Lue keskustelun säännöt.
Koiran kuolemasta jo 3 kuukautta ja 14v lapsi itkee yhä päivittäin, onko enää "normaalia" ?
07.11.2019 |
Koira tuli meille kun tyttö oli vauva ja ottivat heti toisensa koiran kanssa "omakseen" Tyttö joutui muuton takia vaihtamaan kolmannella luokalla koulua, ja sen jälkeen ei oikeastaan ollut koiran lisäksi ystäviä, paitsi muutama etäisempi harrastuksen kautta. Koira oli se, jonka turkkia vasten itki kun kiusattiin koulussa ja se, joka patisti ulos, kun olisi halunnut maata vaan sängyn pohjalla.
Ymmärrän siis toki sen ja olen itkenyt paljon itsekin, mutta nyt varmaan olisi jo aika päästä yli ja ajatella muutakin? Mikä on "normaali" suruaika koiran kuoleman jälkeen?
Kommentit (38)
Olisin enemmän huolissani, ellei tyttö enää surisi koiraa... Toisaalta häntä voisi yrittää piristää vaikka uudella, hänelle mieleisellä harrastuksella, että hän saisi vähän uutta ajateltavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jouduin lopettamaan kissani 7 vuotta sitten. Suren ja ikävöin sitä vieläkin. Ehkä siksi, että se oli ainut olento maailmassa, joka varauksettomasti luotti minuun ja välitti minusta sellaisena kuin olen.
Äidin kuolema vuotta myöhemmin oli helpompi kestää.
Apua ja mä vollotin mun hamsteria varmaan viisi vuotta! No en nyt tietenkään päivittäin mutta vuosien ajan nousi aina kyyneleet silmiin kun hamsua mietin.
Oli kova paikka. Olin 11-vuotias kun hamsteri kuoli.
Ap olis varmaan kärrännyt mut jo psykologille 😅
Anna surra. Jokainen suree oman aikansa ja tavallaan. 3 kuukautta on vielä lyhyt aika.
Uusi lemmikki voisi helpottaa surua. Jos siis mahdollista ottaa.
Minun koirani kuoli kun olin 13. Vielä vuoden kuluttua aloin itkeä jos joku edes mainitsi sen nimen. Ja ihan normaali aikuinen minusta tuli. Uutta koiraa tai muutakaan lemmikkiä en saanut tilalle. Eli eiköhän tuo ole ihan normaalia.
Minäkin itken välillä kissaani, jonka kuolemasta 24 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse vajaa kolmekymppinen ja koirani kuolemasta tulee kohta vuosi, edelleen tulee kyyneleet silmiin joka kerta kun muistelen koiraani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko hankkia uuden lemmikin, se voisi vähän helpottaa? Kyllä koiran kuolema voi oikeasti olla kova paikka, ei tuota vähätellä pidä.
Itse en ehdottaisi uutta lemmikkiä vielä pitkään aikaan. Ei vanhaa rakasta ystävää voi noin vain korvata uudella
Ei se mitään korvaaamista ole. Kyseessä on ihan oma eläinyksilönsä, johon muodostuu oma entisestä koirasta erillinen suhde. Ja kyllä, toisinaan liian pitkälliseksi menneeseen murehtimiseen paras lääke on se, että hankkii itselleen muuta ajateltavaa ja tehtävää. Vaikka sitten sen uuden pennun, joka normaalina pentuna on pitkään rasittava ja ärsyttävä ja uuvuttava, niin ettei ole jaksamista vain ikävöidä sitä entistä koko ajan, vaan vain rauhallisina hetkinä.
Ei sillä että tuo lapsen sureminen sinänsä olisi mitenkään epänormaalia tai hänelle haitallista. Ja ehdottomasti mitään pentua kannattaa ajatella vain, jos hän itse sellaisen haluaa ja on valmis. Mutta omassa elämässäni olen päässyt monesta liian isosta surusta yli vaan hommaamalla itselleni muuta ajateltavaa, ja sitten aikojen päästä olen huomannut, että aika onkin jonkin verran jo parantanut, minun keskittyessä esim. työhön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei ole tavatonta, mutta keksikää jotain muuta tekemistä...vai miten terapeutit neuvoisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko hankkia uuden lemmikin, se voisi vähän helpottaa? Kyllä koiran kuolema voi oikeasti olla kova paikka, ei tuota vähätellä pidä.
Itse en ehdottaisi uutta lemmikkiä vielä pitkään aikaan. Ei vanhaa rakasta ystävää voi noin vain korvata uudella
Eihän se kuollut koira ole korvattavissa, vaikka ottaisi kuusi uutta koiraa. Mutta ei ole myöskään siltä kuolleelta koiralta mitenkään pois, jos on uusi koira tai muu eläin, joka tuottaa iloa ja jonka kanssa viettää aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Frendin koira kuoli kun kaverini oli 16 v, itkee yhä tänä päivänä (31 v) koiran takia ja syö suruunsa (lihonut yli 50 kg ja väittää syyksi surua koirasta).
Ei suruun ole sääntöjä, ja jokainen suree tavallaan. Surua ei kannata ruokkia, mutta ei myöskään väkisin häivyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Frendin koira kuoli kun kaverini oli 16 v, itkee yhä tänä päivänä (31 v) koiran takia ja syö suruunsa (lihonut yli 50 kg ja väittää syyksi surua koirasta).
No tuossa voisi jo ehkä käydä juttelemassa ammattilaiselle. Taitaa olla taustalla jotain muutakin traumaa, kuin koiran kuolema.
Multa kuoli reilu vuosi sitten lemmikki, jonka olin saanut ekalla. Olen keski-ikäinen. Itken vähän päivittäin vieläkin tuota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No älkää viittikö, tuo ei ole normaalia!
Sinä et ole normaali.
Minä itkin 12-vuotiaana meidän koiran kuolemaa ihan loputtomiin. Koulussa olin normaalisti mutta kotona vain itkin ja itkin. En muista kauan tuo kesti. Kyllä se joskus helpottaa, meille tuli uusi koira jossain vaiheessa niin ehkä sekin auttoi ylitse pääsemistä.
Teini... hormonit myllää.
Luitko oman tekstisi? Kirjoitit että teiniä kiusataan eikä ole kavereita. Koira oli hänen ainoa ystävänsä. Onko ihme että suree? On raasu varmasti todella yksinäinen.
Mikä ratkaisu? hankkikaa uusi koira, joku pieni ja helppo mutta kestävä. Suosittelen goottia. Siinä on teinillekin tekemistä kun kouluttaa goottia ja käy sen kanssa treeneissä.
Keski-ikä on jossain viidenkympin paremmalla puolella nykymäärityksellä. Aika pitkäikänen lemmikki sulla. Ei ainakaan koira, kissa tai kani...
Vierailija kirjoitti:
Multa kuoli reilu vuosi sitten lemmikki, jonka olin saanut ekalla. Olen keski-ikäinen. Itken vähän päivittäin vieläkin tuota.
Kuka tälläisenkin provon meni keksimään....?
Luulen, että nelikymppinen puolisoni ei tule koskaan täysin pääsemään yli siitä, kun koiransa joskus kuolee.