Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys
22.10.2019 |
Elämä valuu hukkaan yksinäisyydessä. Välillä tuntuu raskaalta. Olisipa kiva jakaa jonkun kanssa asioita.
Kommentit (34)
Tavallaan totta, mutta toisaalta taas kun on yksin voi välttää kaikki raskaat ihmissuhdedraamat. Eikä myöskään tarvitse hätistellä elämästään paskoja ihmisiä pois. Yksin ja yhdessä olemisessa on molemmissa puolensa.
Terveisin Naispelko26
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan totta, mutta toisaalta taas kun on yksin voi välttää kaikki raskaat ihmissuhdedraamat. Eikä myöskään tarvitse hätistellä elämästään paskoja ihmisiä pois. Yksin ja yhdessä olemisessa on molemmissa puolensa.
Terveisin Naispelko26
Oikeastaan alan kallistua siihen, että olisi ylipäänsä kiva, että olisi JOKU elämässä. Ei sen tarvitsisi olla herra oikea.
Yksinäisyys tuntuu välillä siltä kuin huutaisi omiin korviinsa, kun ei ole ketään muuta kuulemassa.
Heräsin taas puoli 6 ilman syytä, vaikka ei tarvi lähteä minnekään aamulla (eikä päivälläkään), ja eka ajatus hiipi mieleen: minulla ei ole maailmassa ketään, ei yhtään ketään, joka olisi kiinnostunut elämästäni ja asioistani. Miten pärjään jne.
En tiedä enkä ymmärrä, miten olen jäänyt näin paitsioon elämässä. Kukaan ei välitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En välitä, että muut ei välitä, koska en välitä muista.
Ruvetkaa juomaan. Kunnon kännissä ei tunnu niin pahalta olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juoppo kirjoitti:
Ruvetkaa juomaan. Kunnon kännissä ei tunnu niin pahalta olla yksin.
Puhut viisaita Juoppo. Ryhdyn tuumasta toimeen, aamu alkaa Aalla.
Ap, mitä olet tehnyt, jotta saisit jonkunlaisia kontekteja sun elämään? Ketään ei kotoa haeta, pitää uskaltaa tonne ulkomaailmaan.
Sairastumiseni myötä multa lähti muutama läheinen, sittemmin vielä jouduin muuttamaan uudelle paikkakunnalle, ja yksinäisyys oli aivan kamalaa. Alkuun pakottauduin kerran viikossa keskustaan, että edes näin ihmisiä kerralla paljon. Aloin pelaamaan pokemonia, joka sai mut muutenkin ulos. Myöhemmin liityin paikallisiin pokeryhmiin ja nyt kaksi vuotta myöhemmin mulla on paljon näitä pelikavereita, näen/tapaan heitä päivittäin. Yksi orastava ystävyys on kehkeytymässä, katsotaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Heräsin taas puoli 6 ilman syytä, vaikka ei tarvi lähteä minnekään aamulla (eikä päivälläkään), ja eka ajatus hiipi mieleen: minulla ei ole maailmassa ketään, ei yhtään ketään, joka olisi kiinnostunut elämästäni ja asioistani. Miten pärjään jne.
En tiedä enkä ymmärrä, miten olen jäänyt näin paitsioon elämässä. Kukaan ei välitä.
Ei minullakaan, ja meitä on varmasti monia. Yksinäisenä, mutta mukavana ihmisenä on ikävä kyllä tullut huomattua, miten itsekäs niin moni ihminen on. Sisaruksia, tätejä, mummoja tai jopa omia vanhempia ei voisi vähempää kiinnostaa olemassa olosi. Tunnen itseni arvottomaksi.
Eikö kenelläkään ole sukulaisia, jotka välittävät? Silloin kerran kun onnistuin menettämään kaikki senhetkiset kaverini, pystyin aina juttelemaan mukavia veljeni ja siskoni kanssa.
Onko kenelläkään täällä harrastuksia? Itse ainakin löysin uusia kavereita harrastusteni parista. Ei haittaa, jos olet introvertti. Usein löytyy joku mukava ekstrovertti, joka "adoptoi" teidän kaveriksenne, jos teillä on jotain yhteistä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen hyvin avoin ja sosiaalinen ihminen. Juttelen ihan missä vain kenelle vain. Kuitenkin suurin osa ihmisistä ei uskalla tulla kuorestaan. En ole hyökkäävä ja muutenkin osaan keskustella niin, että toinen saa tilaa kertoa itsestään ja mielipiteitään. En tuomitse, en ole ilkeä, vaan paremminkin koetan löytää jotakin kivaa sanottavaa vieraallekin. Saatan jopa bongata jollakin kivat kengät, laukun tai takin ja kysyä, että anteeki kun kysyn mutta mistä olet löytänyt kauniin laukkusi.
Kuitenkaan se ei saa ihmisiä tarttumaan tilaisuuteen. Jutella jonkun kanssa ja vähän purkaa ajatuksiaan yksinäisyydessään. Vetäydytään kuoreen ja tuijotellaan hämmentyneenä, että miksi tuo avasi suunsa. Niinpä on aina helpotus, jos joku toinen on yhtä avoin ja puhelias kuin minäkin. On syntynyt mahtavia kohtaamisia, vaikka ne ovat suurin osa jääneet siihen. Mutta myös osa jäänyt kavereiksi elämääni.
Jos et tykkää olla yksin, niin suostu edes vaihtamaan muutama sana sinulle puhuvan ihmisen kanssa. Tartu niin tilaisuuksiin. Se voi olla myyjä, jolla on aikaa jutella. Tai joku, joka istuu bussissa vieressäsi. Ne tilanteet luovat aina uskoa siihen, miten meille kaikille on maailmassa ystäviä. Älä lannistu, älä asennoidu elämääsi niin kielteisesti ja opi jokin muu päivittäien hokema kuin se miten olet liian yksin. Sano vaikka, että kaikki on hyvin. Hoe sitä pari kertaa, niin olosi tuntuu varmasti paremmalta.
Klamydia laulaa yhdessä biisissä "Yksinäisyys on tauti joka tappaa"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet tehnyt, jotta saisit jonkunlaisia kontekteja sun elämään? Ketään ei kotoa haeta, pitää uskaltaa tonne ulkomaailmaan.
Sairastumiseni myötä multa lähti muutama läheinen, sittemmin vielä jouduin muuttamaan uudelle paikkakunnalle, ja yksinäisyys oli aivan kamalaa. Alkuun pakottauduin kerran viikossa keskustaan, että edes näin ihmisiä kerralla paljon. Aloin pelaamaan pokemonia, joka sai mut muutenkin ulos. Myöhemmin liityin paikallisiin pokeryhmiin ja nyt kaksi vuotta myöhemmin mulla on paljon näitä pelikavereita, näen/tapaan heitä päivittäin. Yksi orastava ystävyys on kehkeytymässä, katsotaan.
On mulla muutama ystävä ja lapsuuden perhe. Mutta en ole kovin tiiviisti yhteydessä heihin. En ole työyhteisössä ja illat menee lapsien kanssa. Haluaisin parisuhteen, mutta tuntuu vaikealta löytää.
Välillä arki uuvuttaa minut ja tämä loputon yksinäisyys, kun vastaa kaikesta yksin. Se on varmaan myös tämä syksy ja pimenevät illat.
Olen kyllä sosiaalinen tietyllä tavalla ja juttelen ihmisten kanssa. Elämäntilanne eristää, kun on lapsien kanssa kotona illat. En ole käynyt vuosikausiin harrastamassa mitään iltaisin. Kaipaan huolettomuutta ja keveyttä, että voisi lähteä illalla vaikka yhdelle jonkun kaverin kanssa. Tai jumppaan. Mitä vain.
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä sosiaalinen tietyllä tavalla ja juttelen ihmisten kanssa. Elämäntilanne eristää, kun on lapsien kanssa kotona illat. En ole käynyt vuosikausiin harrastamassa mitään iltaisin. Kaipaan huolettomuutta ja keveyttä, että voisi lähteä illalla vaikka yhdelle jonkun kaverin kanssa. Tai jumppaan. Mitä vain.
Jaksan vielä kaksi - kolme vuotta, niin tilanne on ihan toinen.
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä sosiaalinen tietyllä tavalla ja juttelen ihmisten kanssa. Elämäntilanne eristää, kun on lapsien kanssa kotona illat. En ole käynyt vuosikausiin harrastamassa mitään iltaisin. Kaipaan huolettomuutta ja keveyttä, että voisi lähteä illalla vaikka yhdelle jonkun kaverin kanssa. Tai jumppaan. Mitä vain.
Eli kaipaat lähinnä muuta kuin vanhemmuutta? Jos joudut olemaan kaikki illat lapsien kanssa kotona, miten pääsisit lähtemään kaverin kanssa yhdelle? Vai ovatko lapsesi jo niin isoja, että voisivat jäädä keskenään kotiin?
Lisään vielä, että tuntuu, että ei ole yhtään ihmistä elämässä, jolle voisin jakaa huolia. Kaikki läheisimmätkin odottavat, että hymyilen ja iloisena kerron, kuinka arki rullaa. Ketään mun läheinen ei ole kiinnostunut kuulemaan. Jos koitan kertoa, en saa vastakaikua keneltäkään. Kaikki on aina hyvin ja mukavasti.
Niinpä. Mutta näillä mennään.