Juttelisitteko kanssani etävanhemmuudesta ja lapsen ahdistuksesta?

En tiedä mitä ajatella. Erottiin jo raskausaikana isojen ongelmien vuoksi. Isä on ilmaissut jo silloin minusta tulevan surkean, kyvyttömän äidin ja että lapsen oikea paikka olisi hänellä. Elatusmaksuin tai mitenkään muutenkaan isä ei koskaan ole halunnut osallistua lapsen hyvinvoinnin tukemiseen. Vaikka isän käytös minua kohtaan oli hallitsemattoman vihamielistä täytyi lapsen antaa alkaa tavata isää (uutisoinnista voi lukea, että näin meillä toimitaan eli edes väkivaltatuomiot eivät estä tapaamisia koska katsotaan että suhde molempiin vanhempiin on kaikista tärkeintä ja menee lapsen henkisen ja fyysisen turvallisuudenkin yli). Isä on vienyt lapsen aina vanhemmilleen. Itse hän on ollut paikalla vain toisinaan.
Lapsi on alakoulussa nyt. Hän on todella ahdistunut isästä ja kertoo pelkäävänsä häntä ja heitä kaikkia. Hän kertoo raivokohtauksista, uhkauksista ja alkoholinkäytöstä. Hän kertoo, että kaikki haukkuvat äitiä jokaisen tapaamisen aikana. Isä haukkuu myös häntä, hänen tekemisiään ja harrastuksiaan ja hän pelkää, ettei joudu komeroon jäähylle. Hän sanoo, että parasta on se, että saa pelata koko viikonlopun ja katsoa sarjoja ja kiellettyjäkin leffoja, koska siellä ei kukaan edes tiedä, mitä hän tekee. Hänestä se on myös hyvä, koska aika kuluu sillä tavalla nopeammin. Kukaan ei kuulema tee hänen kanssaan mitään. On kova koti-ikävä, mutta siitä ei saa puhua. Hirveän, hullun, narsistiäidin luo ei kuulema voi olla ikävä ja siitä pitää pitää "turpa kiinni".
Isä kertoo lapselle jatkuvasti, että heillä on häntä aina hirveä ikävä. Lapsesta tuntuu ikävältä, koska hän syyllistyy siitä. Hän myös puhuu ettei tajua sitä yhtään, koska hänellä ei ole yhtään ikävä. Eikä hän ymmärrä, että mitä on ikävä kun he ovat hänelle kuin vieraita ihmisiä.

Apua on haettu, mutta isä kertoo jokaiselle taholle, että aivopesty lapsi valehtelee ja heillä on upea suhde ja ihanaa yhdessäoloa.