En muista lapsuudestani juuri mitään

Traumaattinen lapsuus ilmeisesti tekee sen, ettei sieltä lapsuudesta, nuoruudesta muista samallalailla kuin paremmat eväät saaneet muistavat. Itsensä suojelua se on. Näin on myös minulla ja yhdellä lapsellani. Muut lapseni muistavat paljonkin.

Minulla on kaveri, joka sanoo samaa, että ei muista lapsuudestaan juuri mitään. Minä taas muistan paljon, joten pidin tuota muistamattomuutta erikoisena.

Kaveri ei ole myöntänyt, että olisi ollut traumaattinen lapsuus. Mutta hän silti käyttäytyy kuin traumatisoitunut. Ja tietojeni valossa voin päötellä, että ei se lapsuuden arki mitään tavallisen tasaista ole ollut

Mulla on narsisti/epävakaat vanhemmat. Muistan jatkuvat raivohuutoriidat, kinastelun ja itseeni kohdistuneen henkisen ja fyysisen väkivallan. Yksittäiset muistot lapsuudesta liittyvät kaikki näihin. Hyviä hetkiä pitää oikein erikseen miettiä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaveri, joka sanoo samaa, että ei muista lapsuudestaan juuri mitään. Minä taas muistan paljon, joten pidin tuota muistamattomuutta erikoisena.

Kaveri ei ole myöntänyt, että olisi ollut traumaattinen lapsuus. Mutta hän silti käyttäytyy kuin traumatisoitunut. Ja tietojeni valossa voin päötellä, että ei se lapsuuden arki mitään tavallisen tasaista ole ollut

Niin itsekin olen havahtunut tähän, että ei ole ehkä normaalia, että ei muista juurikaan mitään. Onkohan tästä haittaa? Toki jos menneisyys aiheuttaa selittämätöntä ahdistusta nykypäivaänkin niin kertoohan se, että olisi vielä käsiteltävää. Ap

En, muistan kyllä joitakin tapahtumia aika tarkkaankin kuten eräänä -25 pakkaayönä ulkovarastoon turvaan menemisen, kuplavolkkariimme pakoon juoksemisen (sitä en sitten muistakaan miten siinä kävi), väliin menemisen kun isä höykytti äitiä ja tönäisi minut kumoonbja iskin pääni metalliseen puulaatikon kulmaan=ventti kallooni ja suihkuun äidin kanssa ja se veren määrä, makuuhuoneeseen pakeneminen ja äidin kanssa huonekalujen oven eteen raahaaminen.

Yhden kerran muistan, kun eteisessä istuin ja oltiin johonkin lähdössä, en muista mitä siinä oli, mutta tunsin kuinka irtaannuin ruumiistani ja leijailin kattoon katsomaan tilannetta.

Sellaista, lasinen lapsuus.

Vaikka eipä se teini-ikäkään ihan helppoa ollut, äitini oli traumatisoitunut (varmaan tietyllä tapaa jo ennen isäni kuvioihin astumista) ja käyttäytyi sen mukaisesti minua kohtaan, vähättelyä, fyysistä ja psyykkistä kaltoinkohtelua.

Jos en muistaisi lapsuudesta paljon mitään, niin tulisi vähän sellainen "kuka minä olen" -fiilis. Ihmisen identiteetti on niin vahvasti sidoksissa muistoihin, etenkin lapsuuden ja teini-iän muistoihin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on narsisti/epävakaat vanhemmat. Muistan jatkuvat raivohuutoriidat, kinastelun ja itseeni kohdistuneen henkisen ja fyysisen väkivallan. Yksittäiset muistot lapsuudesta liittyvät kaikki näihin. Hyviä hetkiä pitää oikein erikseen miettiä.

Muistan itse vain sen tunnelman. Painostava ja ahdistava. Kireä. Piti varoa askeliaan ja sanomisiaan. Kuulostella millä tuulella isä oli. Lomamatkoilta muistan vain kun isä lähti ryyppäämään. Jouluna sama juttu. Oli niitä hyviäkin hetkiä. Ajelut isän kanssa, grillillä käynti. En kyllä muista että minua olisi koskaan halattu tai sanottu ihanaksi. Äitikin oli aina kireä isän juomisen ja pettämisen takia. (vaikka toki huolehti kyllä meidän perustarpeista) Ap

Oma lapsuus ja nuoruus oli ahdistuksen kyllästämää ja melkein kaikki muistot liittyvät mm. väkivaltaan, riitelyyn tai yksinäisyyteen. Muistan kuitenkin kirkkaasti yhden viikon, jonka vietin sukulaisilla ja sitten kesäleirit. Olen käynyt terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Jos en muistaisi lapsuudesta paljon mitään, niin tulisi vähän sellainen "kuka minä olen" -fiilis. Ihmisen identiteetti on niin vahvasti sidoksissa muistoihin, etenkin lapsuuden ja teini-iän muistoihin.

Juuri selitin siskolleni vasta tuota fiilistä, että en oikeastaan tunne itseäni, tarpeitani, kuka olen sen traumatyypin takana. Traumatyyppi on tietynlainen mutta sen takana olen oikea minä. Olen vielä vieras oikealle itselleni. Siksi pyrinkin tekemään asioita, jotka tuovat oikeasti iloa. Tutustun itseeni ja tarpeisiini. Ap

Aiheutuuko siitä vaikeuksia, että et muista asioita? Tuleeko sellaisia tilanteita, että esim. joku tulee juttelemaan ja tajuat hänen olevan vanha koulukaveri, mutta et tiedä yhtään kuka hän on?

Jos ei muista mitään, niin olisikohan ehkä kannattanut juoda vähemään sitä kiljua ja olla vähemmän kännissä ?

Vierailija kirjoitti:

Jos en muistaisi lapsuudesta paljon mitään, niin tulisi vähän sellainen "kuka minä olen" -fiilis. Ihmisen identiteetti on niin vahvasti sidoksissa muistoihin, etenkin lapsuuden ja teini-iän muistoihin.

Tämä voisi selittää, miksi en tunne itseäni. Toisaalta, en näe sitä enää pahana, olen oppinut sen jotenkin hyväksynmään. Yritän elää näillä spekseillä elämääni, mitäpä muutakaan voin. Onnekseni en ole enää ahdistunut 24/7.

Mulla taas unohtuu, ei siis pelkästään lapsuus, vaan sitä mukaa kun elämää elän.

Käynyt terapiassa, mutta kun valitin huonoa muistiani niin ei osannut mitään sanoa mistä johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas unohtuu, ei siis pelkästään lapsuus, vaan sitä mukaa kun elämää elän.

Käynyt terapiassa, mutta kun valitin huonoa muistiani niin ei osannut mitään sanoa mistä johtuu.

Mulla sama. Menneet ajanjaksot esim. tietyissä työpaikoissa, opiskeluissa, asumisessa on pyyhkiytyneet kokonaan pois, samoin niihin liittyneet ihmiset muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Elän vain tätä hetkeä.

Luulen tämän johtuvan siitä, että koko ajan tulee niin paljon uutta eikä menneisiin ole enää mitään yhteyttä. Jos aktiivisesti muistelisin (esim. valokuvien kautta), törmäisin somessa tai olisi muuta sidosta, asia voisi olla toisin.

Vierailija kirjoitti:

Aiheutuuko siitä vaikeuksia, että et muista asioita? Tuleeko sellaisia tilanteita, että esim. joku tulee juttelemaan ja tajuat hänen olevan vanha koulukaveri, mutta et tiedä yhtään kuka hän on?

Ei aiheudu.. Muistan kyllä ihmisten kasvot hyvin ja henkilöitä lapsuudesta. Tapahtumia tai jatkumoa en muista. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas unohtuu, ei siis pelkästään lapsuus, vaan sitä mukaa kun elämää elän.

Käynyt terapiassa, mutta kun valitin huonoa muistiani niin ei osannut mitään sanoa mistä johtuu.

Mulla sama. Menneet ajanjaksot esim. tietyissä työpaikoissa, opiskeluissa, asumisessa on pyyhkiytyneet kokonaan pois, samoin niihin liittyneet ihmiset muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Elän vain tätä hetkeä.

Luulen tämän johtuvan siitä, että koko ajan tulee niin paljon uutta eikä menneisiin ole enää mitään yhteyttä. Jos aktiivisesti muistelisin (esim. valokuvien kautta), törmäisin somessa tai olisi muuta sidosta, asia voisi olla toisin.

Ja monet näistä mielellään unohdankin. Ei ole ollut hyviä aikoja ja mukavia ihmisiä. Silti ne kaikkein kamalimmat on parhaiten jääneet mieleen.

up

Olen 16v ja en muista ikävuosilta 0-10 juurikaan mitään. Kuvia on paljon, joten tiedän mitä olen tehnyt jne. Ei mitään traumaattisia kokemuksia enkä ole kokenut väkivaltaa. Muistissa muuten ei ole ongelmaa. En tiedä mistä johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei muista mitään, niin olisikohan ehkä kannattanut juoda vähemään sitä kiljua ja olla vähemmän kännissä ?

Muistan kun lapsena löysin vaarin pontikkapannun. Siitä eteenpäin en muista juuri mitään.

Minulla on sama tilanne, mutta siinä mielessä pahempi, että muistamattomuuden lisäksi kärsin dissosiaatioista. Varhaislapsuuteni on ollut hyvin traumatisoiva erityyppisen väkivallan vuoksi.

Terapian avulla olen vähitellen alkanut muistaa lapsuudestani yhä enemmän ja dissosiaatio-oireet ovat lähes kokonaan loppuneet. Myös jakuva ahdistuneisuus, josta ennen terapiaa kärsin, on hellittänyt. Prosessi on kestänyt vuosia.