka yritin olla ystävällinen kaikille ja mukava. Hyväksyin asian, että ei ihmiset minua tule koskaan hyväksymään, ja se on ihan ok. En ole enää ollut masentunut tai onneton sen jälkeen kun hyväksyin sen, elän tyytyväisenä kaupunkierakkona.

As mulla näkynyt niin, että olen ollut aina "omituinen nörtti". 4-vuotiaana muistin 100 piin desimaalia, neperin luvun myös monella desimaalilla, muistin myös Raamatun kuninkaiden isälinjan sen vain kerran luettuani (opin lukemaan ilman opettamista hieman alle 4-vuotiaana). Olin myös aina jotenkin vääränlainen: puhuin liian kovaa, väärässä paikassa, olin sosiaalisesti tökerö, äitini aina häpesi minua. Vähän myöhemmin olin sellainen outo, että välillä olin kuin ääri-introvertti, hyvin sulkeutunut ja ujon oloinen mutta yhtäkkiä sitten taas kauhean kiihkeä ja innokas ja sosiaalinen, jopa päällekäyvä ja inttävä. Ärsyttävä nörtti siis. Sitä enemmän minua inhottiin, mitä enemmän yritin saada kavereita.

Aikuisena olen osannut aina peittää varsin hyvin asperger-piirteeni. Esim. työelämässä teen sosiaalisia taitoja vaativaa työtä, enkä usko että kukaan ikinä epäilisikään minun olevan asperger. Teeskentelyä ei toki jaksaisi kotonakin, mutta onneksi yksin asuvana saan rauhassa olla vapaa-ajallani niin omituinen kuin nyt vaan olen, ilman tarvetta näytellä asiallista ja tavallista.

Ikää vajaa 50, dg aikuisena julkiselta puolelta pitkien tutkimuksien jälkeen - sekä Asperger että ADD. Kaksi korkeakoulututkintoa, perhe. Työkokemus hyvin hajanaisia projekteja jne. Aistiyliherkkyyksiä, vaikeaa fatiikkia, taipumus stressin ja väsymyksen myötä masentua vaikeasti. Raskaita ihmissuhdeongelmia, ja valitettavasti myös kiusaamiskokemuksia aikuisuudessa joka syönyt lopunkin elämänilon.

Nykyisin sairastan myös fyysisesti ja olen eläkkeellä.

Ylös

Yltiösosiaaalisena käyttäytymisenä.

Vierailija kirjoitti:

Diagnoosikriteerit ovat täysin samat pojille, tytöille, naisille ja miehille.

Totta. Pojilla myös enemmän as-diagnooseja. Tämä johtunee siitä, että tytöt usein sosiaalisesti taitavampia ja pystyvät jonkin verran kätkemään piirteitään. Itsellä tyttö jolla as-piirteitä, muttei diagnoosiksi asti. Tutkimuksissa ollaan käyty ja autismin kirjon piirteitä löydetty, juurikin as-piirteitä. Tyttö pärjää koulussa hyvin(k.a 9.5), mutta häneltä puuttuu ns. tilanne taju. Itse sanon että häneltä puuttuu suodatin. Hän on kiltti ja ystävällinen, mutta suusta pääsee kaikki ilman suodatusta pihalle. Hän jää myös "jumiin" eli ns. jankkaamaan asioita eikä meinaa päästä eteenpäin. Etenkin jos kyseessä häntä kiinnostava asia. Aistiyliherkkyydet puuttuvat kokonaan. Tyttö on todella äänekäs ja keksii "omituisia" asiaoita ja saa kaveritkin niihin vielä kaveritkin mukaan. Meillä siis hyvätilanne ja tyttöä ei juurikaan kiusta erilaisuudestaan. Tosin koulussa hän osaa hillitä itseään ja käyttäytyy oikein mallikkaasti.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen melkoisella todennäköisyydellä as, mutta en halunnut esim. työelämäsyistä diagnoosia asiasta. Asia selvisi kun menin masennuksen ja lapsesta asti jatkuneen ulkopuolisuuden tunteen takia psykiatrille. Palaset loksahteli kohdalleen, että siksi olin aina ollut outo, kiusattu ja hyljeksitty, että en tainnutkaan olla ihan neurotyypillinen. 

Mutta niin, minä olin tässä vaiheessa jo akateemisen koulutuksen saanut, hyvässä asemassa työelämässä, enkä tarvinnut varsinaisesti mitään apua. Avuksi riitti, että ymmärsin nyt itseäni että mikä oli se "stigma", joka sai joka paikassa ihmiset aina hylkimään ja vieroksumaan minua, vaikka kuinka yritin olla ystävällinen kaikille ja mukava. Hyväksyin asian, että ei ihmiset minua tule koskaan hyväksymään, ja se on ihan ok. En ole enää ollut masentunut tai onneton sen jälkeen kun hyväksyin sen, elän tyytyväisenä kaupunkierakkona.

As mulla näkynyt niin, että olen ollut aina "omituinen nörtti". 4-vuotiaana muistin 100 piin desimaalia, neperin luvun myös monella desimaalilla, muistin myös Raamatun kuninkaiden isälinjan sen vain kerran luettuani (opin lukemaan ilman opettamista hieman alle 4-vuotiaana). Olin myös aina jotenkin vääränlainen: puhuin liian kovaa, väärässä paikassa, olin sosiaalisesti tökerö, äitini aina häpesi minua. Vähän myöhemmin olin sellainen outo, että välillä olin kuin ääri-introvertti, hyvin sulkeutunut ja ujon oloinen mutta yhtäkkiä sitten taas kauhean kiihkeä ja innokas ja sosiaalinen, jopa päällekäyvä ja inttävä. Ärsyttävä nörtti siis. Sitä enemmän minua inhottiin, mitä enemmän yritin saada kavereita.

Aikuisena olen osannut aina peittää varsin hyvin asperger-piirteeni. Esim. työelämässä teen sosiaalisia taitoja vaativaa työtä, enkä usko että kukaan ikinä epäilisikään minun olevan asperger. Teeskentelyä ei toki jaksaisi kotonakin, mutta onneksi yksin asuvana saan rauhassa olla vapaa-ajallani niin omituinen kuin nyt vaan olen, ilman tarvetta näytellä asiallista ja tavallista.

Tyhmä kysymys: miksi? Voiko työnantaja saada diagnoosin jostain selville ja antaa potkut.

Mulle dg oli pelastus ja mun elämäntarina on tismalleen sama kuin sinulla. Opin vihdoin ymmärtämään ja hyväksymään itseni, samaten se oli vanhemmilleni suuri helpotus: olivat yli 30 vuotta miettineet miksi olen outo, ja olivat syyllistäneet itseään etteivät osanneet kasvattaa minua.