Miksi jotkut elävät onnellisen elämän ja jotkut taas ei?

Olen vähän niinkuin useampaan otteeseen miettinyt tuota samaa. Ja miksi minulle aina käy huonosti?? Olisi mukavaa joskus edes tuntea jotakin muuta tunnetta kuin epäonnistumisen tunne ja surkeus.

Entiedä. Itellä lapsesta sakka uniapntea, syömishäiriö, masennusta, keskittymislukihäiriö, ajatus ei juokse, sosiaalisenkanssakymisen ongelmat, mielenkiinnon puute, alkoholiongelma, elämänhallinanongelma, purentaongelma ja hengitysvaikeudet, vitamiinien puuutostila. Ohan noita.

Mulla oli kaveri joka oli hyvän perheen ensimmäinen ja kaikki petattiin alle, hän meni toisen hyvän perheen lapsen kanssa naimisiin ja kaikki sujui huipusti koulutusta ja ammattia myöten, tuli jopa ne tytöö ja poika lapsikiintiökin, ja heille edelleen etuoikeutettu elämä.

Mutta kuulin että ukko pettikin aika alusta saakka ja kulissia pidettiin yllä koko pitkä elämä.

Silloin tajusin etten olisi vaihtanut osia miljardistakaan eurosta ikinä. Vankila jossa piti esittää =helvetti.

Onnellinen voi olla, vaikka elämässä tapahtuisi melkein mitä tahansa.

Lapsia kohtaavat surut, murheet ja sairaudet satuttavat, mutta jäin endometrioosin vuoksi lapsettomaksi.

Minulla on ollut niin paljon huolia ja sairauksia, että voisin johtaa valittajien joukkoa. Ei se parantaisi tilannettani mitenkään, joten elän onnellisena ja tyytyväisenä kaikesta huolimatta.

Olen ollut onnekas, koska olen välttynyt mm. masentumiselta. 

Ei niiden ns. täydellistä elämää elävien elämä oikeasti ole niin täydellistä kuin he haluavat kertoa.

epäreilua

Niin ja jotkut syntyy Pohjois-Korean vankileirille, eikä koe mitään muuta kuin kärsimystä. Ei kai kukaan ole onnellista utopiaa kaikille luvannutkaan.

Jotkut voivat elää vaikka millaisissa paskoissa olosuhteissa ja olla onnellisia. Toiset taas eivät ole onnellisia, vaikka kaikki elämisen perusedellytykset täyttyvät eikä elämässä varsinaisesti tapahdu mitään pahaa. Se on osittain ainakin joku persoonallisuus- tai asennekysymys. Kuulun itse siis tuohon jälkimmäiseen joukkoon, joka haluaisi aina enemmän. Mieheni taas on yleensä onnellinen vallitsevaan tilanteeseen.

Elämä on asenne. Ja resilienssiä voi kehittää.

Aika paljon on asenteesta kiinni. Itse olen ollut onnellinen joka päivä elämässäni, vaikka jonkun muun mielestä ei olisi aina ollut aihetta olla onnellinen. Ihmettelen usein ihmisiä, jotka valittavat, vaikka ovat ihan samassa tilanteessa kuin minä. Itse en ole odottanut elämältä mitään, niin olen onnellinen pienestäkin ilon aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Elämä on asenne. Ja resilienssiä voi kehittää.

Tiedän että kommenttisi(ni) aiheuttaa paska myrskyn, mutta olen samaa mieltä. Mulla on mm. vanhempi joka pelkää pahinta aina eikä osaa nauttia mistään. Nuorempana olin samanlainen ja jos jostain meinasi nauttia, se torpedoitiin pian. Jotain huonoa seuraisi kuitenkin.

Hoksasin sitten jossain vaiheessa että ajattelun kääntäminen tekee asioista helpompaa ja elämästä onnellisempaa. Se että antaa edes mahdollisuuden asioiden onnistua sai huomaamaan että usein niin myös käy. Vaikeuksia on varmasti kaikilla, mutta olen sitä mieltä että negatiivinen ajattelu ruokkii itseään, se ei lopu sitä tulee vain lisää.

Toiset saa elämän kuulostamaan siltä ettei mitään hyvää koskaan ja toiset on onnellisia siitä vähästäkin hyvästä mitä on. Mulla on tuttuja joita aina v#7uttaa kaikki ja ongelmia tuntuu olevan koko ajan. Osalla ongelmia tuo juuri asenne miten itse käyttäytyy muita kohtaan. Ongelmaa aletaan selvittämään kaikkea muuta kuin asiallisesti. Mikä ihme se on, että vastaavat asiat saan hoidettua nopeasti ja hyvin, mutta se joka huutaa ja meuhkaa ei tunnu siinä onnistuvan ja koko maailma on taas vastaan.

Mulla on kaksi kroonista pitkäaikaista sairautta, jotka ei koskaan parane, elämä ei ole aina niin yksinkertaista niiden kanssa, mutta nautin täysillä siitä hyvästä mitä on, en aio antaa sairauksien hallita elämää. Enkä puhu ongelmistani juurikaan ystäville, koska silloin tuntuu että kilpailtaisiin kenellä menee huonommin. Kuuntelen ja tsemppaan mielummin heitä, koska tuntuvat olevan sen tarpeessa enemmän kuin minä.

Mielenterveyden ongelmat ovat tietysti haasteellisia, eikä omaa luonnettaan voi muuttaa. Omassa lapsuuden kaveripiirissäni oli ihmisiä monenlaisista perheistä. Oli alkoholisoituneen yksinhuoltajan poika ja varakkaan yrittäjäperheen lapsi ja kaikkea siltä väliltä.

Lukiossa olimme vielä kaikki samalla viivalla. Jotkut vain olivat ahkerampia ja nopeampioppisia kuin toiset. Yhteenvetona voi sanoa, että ahkerat ovat pärjänneet ja laiskat eivät. Ahkerat laskevat menestysen omaksi ansiokseen ja laiskat yheiskunnan viaksi. Yksikään ei selitä asiaa kotitaustallaan, kuten tälläkin palstalla on tavallista.