Olipas mulla mahtava mutsi
Muistelen tässä kauan sitten tapahtunutta. Olin alakoulussa ja kun olin matematiikan luokkaopetuksessa jäänyt jossain asiassa vähän jälkeen, järjestettiin tukiopetus. Se oli oppituntien jälkeen. Kun tulin kotiin, äiti kysyi oliko koulua pidempään kun tulet vasta nyt. Kun kerroin olleeni tukiopetuksessa, äitini sähähti, että mitä! montako muuta siinä oli? Kun kerroin että meitä oli ollut kolme, hän kauhistui ja sanoi että oletko sinä luokan kolmen huonoimman joukossa?! Sellainen oikein kiva mutsi mulla. Luojan kiitos se ei ole ollut enää moniin vuosiin lähelläkään minua. Mietin tässä vaan että onkohan tuollaisessa ympäristössä vietetty lapsuus jotenkin vaikuttanut minuun pysyvästi kielteisesti. Siis mikä olisi ollut tukiopetusta parempi vaihtoehto hänen mielestään, antaa asian olla? Myöhemmin kävi niin, että sen pienen lisäopetuksen ansiosta opin asian ja pääsin taas etenemään. En jotenkin osannut tuntea syyllisyyttä siitä, että olin jäänyt tukiopetukseen, mutta äitini mielestä se kai oli johonkin rangaistukseen verrattava. Rangaistus tyhmyydestä?
Kommentit (8)
Vierailija kirjoitti:
Kivikissa?
Kai täällä voi äideistä puhua ilman että on joku hemmetin hullu.
Minua ei huomioitu lapsena mitenkään. Ei huomattu että olen hyvä koulussa. Minulla oli tosi huonot sukset, kun opettaja kertoi vanhemmille miten puuskutan hiihtäessä ja jään jälkeen muista, äitini vain nauroi minulle ja pilkkasi miten huono olen. Kun huuleni kuivuivat tosi pahasti, minulle ei ostettu huulirasvaa. Sain vasta sitten kun osasin itse pyöräillä kauppaan ostamaan. Olen kolmekymppinen ja äitini ei ole kertaakaan soittanut minulle, koskaan.
Huonoja äitejä on. Siitä pitää päästä yli.
Itse olisin ennemmin järkyttynyt siitä, etten tietäisi lapseni koulunkäymisestä tuonkaan vertaa. Surullista, että vanhempasi eivät olleet läsnä lapsuudessasi.