Mulla on ikioma kultainen sääntö sosiaaliselle toiminnalle

Jostain kumman syystä olen entisaikoina saanut kimppuuni roppakaupalla kaikenmaailman kajahtaneita epävakaita pakkomielteisiä epätoivoisen yksinäisiä takertujia, kylään tuppautujia, rauhanhäiritsijöitä, yms. Eli ihmisiä joista ei meinaa millään päästä eroon sen jälkeen kun niiden kanssa on erehdyksessä käynyt YHDEN tuttavallisen keskustelun. Ihmisiä jotka kuvittelee että yksi tuttavallinen keskustelu tarkoittaa sitä että sitoudun olemaan heidän paras kaverinsa seuraavat 50 vuotta.
Välttääkseni supertakertujia mun on ollut pakko luoda kultainen sääntö: en sano kenellekään koskaan mitään, en sanaakaan. En töissä, en kerrostalon rappukäytävässä, en kaupassa, en missään. Kun kohtaan uuden ihmisen niin mun täytyy tuntea se ja tarkkailla sitä vuosi ennen kuin saan alkaa puhua sille. Vuosi siksi että siinä ajassa ehtii toivottavasti huomata onko se henkilö supertakertuja vai ei. Saan alkaa puhua toiselle ihmiselle vain jos on täysin varmaa että hän on harmiton.
Onko kaikilla käytössä tämä sama sääntö?