Onko kukaan muu kokenut "virheitä matrixissa"/ glitch in the matrix -tyyppisiä tilanteita?

Minullehan noita outoja tapahtuu vähän väliä, koska on osittainen kasvosokeus, perinnöllinen prosopagnosia. Kutsun sitä mielelläni osittaiseksi, koska tunnistan kaikki lähimmät ihmiset. Jos tapaan vähemmän tutun naapurin, on aika lailla 100% todennäköisyys, että en tunnista häntä lainkaan. Väärässä ympäristössä en pysty tulkitsemaan vihjeitä, joiden avulla kotipihalla tunnistan, siis kävelytyyli tai vaatetus. 

 

Mitä minulle sitten tapahtuu? Mikä tuntuu selittämättömältä, niin näen ihmisen, katson häntä, ja jossain toisessa paikassa näen saman ihmisen. En erota kasvoja, enkä pysty muistamaan miltä joku ihminen näyttää. Minulla se ei ulotu lähimpiin ihmisiin, mutta monella jolla on sama diagnoosi, on mahdottomuus tunnistaa edes omia lapsiaan. Minulla on yhdistystoiminnasta tuttu samanikäinen nainen, joka oli joutunut laittamaan toiselle tytöistä aina kukkapinnin. Tytöt oli sitten keksineet huijata äitiään siten, että vaihtoivat kukkapinnin toiselle. Täydestä oli mennyt läpi. Hän sanoi, että kun hän menee työpaikalle, hän katsoo vaatteita, kuka on kyseessä. Jos ei ole varma, hän aloittaa lauseen: Kuule, Laura Jos se toinen on Laura, hän vastaa, että niin? Ja jos ei ole, hän korjaa, että en ole Laura, vaan Sillä tavoin ei tarvitse koko ajan kysyä, oletko Laura. Olen joskus itse käyttänyt tuota keinoa myös.

Kyllä minuakin on joskus pelottanut, kun näen ihmisiä, jotka tulkitsen samaksi ihmiseksi ja jos tilanne on samantyyppinen, luulen helposti, että tämä tilanne on tapahtunut ennenkin. Sitten vaan järkeilen, että koska en tunnista kasvoja, olen luullut nähneeni saman ihmisen samassa tilanteessa. Minulla tämä kasvosokeus on perinnöllinen ominaisuus. Monet luulevat, että olen muullakin tavalla vammainen, mutta en tietääkseni ole. Yliopistotasoinen koulutus löytyy ja nuoresta asti olen pärjännyt työelämässä.

Vierailija kirjoitti:

Ajoin tuttua hiekkatietä pitkin pyörällä, kun äkkiä tuntui kun olisin ajanut kaivonkannen yli. Vielä samanlainen kolahduskin kuului. Kyseisellä rantatien pätkällä vaan ei ole mitään kaivon kansia. Vieläkään en tiedä mistä ääni olisi voinut tulla. 

 

Et sinä kuullut mitään ääntä. Aivosi tulkitsivat äänen. On monilla tutkimuksilla todettu, että jos ihminen luulee kuulevansa tietyn äänen, hänen aivonsa tulkitsevat niin, että tuttu ääni kuului. Kun tutkimuksessa näytettiin koehenkilöille luontofilmiä ja sen jälkeen kysyttiin, kuulitko leijonan karjuvan, hyvin isolla todennäköisyydellä filmin nähneet henkilöt vastasivat kuulleensa leijonan karjuvan, jos he näkivät filmissä liikkeen, joka vastasi niitä suun liikkeitä, joita karjunnassa syntyy.

Kun ajoit hiekkatiellä ja oli epätasaista, tuntui kuin olisit ajanut kaivon kannen yli. Koska aivosi olettivat, että oli kaivonkansi, kuulit äänen.

Silmiin ei voi myöskään luottaa. Kirjoitin äsken kuulotesteistä, joiden mukaan enemmistö ihmisistä luulee kuulevansa luontofilmissä leijonan karjuvan, jos näkivät silmillään leijonanalla sellaiset suun liikkeet. Filmillä ei ollut lainkaan leijonan karjuntaa, vaan erilaisten eläinten ääniä, jotka eivät muistuttaneet karjuntaa.

Silminnäkijähavainnot ovat tyypillisesti epäselviä ja mitä lyhyemmän aikaa on nähnyt jotain, sitä huonommin muistaa, mitä se oli, mitä näki. Olen itse kokeillut havaitsemista. Jos laitetaan 7 esinettä, joita saa katsoa puoli minuuttia, todennäköisesti pystyn muistamaan ne kaikki. Mutta jos aika onkin sekunti per esine, muistankin ehkä vain puolet. Jos laitetaan vielä uudet esineet ja lyhennetään aikaa puolella entisestään, saattaa olla, että muistankin vain yhden tai kaksi esinettä. Tämä on hyvin oleellinen asia ollut, kun on tutkittu ns. valemuistojen syntytapaa. Mitä lyhyempi havainto jostain ihmisestä, tilanteesta, äänestä, esineestä, sitä epävarmempi on havainto ja ihmisen täytyy täydentää sitä mielikuvituksella. Joskus toinen ihminen tuottaa informaatiota, joka väärällä tavalla vahvistaa omaa muistikuvaa asiasta ja synnyttää valemuiston. Kautta aikojen vääriä ihmisiä on tuomittu valemuistojen takia.

En tiedä, kuinka moni on kuullut Mandela-ilmiöstä. Se on siis tilanne tai tapahtuma, jonka suuri joukko ihmisistä muistaa, vaikka sitä ei koskaan tapahtunut. Sai nimensä Nelson Mandelan mukaan. Kysyttäessä milloin Mandela kuoli, suurin osa tutkituista isosta ihmisjoukosta vastasi, että 1980-luvulla, vaikka hän oikeasti kuoli vasta 2000-luvulla.

Kun sairastin aivokalvontulehduksen, kärsin ihan oikeasti siitä, että olin tilanteissa, joissa en ollut. Toisaalta unohdin tilanteita, joissa olin ollut. Olin yöllä sairaalassa ja sanoin sairaanhoitajalle keskellä yötä, ettei tarvitse laittaa antibioottia, koska juuri äsken laitettiin. Minä todella muistan edelleen, että näin kun antibiootit laitettiin tippumaan. Vaan kun niitä ei oltu laitettu. Se on ollut minulle vaikeaa, kun on tapahtunut asioita, joita ei sitten tapahtunutkaan. Kun erikoislääkäri (neurologi) kävi, en muistanut hänen käyneen. Väitin, ettei ole käynyt. Yhtenä yönä sairaalasta kotiin päästyäni kuulin, kuinka joku tuli meille kotiin. Ovi kolahti, askeleet kuuluivat, joku laittoi avaimet kuppiin eteiseen ja käveli olohuoneeseen. Herätin mieheni ja sanoin, että joku tuli meille omilla avaimilla. Mies kävi katsomassa, eikä siellä ollut ketään. Kun toivuin aivokalvontulehduksesta, kaikki väärät havainnot/muistot päättyi.

Up

Näin kuolleen poikani, kaksoisolennon,  kaupassa missä kävimme useasti yhdessä hänen eläessään. Välimatkaa oli joku kymmenen metriä. Hän sisällä kaupassa, minä ulkopuolella joulukuun pimeässä. Isot ikkunat, Biltemasta kyse.  Sama kävelytyyli. 

Ilahduin, sama tunne tuli sydämeeni kun hänen eläessään.

Mutta melkeenpä samassa hetkessä järkeni sanoi että ei voi olla poikani koska hänhän on kuollut.

Kuolemasta oli mennyt joku puoli vuotta. Kun pyydän saan häneltä merkkejä että kaikki hyvin.

Tänään viimeeksi. Pyysin merkkiä ja mikrokupin kansi katosi ihmeellisesti. Ja palautu. Kerkesin jo etsiä. Naureskelin että oli piilottanut sen multa.

Asun hänen vanhassa asunnossaan, missä hän myös menehtyi.

Tunnen rakkautta tässä asunnossa.

Täytyy olla eri ulottuvuuksia, ja luulenpa että sielut pystyvät matkaamaan vapaasti näitten välillä.

Keikalla mukana ollut kaverini koki sitten varmaan tämän saman psykologisen jutun. Tietenkään en usko että veli olisi ihmiseksi kuoleman takaa taas tullut, mutta tämä jäi kyllä hämyisästi vaivaamaan. Jälkeenpäin kun olen näyttänyt kuvia keikasta, niin tutut kommentoivat, että ai sun velikin oli siellä, kun eivät siis tajua ajatella, että minä vuonna keikka oli ja joudun selventämään asiaa. Suraava kommentti tutuilta on, että onpa hätkähdyttävä kaksoisolento.

Tuon psykologisen teorian kyllä sinänsä tunnistan. Koiranikin on kokenut sellaisen ilmiön, että luuli erästä mummoa äidikseni, joka oli vähän aikaa sitten kuollut. Mummelilla oli samantyyppiset vaatteet ja olemus kuin äidilläni ja koira kun näki mummelin niin alkoi heiluttaa häntää, kunnes kohdalla tajusi, että ei ollutkaan äitini. Ja koira näytti sitten kyllä tosi hämmentyneeltä. 

Lapsi kaatui eilen asvaltille polvensa auki ja tietysti sattui. Annoin särkylääkettä ja kun sen vaikutus lakkasi, alkoi omia polviani särkeä ja särkee muuten edelleen. Lapsella sen sijaan kipua polvissa ei ole tuntunut enää kaatumisen jälkeen vaikka toki ruvella edelleen ovat. Ihan kuin kipu olisi siirtynyt omiin polviini.

Aivojen toiminnasta ja havaintokyvystä muistui mieleen yksi työpaikan virkistyspäivä, jossa meille näytettiin lyhyt filmi joukkuepelistä. En enää muista, oliko se koripalloa, jalkapalloa vai mitä. Oleellista oli, että filmin jälkeen kysyttiin, moniko meistä huomasi, että yksi pelaaja oli pukeutunut karhuksi. Luulisi, että tuollaisen huomaa, mutta en minäkään sitä huomannut. Osa oli sen havainnut mutta ei läheskään kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran nuorempana olin kaverin kanssa metsässä, käärin siinä puun juurella tupakkaa ja kaverini tutkaili siinä jotain, kunnes yhtäkkiä kuullaan hirveä rusahdus vähän kauempaa. Katotaan toisiamme vähän kummastuneena mut ei vielä reagoida, silti oli outo tunne. No se rusahtelu jatkuu aina pienin väliajoin ja tuli lähemmäs koko ajan. Siinä kohtaa metsää oli melko avaraa eikä nähty siinä ketään tai mitään. Tää mun kaveri on aina ollu sellanen uhkarohkea joka ei mitään pelkää, mut silti molemmat meistä rupes pelkään tosi paljon ja peruutettiin muutama askel, kunnes sieltä rupee kuuluun ihan sairaan kova juoksemisen ja rahinan ääni (oksatkin katkeili). Lähetään juokseen täysiä karkuun ja se ääni seuraa meitä. Mun kaveri juoksi nopeampana edellä ja mä perässä, yritin kattoo taakse mut en nähnyt siinä mitään, ääni vaan kuului...

 

Oliko maasto rutikuivaa? Jospa metsänhaltija ajoi sinut pois ettei tupakasta syty maastopaloa? Kansanperinne, minkä ns. sivistys on onnistunut hävittämään, tietää paljon näistä jutuista. Suomalaisilla oli ennen vahva yhteys luontoon.

 

 

Pari tapahtumaa jotka vaivaa mieltä edelleen, molemmat tapahtuneet aikaan ennen älypuhelimia.



Ensimmäinen on tapaus jossa tuoreeksi äidiksi tullut ystäväni oli ottanut vauvastaan ja puolisostaan paljon kuvia digikamerallaan, siirsi kuvat koneelle ja alkoi käymään niitä läpi. Keskellä kuvasarjaa oli yksi lähes musta kuva, jota kaverini ensin luuli vain vahinko-otokseksi, mutta huomasi sitten että kuvassa näkyy heikosti jotain. Sääti kuvan valotusarvoja ja sai esiin kuvan jossa istun minä, näyttämässä kieltä kameralle. Olisi voinut luulla että kuva on jäänyt muistikortille jostain aikaisemmasta tapahtumasta, mutta kumpikaan meistä ei muistanut sellaista hetkeä jossa kaveri olisi sellaisen kuvan minusta ottanut.



Toinen tapaus tapahtui silloisessa asunnossani. Heräsin aikaisin aamulla käymään vessassa, ja matkalla sinne astuin johonkin märkään. Lattialla oli märkä kengänjälki, selkeästi miehen koska oli niin iso. Vain se yksi, keskellä eteisen lattiaa. Jäljen vieressä oli ryttyyn mytätty pieni lappu jossa näkyi jotain kirjoitusta, nostin sen pöydälle odottamaan, kävin vessassa, otin rätin ja siivosin mystisen kengän jäljen pois. Palasin keittiöön mutta lappu oli poissa, etsin sitä ympäri asuntoa ajatelen että se on tipahtanut lattialle mutta sitä ei koskaan löytynyt. Vasta sitten koko tilanne alkoi kunnolla kylmäämään, oli kesä eikä vettä ollut satanut moneen päivään joten miten kenenkään kenkä olisi voinut kastua niin että jättäisi tasan yhden jäljen keskelle eteiskäytävää, ja kuka olisi edes päässyt yksiööni noin vain herättämättä minua. Harmittaa etten lukenut lappua ensin, edelleen kiinnostaa tietää mitä siinä luki.

Sattui juuri tänään minulle töissä. Työkaverin kanssa teimme vierekkäisillä työpisteillä omia hommiamme. Ajattelin yhtäkkiä aivan irrallista, mitenkään nykyhetkeen liittymätöntä asiaa muutaman vuoden takaa. Se oli eräs juttu, jota kyseinen työkaveri oli kysynyt minulta silloin ja sittemmin se oli unohtunut. Ehkä kymmenen sekuntia sen jälkeen, kun olin miettinyt asiaa, työkaveri sanoo: "Hei, muistatko sen jutun x?" En tietenkään sanonut, että ajattelin sitä monen vuoden tauon jälkeen juuri äsken, mutta hämmennyin kyllä.

Olin tupakalla ja katselin tuulikellon pyörimistä rajussa syystuulessa.Sitten aloin ihmetellä,miksei kuulu kilinää. Naru jossa on  paino ja joka osuu niihin putkiin heilui vapaana,ei siis ollut mitenkää solmussa tms ettei ääntä olisi kuulunut.Odotin puhelua ja pyykitkin piti laittaa kuivumaan niin mietin,että tutkin tuulikelloa myöhemmin. Avasin ulko-oven ja samalla takaani alkoi raivokas kilinä. Vilkaisin taakseni ja jähmetyin tyrmistyneenä: tuulikello oli pysähtynyt ilmaan,jähmettynyt täysin paikalleen tuulessa tavalla johon sen ei pitäisi pystyä jäämään mutta kaiken huippuna  kuulin silti kilinän!  Tuli sellainen "vi""ut tästä"-fiilis ja painelin hiukset pystyssä sisälle.

Jälkeenpäin harmittaa,miksen ottanut videota kun puhelin oli taskussa.

Vierailija kirjoitti:

Aivojen toiminnasta ja havaintokyvystä muistui mieleen yksi työpaikan virkistyspäivä, jossa meille näytettiin lyhyt filmi joukkuepelistä. En enää muista, oliko se koripalloa, jalkapalloa vai mitä. Oleellista oli, että filmin jälkeen kysyttiin, moniko meistä huomasi, että yksi pelaaja oli pukeutunut karhuksi. Luulisi, että tuollaisen huomaa, mutta en minäkään sitä huomannut. Osa oli sen havainnut mutta ei läheskään kaikki.

 

Tämä selective attention filmihän on klassikko. Näytetään kaikissa käyttöliittymä/user experience koulutuksissa. Se on koripalloa ja se on gorilla. http://www.theinvisiblegorilla.com/gorilla_experiment.html

Idea on, että kun keskityt kovasti yhteen asiaan, toinen jää huomaamatta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi erikoinen kokemus joka varmaan menee tähän kategoriaan. Silloin 6v poikani ja minä istuimme keittiössä, söimme välipalaa ja katselimme ikkunasta ulos. Poika sitten äkkiä katsoi minua huolestuneena ja kysyi: "Äiti, sattuiko sitä tyttöä joka kaatui pyörällä tuossa postilaatikon edessä?" Ihmettelin, että mahtaa taas höpöttää, ikkunan edessä olevalla tiellä ei ollut kulkenut ihmisiä koko välipalahetken aikana. Sitten katsoin ikkunasta ulos: näin, kun mutkasta kaartoi ala-asteikäinen tyttö pyörällä, menetti jotenkin pyörän hallinnan ja kaatui suoraan postilaatikkomme eteen. Olin niin ällikällä lyöty, etten ehtinyt tytön avuksi ennen kuin hän jo nousi ylös ja jatkoi matkaansa.

Vanha viesti, mutta tästä minulla on todella vahva epäilys ettei ajankulku ole niin suoraa mihin olemme oppineet uskomaan. Lapset varsinkin on vielä ehkä herkempiä, sanoisinko oikeammalle todellisuudelle, mutta vanhempana aivot tavallaan oppii ohittamaan nämä tapahtumat kun niihin ei evoluution kannalta ole järkeä käyttää turhaan energiaa. Ehkä jossain akuutisti hengenvaaran ollessa lähellä saattaa huomata aivot varoittaa ajoissa ja henki pelastua kummasti kun ehtii vähän ennakkoon reagoida, esimerkiksi kaveri vältti vakavamman hirviklolarin kun jostain syystä tuli tunne että pitää hidastaa vauhtia niin hirvi ehti mennä sen verran ohi että osui apukuskin paikalle jossa ei olut onneksi ketään. Tieteen kannalta tällainen on vaan lähestulkoon mahdoton tutkia kun ei ole mitenkään järkevästi toistettavissa oleva ilmiö, toisaalta ehkä joskus ymmärrämme tarpeeksi että tähänkin päästään käsiksi.

Vierailija kirjoitti:

Näin kuolleen poikani, kaksoisolennon,  kaupassa missä kävimme useasti yhdessä hänen eläessään. Välimatkaa oli joku kymmenen metriä. Hän sisällä kaupassa, minä ulkopuolella joulukuun pimeässä. Isot ikkunat, Biltemasta kyse.  Sama kävelytyyli. 

Ilahduin, sama tunne tuli sydämeeni kun hänen eläessään.

Mutta melkeenpä samassa hetkessä järkeni sanoi että ei voi olla poikani koska hänhän on kuollut.

Kuolemasta oli mennyt joku puoli vuotta. Kun pyydän saan häneltä merkkejä että kaikki hyvin.

Tänään viimeeksi. Pyysin merkkiä ja mikrokupin kansi katosi ihmeellisesti. Ja palautu. Kerkesin jo etsiä. Naureskelin että oli piilottanut sen multa.

Asun hänen vanhassa asunnossaan, missä hän myös menehtyi.

Tunnen rakkautta tässä asunnossa.

Täytyy olla eri ulottuvuuksia, ja luulenpa että sielut pystyvät matkaamaan vapaasti näitten välillä.

Erään teorian mukaan olemme kaikki lähtöisin samasta yhteydestä, synnymme kokemaan elämää ja maailmaa, kuollessamme palaamme samaan yhteyteen. Ilmeisesti jollain tasolla yksilöllisyys säilyy tai ehkä tämä kokonaisuus haluaa säilyttää myös yksilöt, ehkä taustalla on jonkinlainen kokemusta kautta evoluutio korkeammalla tasolla mitä meidän on vaikea hahmottaa. Itse olin välillä aika tiedeuskovainen / ateistinen mutta tämä on kyllä alkanut murtua viime aikoina monesta eri syystä johtuen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi erikoinen kokemus joka varmaan menee tähän kategoriaan. Silloin 6v poikani ja minä istuimme keittiössä, söimme välipalaa ja katselimme ikkunasta ulos. Poika sitten äkkiä katsoi minua huolestuneena ja kysyi: "Äiti, sattuiko sitä tyttöä joka kaatui pyörällä tuossa postilaatikon edessä?" Ihmettelin, että mahtaa taas höpöttää, ikkunan edessä olevalla tiellä ei ollut kulkenut ihmisiä koko välipalahetken aikana. Sitten katsoin ikkunasta ulos: näin, kun mutkasta kaartoi ala-asteikäinen tyttö pyörällä, menetti jotenkin pyörän hallinnan ja kaatui suoraan postilaatikkomme eteen. Olin niin ällikällä lyöty, etten ehtinyt tytön avuksi ennen kuin hän jo nousi ylös ja jatkoi matkaansa.

Vanha viesti, mutta tästä minulla on todella vahva epäilys ettei ajankulku ole niin suoraa mihin olemme oppineet uskomaan. Lapset varsinkin on vielä ehkä herkempiä, sanoisi

Mulle tuli kerran ajaessa tunne, että täällä voisi olla hirviä. Hiljensin. Ei mennyt montaa sekuntia kun kolme hirveä ylitti tien. Oli tosi kumma etiäinen. 

Olin nuori nainen ysärillä ja olin poikaystävän ja hänen kaverin kanssa tulossa Kemistä Rovaniemelle. Istuin takapenkillä ja ihan yhtäkkiä näin vieressäni tummahiuksisen naisen. Hän oli utuinen, ääriviivat oli hyvin sameat. Me katsoimme toisiamme silmiin ja hän nojasi sitten eteenpäin ja koetti puhua etupenkille. Poikaystävä ja sen kaveri ei huomannut mitään. Nainen katosi. 

Tämä unohtui mielestäni pitkäksi aikaa kunnes luin jutun liftaajanaisesta joka katosi Kemin ja Rovaniemen välillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi erikoinen kokemus joka varmaan menee tähän kategoriaan. Silloin 6v poikani ja minä istuimme keittiössä, söimme välipalaa ja katselimme ikkunasta ulos. Poika sitten äkkiä katsoi minua huolestuneena ja kysyi: "Äiti, sattuiko sitä tyttöä joka kaatui pyörällä tuossa postilaatikon edessä?" Ihmettelin, että mahtaa taas höpöttää, ikkunan edessä olevalla tiellä ei ollut kulkenut ihmisiä koko välipalahetken aikana. Sitten katsoin ikkunasta ulos: näin, kun mutkasta kaartoi ala-asteikäinen tyttö pyörällä, menetti jotenkin pyörän hallinnan ja kaatui suoraan postilaatikkomme eteen. Olin niin ällikällä lyöty, etten ehtinyt tytön avuksi ennen kuin hän jo nousi ylös ja jatkoi matkaansa.

Vanha viesti, mutta tästä minulla on todella vahva epäilys ettei ajankulku ole niin suoraa mihin olemme oppineet uskomaan.

"Mulle tuli kerran ajaessa tunne, että täällä voisi olla hirviä. Hiljensin. Ei mennyt montaa sekuntia kun kolme hirveä ylitti tien. Oli tosi kumma etiäinen. "

Ehkä näit ne hirvet jo aiemmin mutta et muista, esim. liikkeenä silmäkulmassa tai vastaavaa.

Niin olen selittänyt yhden tilanteen, joka tapahtui. Asuin omakotitalossa metsän vieressä ja piti viedä roskia pihan laidalla olevaan jäteastiaan, kun tuli tunne, että kohta metsästä tulee jotain. Alkoi pelottaa, mutta kun ikkunasta katsoenulkona näytti samalta kuin ennenkin, järkeilin, että vien ne kuitenkin. Mitään pelottavaa ei tapahtunut, mutta kun olin ehtinyt keskelle pihaa, niin metsästä tuli pihalle kaksi retkeilijää, jotka kertoivat eksyneensä ja kysyivät reittiä pois.

Elekee pelotelko!