Lue keskustelun säännöt.
Miten feidata hienotunteisesti ystävä, joka puhuu vain itsestään?
16.10.2019 |
En jaksa enää ylläpitää tällaista yksipuolista ystävyyttä. Näemme harvoin, mutta hän puhuu ainoastaan itsestään eikä ole kiinnostunut minun kuulumisistani. Mitä voin tehdä?
Kommentit (48)
Tätini puhuu vain ja ainoastaan tyttärensä perheestä, lasten harrastuksista, talosta ja menoista ja jopa ruokareseptit luettelee mitä tytär kokkaa. Itsestäni se on paitsi tylsää, myös serkkuni yksityisyyttä loukkaavaa. Mutta tiedän ettei täti tule koskaan muuttumaan. Hän ei aidosti halua puhua muusta. Yritän kysyä hänen kulttuuririennoistaan tai lemmikistään niin silmät pälyilevät tuskaisesti kun eivät ne häntä aidosti kiinnosta, puhekumppanin asiat eivät tietenkään. Vanhemmassa väessä on jonkin verran näitä joiden kiinnostus herää vain oman lapsenlapsen asioista puhuttaessa.Yritän hienovaraisesti siirtää tädin viihdyttämistä myös muille sukulaisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen viime aikoina laittanut tekstiviestejä ystävälleni ja kertonut yhdestä tunteita herättävästä asiasta, josta en oikein voi puhua muille. Vastausta en ole saanut yhteenkään viestiin. Kumpi meistä mahtaa olla huono ystävä, kaverini joka ei kommentoi asiaa vai minä, joka vuodatan asiaani hänelle piittaamatta siitä että hän ei vastaa?
Noissa tilanteissa voi olla, että kaveri ei vain tiedä mitä sanoisi johonkin vaikeaan asiaan, ja sitten puhuu mieluummin vaikka uudesta sohvastaan tai jostain muusta. Tai ei sano mitään.
Sinun ystäväsi on näitä ihmisiä kun valittaa että toinen ei puhu kuin itsestään. Jos heidän odottaisi puhuvan itsestään niin olisi 100 vuoden hiljaisuus. Ja yleensä nämä jotka ei puhu itsestään avaa suunsa vai kyselläkseen tietoja tai juorutakseen muista. Huomattavasti ikävämpi ja vaarallisempi muoto ystävänä kuin itsekäs.
Oletteko te muut kohdanneet vastaavia ihmisiä läpi elämänne, vai onko se ollut vain se yksi, josta nyt kerrotte?
Olen päälle neljänkymmenen ja olen tätä aihetta pohtinut paljon. Mulla on ollut viimeksi ystäviä parikymppisenä, mutta jo tuolloin se ystävyys muuttui teini-iän jälkeen vain yhteen suuntaan antava terapiasuhteeksi. Olen kasvanut siihen muiden kuuntelemiseen enkä ole tottunut puhumaan itsestäni.
Joku tuolla sanoi, että siinä toisessakin osapuolessa on vika, jos ei oma-aloitteisesti puhu koskaan mitään itsestään. Itse olen/ olen ollut juuri tällainen, en vain yksinkertaisesti osaa puhua itsestäni, koska sitä kuuntelijaa ei koskaan ole ollut. Olen myös kasvanut sellaiseen ajattelumalliin, että elämäni ei ole tarpeeksi kiinnostava.
Koska tiedostan tämän puolen itsestäni, olen tätä yrittänyt työstää paljon, mutta kokemukset ovat olleet aika latistavia. Huomaan useimmiten, ettei sitä toista osapuolta _ihan oikeasti_ kiinnosta. Mun nykyiset kodin ulkopuoliset ihmissuhteet ovat lähinnä työkavereita, entisiä työkavereita, lasten kavereiden vanhempia ja omissa ja lasten harrastuksissa kohdattuja aikuisia.
Työkaverit mulla on juuri tuollaisia minäminäminä -naisia. Minun murheet, minun erityinen elämäni, minäminäminä. Jos yritän kertoa jostain huolestani (vastavuoroisesti, koska itsekin niitä muiden asioita kuuntelen päivittäin), niin päälle nokitetaan heti mutta kuinka paljon pahemmin hänellä on asiat! Tai vaihdetaan puheenaihetta, tai käydään touhuamaan jotain muuta kuin ei olisi kuullutkaan. Tulee sellainen olo, että mulla ei kertakaikkiaan voi olla mitään pahasti elämässä, eikä toisaalta kivastikaan, koska minä olen se jonka kuuluu kuunnella ja lohduttaa muita ja muiden elämät on ne, joissa tapahtuu kiinnostavia asioita.
Mutta miksi vedän tällaisia ihmisiä puoleeni? Miten on mahdollista, että aina uuden ihmisen kohdatessani (uusi työkaveri, tai uusi vanhempi lapsen harrastuksessa tms) huomaan, että jaahans, taas ihminen, jonka elämä on rankkaa, tai ihan kivaa, mutta yhtä kaikki tykkää puhua siitä yksin ja tauotta. Ja minä kuuntelen, vaikka en haluaisikaan.
Ihan järkyttävä tuttava mulla oli. Kiva muutoin puhui puhelimessa koko ajan omia ja toisten asioita.
Ei kuunnellut mua vaan puhui päälle aina.
Kerran se uskoi tai kuunteli vasta kuudennella kerralla yhden asia loppuun!
Lähetti tekstareita jopa 50 kpl päivässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minut on feidattu juuri tuolla tavalla, enkä tiedä miksi. Jos syy olisi tuollainen itsestä puhuminen niin olisi kiva kuulla se että voisi ottaa vähän opiksi. En ymmärrä tuollaista feidailua.
kerran sain sanottua yhdelle tutulle ,että hän puhuu vain itsestään,asia korjaantui ,mutta tämä onnistuu vain jos toinen on kuitenkin hyväluonteinen pohjimmiltaan.
jos ihminen on täysin itsekäs, niin ei kannata sanoa, vaan loiventaan ja etääntyä hiljaa, eli tapaaminen vain kerran kolmes kuussa,puhelu kerran kuukausi jne.
näin ei tule riitää ja puhelias siirtyy muualle. joskus tuttavuus kieroutuu niin ,että itse on se antaja eli ajan ja kuuntelevan korvan ja toinen vain pitää ilmaisena terapeuttina. eli ei kannata jatkaa. eli ei tarvi aiheuttaa pahaa mieltä ja riitaa vaan antaa ajan kulua.
kuitenkin ystävyyden pitäisi olla molemmille mukavaa ei vain toiselle. joskus huomaa että jollain on ilkeä luonne tai itsekäs vasta liian myöhään.
Itse olen viime aikoina laittanut tekstiviestejä ystävälleni ja kertonut yhdestä tunteita herättävästä asiasta, josta en oikein voi puhua muille. Vastausta en ole saanut yhteenkään viestiin. Kumpi meistä mahtaa olla huono ystävä, kaverini joka ei kommentoi asiaa vai minä, joka vuodatan asiaani hänelle piittaamatta siitä että hän ei vastaa?
Noissa tilanteissa voi olla, että kaveri ei vain tiedä mitä sanoisi johonkin vaikeaan asiaan, ja sitten puhuu mieluummin vaikka uudesta sohvastaan tai jostain muusta. Tai ei sano mitään.