Lue keskustelun säännöt.
Puuttuva isä - näkyykö naisilla aikuisina miessuhteissa se, jos isän paikalla on ollut kysymysmerkki?
15.10.2019 |
Yksinhuotajuus yleistyy kun naiset pärjäävät taloudellisesti niin hyvin tai muista syistä päätyvät siihen, että synnyttävät lapsen ilman isää.
Näkyykö mielestäsi isähahmon totaalinen puuttuminen aikuisena naisen miessuhteissa?
Entä etäinen tai hylkivä isä?
Kommentit (20)
Sanotaan että isän hyväksyntä on varsinkin tytölle ensiarvoisen tärkeää identiteetin ja itsetunnon muodostumisessa.
Ellei sopivaa isä/mieshahmoa ole miehen malliksi kasvuympäristössä on tärkeää opettaa tytölle jo pienestä kuinka naisia tulee kohdella ja millaisia miehiä voi olla.
Ettei tytön tarvitse oppia kantapään kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla kohdallani olen yksinhuoltajan kasvattama, isäni kuoli ennen syntymääni. Koska olen nähnyt miten raskasta yksinhuoltajan arki on, en ole koskaan itse halunnut perhettä. Riittää aikaa ikääntyvän äidin ja isovanhempien hoitoon.
Jotkut väittävät puolestaan tunnistavansa miehistä kuka on "akkojen kasvattama"?
Eli heissä feminiinisyys ja herkkyys nähdään pahimmillaan niin korostuneina piirteinä että "miehekkyys" ja siihen liitetyt piirteet lähes puuttuvat.
Mun kaverin isä on alkoholisti jonka tekemisiä tämän kaverin äiti aina kaunistellut ja selitellyt parhain päin.
Lopputulos on se että kaverin aviomies on myös enemmän tai vähemmän alkoholisti ja kaveri ei näe miehensä käytöksessä virallisesti mitään väärää ja hehkuttaa ja kaunistelee myös miestään ja hänen tekemisiään (ja etenkin niitä tekemättäjättämisiään) lapsilleen.
Näkyy lyhytkestoisina suhteina ja taipumuksena irtosuhteiluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon on tyttöjä jotka varsin pienestä ovat jo tietoisia ettei "isäsi sinua tunnusta" eli et ole edes olemassa isällesi.
Voi kysyä mitä tämä tekee lapsen minäkuvalle kun muut askartelevat esim isänpäiväkortteja tai koulussa/päiväkodissa kysellään mitä isi tekee työkseen.
Hakee huomiota ja kuka tahansa voi kelvata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katsokaapa ihan mielenkiinnosta seuraavan kerran kun tapaatte ns. "toisen naisen".
Isä puuttuu lähes poikkeuksetta noilta rakkauden kerjäläisiltä.
Varattu palvelee tarkoitustaan, rakkauden kohde on saavuttamaton ja etäinen jonka huomiosta tulee kilpailla vaimon kanssa.
Minun isäni oli paljon poissa kotoa ja kun oli paikalla, oli lähinnä tosi vihainen. Minun piti olla näkymätön, kun hän oli paikalla.
Mielestäni tämä näkyy parisuhteessa hylkäämisen pelkona ja arjessa siinä, että minun on koko ajan pakko olla "varpaillani" miesten seurassa, koska pelkään, että he suuttuvat ja alkavat huutaa ja heittäytyvät väkivaltaisiksi. Käsittelen asiaa paraikaa terapiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näkyy lyhytkestoisina suhteina ja taipumuksena irtosuhteiluun.
Just. Sama varmaan sitten naisparin kasvattamille lapsille? Sitä ei kaipaa, mitä ei tunne, eli ilman isää kasvaneelle lapselle isän puuttuminen on normaali tilanne.
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverin isä on alkoholisti jonka tekemisiä tämän kaverin äiti aina kaunistellut ja selitellyt parhain päin.
Lopputulos on se että kaverin aviomies on myös enemmän tai vähemmän alkoholisti ja kaveri ei näe miehensä käytöksessä virallisesti mitään väärää ja hehkuttaa ja kaunistelee myös miestään ja hänen tekemisiään (ja etenkin niitä tekemättäjättämisiään) lapsilleen.
Totta. Parisuhdemalli periytyy melkein vääjäämättä ellei näe kasvuympäristössään erilaisia parisuhdemalleja, joista tyttö/poika voi aikuistuessaan havannoida millainen sopii itselle. Eli ei automaattisesti pidä ainoana oikeana ja normaalina sitä lapsena näkemäänsä (esim vanhempien) parisuhdetta, kun on vertailukohteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näkyy lyhytkestoisina suhteina ja taipumuksena irtosuhteiluun.
Just. Sama varmaan sitten naisparin kasvattamille lapsille? Sitä ei kaipaa, mitä ei tunne, eli ilman isää kasvaneelle lapselle isän puuttuminen on normaali tilanne.
Mikäli elää kuplassa. Nyky-yhteiskunta kuitenkin nojaa siihen perusydinperheeseen ja käsitykseen että on oltava se isä ainakin hedelmöitettäessä lapsi.
Lapsi tulee törmäämään tottakai arjessa tähän vallitsevaan käsitteeseen.
Kärsiikö hän siitä sitten? Se taitaa riippua kasvuympäristön suvaitsevaisuudesta eli enemmistön käsityksestä ja sallivuudesta erilaisiin tapoihin elää perheenä.
Vierailija kirjoitti:
Paljon on tyttöjä jotka varsin pienestä ovat jo tietoisia ettei "isäsi sinua tunnusta" eli et ole edes olemassa isällesi.
Voi kysyä mitä tämä tekee lapsen minäkuvalle kun muut askartelevat esim isänpäiväkortteja tai koulussa/päiväkodissa kysellään mitä isi tekee työkseen.
Minun pojalla ei "ole" isää ja hän on askarrellut vaarille kortin isänpäivänä. Tuttavapiirissä on muitakin yh-äitejä ja -isejä, ei ole häntä kiusattu isättömyydestä. Siellä kerhossa ja koulussa on muitakin, jotka ei tee kortteja omille isilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on ollut ongelmallinen isäsuhde kuten kai monella. Vanhempieni erottua pidin seuraa hänelle ja minulta vaadittiin ehkä enemmän itsenäisyyttä kuin muilta ikäisiltäni. Olihan siinä päihteitä ja mt-ongelmaa. Lähinnä hyväksynnän ja tuen puute, ankaruus, aiheuttivat todella huonoa itsetuntoa ja ristiriitaista käyttäytymistä etenkin teini-iässä. Jotenkin omaa viehätysvoimaa piti olla koko ajan testaamassa ja itsetuntoa pönkittämässä. Seksuaalista riskikäyttäytymistä ja teeskentelyä. En kuitenkaan uskonut riittäväni omana itsenäni, joten vaikka harrastin seksiä minua kiinnostavien miesten kanssa, häippäsin kuvioista kun olisi pitänyt tutustua paremmin. Sen sijaan seurustelin parin tylsän ja epäviehättävän, veltto-olemuksisen miehen kanssa kun ajattelin, että heille kelpaan, eivät parempaakaan kyllä saa. Se oli iso virhe koska hehän rakastuivat ja sitten olin pulassa kun olin johtanut heitä harhaan. No, sitten pidin pidemmän tuumaustauon, morkkikset ovat hyviä herättäjiä, tutustuin itseeni ja parantelin itsetuntoani. Aivan ihanan miehen sitten löysin, kriteereillä raivoraitis, ja uskalsin olla avoin ja rakastua vaikka palstalla kaikki hyvät onkin varattu neitsyeille.
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni oli paljon poissa kotoa ja kun oli paikalla, oli lähinnä tosi vihainen. Minun piti olla näkymätön, kun hän oli paikalla.
Sama, lisäksi vanhempieni parisuhde perustui riitelylle. Kotona huudettiin, raivottiin, mökötettiin, heiteltiin ja paiskottiin tavaroita ja "erottiin" ovet paukkuen (kymmeniä kertoja). Tapeltiin äänekkäästi lasten kuullen kumpi joutuisi ottamaan meidät vai annettaisko lastenkotiin. Välit meni sukulaisiin ja ystäviin ja muutettiin useita kertoja. Lapsuus oli täynnä epävakautta ja hylkäämiskokemuksia.
En ole ikinä ollut tasapainoisessa ihmissuhteessa. En edes kiinnostu pitkäaikaisesti kenestäkään ilman kuumaa-kylmää -peliä. Mitä vähemmän mies minusta välittää, sitä enemmän olen itse mukana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näkyy lyhytkestoisina suhteina ja taipumuksena irtosuhteiluun.
Just. Sama varmaan sitten naisparin kasvattamille lapsille? Sitä ei kaipaa, mitä ei tunne, eli ilman isää kasvaneelle lapselle isän puuttuminen on normaali tilanne.
Minäpä olin aina päiväkodissa, koulussa yms se outo kummajainen, jolla ei ollut isää. Isän puuttuminen perheestä ei ollut ainakaan minulle mikään normaali tilanne/tunne, kaipasin aina isää elämääni. Olen aina ollut jotenkin vajaa. Edelleen suren usein sitä, ettei minulla ole isää, joka olisi milloinkaan halunnut olla kanssani tekemisissä tai mitenkään olisi halunnut tutustua minuun.
Mulla on vaikeuksia luottaa miehiin, ja nuorempana ihastuin poikkeuksetta vanhempiin miehiin. Nykyään sitten katselen nuorempia miehiä...
Mulla oli etäinen ja kriittinen isä. Vanhempani riitelivät aika paljon, mutta ovat pysyneet yhdessä. (Mitään alkoholismia tai väkivaltaa ei kuvioissa ollut kuitenkaan mukana.)
En tiiä, onko se vaikuttanut siihen, että tunnen hyvin vähän mielenkiintoa miehiä kohtaan. Olen ihan hetero, että siitä ei ole kiinni. Lapsena vain tuntui helpommalta silloin kuin isä ei ollut kotona, niin ehkä sen takia en nytkään aikuisena osaa kaivata miestä kotiin.
Tai sitten nuo ovat kaksi toisiinsa liittymätöntä seikkaa. En tiedä.
Mun isä ei ollut paikalla lapsuudessani, ja kuoli kun olin 5v. Kasvoin riitaisessa kodissa. En ole pannut sinne tänne tai ollut toinen nainen. Sen sijaan en pysty kenenkään kanssa parisuhteeseen. En pysty luottamaan keneenkään enkä luomaan minkäänlaisia ihmissuhteita. Miehiä taidan vähän pelätä ja olen alkanut epäillä että saatan olla lesbo tai ainakin bi.
Vierailija kirjoitti:
En pysty luottamaan keneenkään enkä luomaan minkäänlaisia ihmissuhteita.
Tämä on minunkin ongelmien ydin ja lopputulos.
Saattaa tuntea alitajuista vetoa hylkiviin miessuhteisiin jossa mies pitää "voittaa" jopa oman itsensä hyvin voinnin kustannuksella. Taustalla emotionaalinen harha siitä, että kokee tasapainoa kun mies saatu itselle.
Ristiriita tosin syntyy siitä, että kun mies saatu parisuhteeseen, hän ei enää kiinnosta.
Siirrytään taas tavoittelemaan hylkivää ja haastavaa miestä. Mieluiten varattua , että kokee voittaneensa. Hetkisen. Kunnes taas kyllästytään kun on aika syventää ihmissuhdetta, se alkaa etomaan.