Entä jos ei ikävöi edesmenneitä läheisiä?

Turhaahan se on. Ei se tuo heitä takaisin.Voi toki muistella hyvällä aikaa, kun olivat elossa.

Surutyö kannattaa käydä läpi, se ei ole ikävöimistä vaan oman identiteetin uudelleenarviointia menetyksen jälkeen.

On myös edesmenneitä, jotka eivät ansaitse tulla ikävöidyiksi.

Olivatko he oikeasti läheisiä jos et ikävöi?

Kai se riippuu. Esim. jos en ole lainkaan pitänyt jostain sukulaisesta hänen eläessään, niin minusta olisi outoa jos alkaisin hänen kuolemansa jälkeen yhtäkkiä kaivata ja ikävöidä häntä. Kyllä silloin miettisin, mistä ihmeestä se johtuu.

Ikävöiminen riippuu pitkälti omasta tilanteesta. Joskus voi olla itse tilanteessa, jossa kaikki voimavarat menevät omaan selviytymiseen. Siinä tilanteessa läheisen menettäminen voi mennä miltei huomaamatta. Myöhemmin sama ihminen voi kokea läheisen menettämisen hyvinkin raskaasti. Jopa etäisemmän ihmisen menettäminen voi olla raskasta, jos se koskettaa itseä ja omia tunteita läheisesti.

Osa isovanhemmistani on kuollut enkä ole koskaan ikävöinyt heitä, vaikka he olivat ihania ihmisiä. En haluaisi heitä takaisin tänne maailmaan, jossa on paljon pahaa ja kärsimystä.

Olen käsityksessä, että he olivat uskossa Jeesukseen, ja siten uskon heidän olevan nyt paremmassa paikassa. Haluan ja uskon olevani matkalla sinne, Jumalan luo. Minulla on ns. taivasikävä, joka välillä on voimakkaampi ja välillä lievempi. Ikävöin itse sinne, en ikävöi sieltä ketään takaisin tänne.

Perheeni kuollutta kissaa olen kyllä silloin tällöin ikävöinyt ja uskon sen johtuvan siitä, että kissat eivät sillä tavalla kärsi ja huolehdi täällä maailmassa. Meidän kissamme eli mahtavaa, vapaata elämää, sai kulkea luonnossa ja olla kotona miten tykkäsi, kaikista sen tarpeista huolehdittiin. Uskon että eläimetkin pääsevät Taivaaseen, joten parempi kissammekin on nyt siellä toki.

Aika lailla vain henkilökohtainen juttu, johon ei oikeastaan voi muuta kuin todeta siitä, että kuka mitenkin ja että kenelle se merkitsee mitäkin.

Jollekin paljon, toiselle vähän, kolmannelle ei yhtään mitään.

Kaikki nämä suhtautumiset ovat ok. ja totta- jos kerran ovat.

Se,jonka suhtautumisesta on kyse, tietänee totuuden oman tunteensa aitoudesta  parhaiten itse,

(...tai ainakin hänellä itsellään on parhaat mahdollisuudet tuo tieto omista tunteistaan itselleen selvittää. 

Elämä jatkuu elävien keskuudessa vaikka edesmenneitä lähiomaisia voi toki muistella eri yhteyksissä. Esimerkiksi miten vanhemmat tukivat kun oli köyhä opiskelija, yhteiset hetket kesämökillä ja joulunvietossa ja miten asiat on hoidettu kunnialla loppuun asti.

Faith kirjoitti:

Osa isovanhemmistani on kuollut enkä ole koskaan ikävöinyt heitä, vaikka he olivat ihania ihmisiä. En haluaisi heitä takaisin tänne maailmaan, jossa on paljon pahaa ja kärsimystä.

Olen käsityksessä, että he olivat uskossa Jeesukseen, ja siten uskon heidän olevan nyt paremmassa paikassa. Haluan ja uskon olevani matkalla sinne, Jumalan luo. Minulla on ns. taivasikävä, joka välillä on voimakkaampi ja välillä lievempi. Ikävöin itse sinne, en ikävöi sieltä ketään takaisin tänne.

Perheeni kuollutta kissaa olen kyllä silloin tällöin ikävöinyt ja uskon sen johtuvan siitä, että kissat eivät sillä tavalla kärsi ja huolehdi täällä maailmassa. Meidän kissamme eli mahtavaa, vapaata elämää, sai kulkea luonnossa ja olla kotona miten tykkäsi, kaikista sen tarpeista huolehdittiin. Uskon että eläimetkin pääsevät Taivaaseen, joten parempi kissammekin on nyt siellä toki.

Kuulostat masentuneelta.

Minä ehdin tehdä surutyöni jo vanhempien eläessä. Molemmat sairastivat pitkään. Kuolema oli helpotus ja arkun kannen sulkeminen piste sille tarinalle. Hautajaisissa en enää ollut surullinen enkä ikävöinyt. Nyt vuosia myöhemmin tulee hetkiä kun miettii että äiti tai isä olisi tykännyt tästä / tehnyt tämän näin / sanonut tähän noin.... Niitä sitten kerron lapselleni ja serkulleen.

Meidän pikkuveljemme ei ikävöi ketään. Ei ollut moksiskaan kun vanhemmat kuoli. Tuli se molempien hautajaisiin. Ei kyyneleitä eikä mitään. Moikkas meitä ja heitti molemmilla kerroilla punaisen ruusun arkun päälle ja sanoi tsemppiä. Kun huomattiin, että hän lähti kävelee pois niin siskon kanssa juostiin perään ja sanottii älä lähde. Vastas ettei sitä kiinnosta yhtään jäädä ja nyt molemmat on kuollu, niin mitä sitä suremaan. Ja perunkirjotuksiin ei aio tulla, että sumplikaa keskenänne mitä touhuatte, koska en halua yhtään mitään. Hän ei ole koskaa kaivannut ketää aidosti eikä sure ollenkaan. Kun mummi kuoli aikoinaan, kun hän oli 7v, niin hän vaan katseli ja kysyi äidiltä koska lähetään.

Itkin ja surin koirani kuolemaa enemmän kuin vanhempieni. Ja pitkään.

Jännä juttu. Voiko oikeasti olla ikävöimättä?

Vai onko se vain sellainen rooli, jota esittää muille.

Toisaalta, jos ei ikävöi, niin tunteeko muita tunteita? Tunteeko ylipäänsä mitään muita ihmisiä kohtaan?

Vierailija kirjoitti:

Kai se riippuu. Esim. jos en ole lainkaan pitänyt jostain sukulaisesta hänen eläessään, niin minusta olisi outoa jos alkaisin hänen kuolemansa jälkeen yhtäkkiä kaivata ja ikävöidä häntä. Kyllä silloin miettisin, mistä ihmeestä se johtuu.

Kyllä sellaista hankalaakin tyyppiä voi ikävöidä, jos on ajatellut, että erimielisyydet saataisiin sovittua vielä joskus.

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu. Voiko oikeasti olla ikävöimättä?

Vai onko se vain sellainen rooli, jota esittää muille.

Toisaalta, jos ei ikävöi, niin tunteeko muita tunteita? Tunteeko ylipäänsä mitään muita ihmisiä kohtaan?

Kiinnostaa oikeasti tietää, millainen tunne-elämä on niillä, jotka eivät ikävöi läheisiä heidän kuolemansa jälkeen, jos suhde läheisiin on ollut hyvä. Koska en osaa kuvitella sitä.

Joku kirjoitti, että jos ihminen on sairastanut pitkään ja kuolema on helpotus, niin silloin häntä ei ikävöi.

Tuo on looginen selitys, mutta minulla logiikka ja tunne eivät ikään kuin kulje yhdessä. Voin muistella ihmistä sellaisena kuin hän oli terveenä ja ikävöidä häntä sellaisena kuin hän oli monta vuotta sitten.

Mä en myös osaa ikävöidä, koska on joutunut niin monesta luopumaan elämän aikana, että sitä jotenkin hyväksyy sen ettei välttämättä näe enää koskaan toista.

Toisaalta tunnen ihan mieletöntä tuskaa kuolleesta läheisestä vieläkin, koska se elämä jäi niin kesken, tunnen sen tuskan toisen puolesta, mietin että millainen olisi nyt, olisiko lapsia, välillä miettii että se olisi varmasti tykännyt vaikkapa tästä konsertista ja silloin iskee suru ja viha ettei pystynyt auttamaan.

Sitten taas vanhemmalla kuten mummillani se kuolema oli niin luonnollinen osa elämää, että ajattelee että se oli varmasti helpotus hänelle ja enemmän muistelee hyvällä, ei niinkään sure tai ikävöi.

Vierailija kirjoitti:

Meidän pikkuveljemme ei ikävöi ketään. Ei ollut moksiskaan kun vanhemmat kuoli. Tuli se molempien hautajaisiin. Ei kyyneleitä eikä mitään. Moikkas meitä ja heitti molemmilla kerroilla punaisen ruusun arkun päälle ja sanoi tsemppiä. Kun huomattiin, että hän lähti kävelee pois niin siskon kanssa juostiin perään ja sanottii älä lähde. Vastas ettei sitä kiinnosta yhtään jäädä ja nyt molemmat on kuollu, niin mitä sitä suremaan. Ja perunkirjotuksiin ei aio tulla, että sumplikaa keskenänne mitä touhuatte, koska en halua yhtään mitään. Hän ei ole koskaa kaivannut ketää aidosti eikä sure ollenkaan. Kun mummi kuoli aikoinaan, kun hän oli 7v, niin hän vaan katseli ja kysyi äidiltä koska lähetään.

Se voi myös olla mielen puolustusmekanismi, sulkea pois ja kylmettää itsensä.

Eikö sitä jokainen saa ikävöidä, ketä haluaa tai ei halua ? Mitä ihmettä tuota täällä kyselelmään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän pikkuveljemme ei ikävöi ketään. Ei ollut moksiskaan kun vanhemmat kuoli. Tuli se molempien hautajaisiin. Ei kyyneleitä eikä mitään. Moikkas meitä ja heitti molemmilla kerroilla punaisen ruusun arkun päälle ja sanoi tsemppiä. Kun huomattiin, että hän lähti kävelee pois niin siskon kanssa juostiin perään ja sanottii älä lähde. Vastas ettei sitä kiinnosta yhtään jäädä ja nyt molemmat on kuollu, niin mitä sitä suremaan. Ja perunkirjotuksiin ei aio tulla, että sumplikaa keskenänne mitä touhuatte, koska en halua yhtään mitään. Hän ei ole koskaa kaivannut ketää aidosti eikä sure ollenkaan. Kun mummi kuoli aikoinaan, kun hän oli 7v, niin hän vaan katseli ja kysyi äidiltä koska lähetään.

Se voi myös olla mielen puolustusmekanismi, sulkea pois ja kylmettää itsensä.

Tai sitten on täysi psykopaatti. Ei kaikki psykopaatit ole rikollisia. On myös tavallisen oloisia täysin tunnekylmiä ihmisiä ja tällaisia ei vain kiinnosta muut ihmiset eivätkä emotionaalisesti sitoudu yhteenkään ihmiseen eikä tunne mitään mielenkiintoa suorittaa mitään sosiaalisia velvoitteita sen enempää kuin on oman elämän sujumisen kannalta  on pakko.