Miten te herkät koette elämän raadollisuuden ja rajallisuuden?

Tuntuu yksinäiseltä ja ulkopuoliselta niiden suurimman osan keskellä, jotka eivät koskaan pysähdy pohtimaan.

Jokainen ihminen on loppujen lopuksi vain lihaa ja luuta, ja elämä on pienestä kiinni milloin se kelläkin loppuu. Sitten katoat ja maailma jatkaa kuten ennenkin. Tällaisia mietin iltapäiväruuhkassa usein, kun ihmisillä on niin kiire oravanpyörässään.

Kuolevaisuus ei ahdista vaan tuntuu helpottavalta.

Mutta ihmisten raadollisuus, lasten loputon yksinäisyys ja kärsimys kyllä.

Olen miettinyt aihepiirin asioita lapsesta asti ja surrut jo pienenä sitä että jonain päivänä tulen rakkaani menettämään.. herkkyyden haittapuolia...

Kun olin lapsi ja nuori, se oli minulle vaikeaa kestää. Olin pelokas ja sain traumoja mm. koulukiusaamisesta.

Kun tulin aikuisena uskoon, maailman kova meno ja raadollisuus saivat selityksen: maailma on syntiinlangennut. Maailmassa on pahuutta, koska me ihmiset olemme syntisiä.

Olin aina vaistonnut, että vaikka ihmiset tekevät paljon pahaa, ihminen on myös arvokas ja jokaista tulee rakastaa. Uskoon tultuani aloin nähdä ihmiset, sekä itseni että muut ihmiset, enemmän siinä valossa, että ihminen on toisaalta syntinen ja toisaalta arvokas ja rakkauden kohde. Sehän onkin evankeliumin mukainen käsitys ihmisestä: Jumala rakasti maailmaa ja lähetti Poikansa sovittamaan ihmisten synnit ristillä ja voittamaan kuoleman.

Kärsin edelleen maanpäällisen elämän raadollisuudesta – sekä omalla kohdallani että yleisesti: on sairautta, huolia, hylkäämistä, riitaa ja pahoja uutisia. Usko kuitenkin auttaa kestämään sen sekä antaa toivon, että kaikki tulee päättymään hyvin.